Anteeksi elämä

Haluan olla poissa. Ei ole rohkeutta jäädä eikä rohkeutta lähteä. Rakastan teitä kaikkia aina.

Tänään tajusin lopullisesti, että unelmani eivät toteudu. Viimeinen utuinen haavekuva kuoli pois ¿ se haihtui pois. Toivoin, että olisit sanonut haaveeni olevan yhteisemme, ja tekeväsi kaikkesi sen toteutumisen eteen. Kolmannen lapsemme. Haaveilin siinäkin liikaa, se olisi ollut liikaa pyydetty. Itkuni ovat olleet omiani ja siksi haaveenikin itsekkäitä ¿ ehkä se oli tarkoitus. Mutta ei enää.

Elämme yhdessä erillistä elämää. Sinulla kaikki on jämptisti järjestyksessä: vaimo, työ ja tulevaisuus. Siihen ei kuulu mitään häiriötekijöitä, ei vauvoja ¿ pojatkin muuttavat aikanaan pois. Minulla kaikki on epävarmaa. Poikieni puolesta tekisin mitä vaan, sinunkin puolestasi. Uralla ei ole ollut pitkään aikaan mitään merkitystä ¿ ymmärrätkö sitä edes.

On asioita, joita en voi unohtaa: kolmannen yhteisen lapsemme syntymä yksinäisyydessä ja yksin, kaikilla muilla keskenmenon kokeneilla oli kumppani sairaalassa tukemassa. Pieni verinen klöntti sormissani, ja olin varannut osallesi rakkautta niin paljon. Hyvästi pikkuinen. Muistona laatikon pohjalla positiivinen raskaustesti, soittorastia ja pikkuinen villapaita. Otin halauksesi vastaan, mutta sanasi kylmetti minut: olit pahoillani vuokseni, mutta et ymmärtänyt surun jakamisen merkitystä. On eri asia sääliä minua, kuin itkeä yhteisen menetyksemme puolesta. Menetetyn elämän puolesta.

Luulin olevani vahva ihminen. Selvisin läpi lapsuustraumojen, läpi äidin sairauden ja kuoleman. Nyt tiedän, että minä, nelikymppinen nainen, en enää selviä. Miten pienestä kaikki on kiinni. Jos olisit jäänyt, jakanut suruni, etkä toivotellut hyvää yötä, olisin selvinnyt. Nyt haluan vain olla poissa. Anteeksi.