Voiko ihminen elää koko elämänsä masentuneena?

Masennuslääkkeet ei itsessään vaikuta olotilaan mitenkään. Masentuneet vaan syö usein muitakin lääkkeitä sivussa kuten rauhoittavia, mutta niistä ei yleensä puhuta, koska sitten ihmiset suhtautuu kuin narkomaaniin.

silloin on kyse TEMPERAMENTISTÄ, ei masennuksesta.



Lue Keltikangas-Järvisen kirja temperamentti- ihmisen minuus. Jos jaksat ;-)

Kohtele vaikkapa samoin kuin diabeetikkoa, vitamiinien syöjää tai kätensä murtanutta tai vaikkapa tervettä...

Masennus on kyvyttömyyttä olla aidossa tunneyhteydessä toisen ihmisen kanssa, kyvyttömyyttä läheisyyteen ja läsnäoloon. Kyvyttämyyttä jakaa toisen tunteita ja siten muodostaa yhteisiä kokemuksia.

Tuo on sellainen asia, mitä olen ihmetellyt vuosia! Miksi en koe yhteyttä muihin ihmisiin? En koskaan koe olevani muiden kanssa aidosti "samalla aaltopituudella".

Esimerkki: Muutimme toiselle paikkakunnalle ja olin aivan tyrmistynyt, kun yksi ihminen kyynelehti ja suri menettävänsä hyvin ystävän. Minä en tuntenut tätä ihmistä kohtaan mitään, enkä osannut ajatella että meillä olisi ollut mitään sen kummempia ystävyyden siteitä/kokemuksia.

ap

Samma hääär på svenska! Kuin minun ajatuksiani! Paitsi että terapiajaksoilla en ole käynyt ja empatiaa koen osaavani tuntea. Olen tosin aika karu ja realistinen muihin naisiin verrattuna.



Kaikki ketjun samanlaiset "ikuisesti masentuneet", jos tiedätte/arvaatte syitä masennuksenne takana, voisitteko kertoa niitä? Olisiko meillä jotakin yhteistä keskenämme?



ap

mutta samoja kokemuksia ap minullakin.

20

erityisesti äiti jollen en kelvannut millään tavalla. Aina oli jotain vikaa ja onnistumisetkin käännettiin häpeäksi ja riittämättömyyden tunteeksi. Esim. 10 kuviksesta, toinen palkinto hiihdossa jne.. Kuviksen numerolla voi pyyhkiä perseensä ja hopea piti piilottaa kaapin perälle ja siitä ei saanut puhua.

Tämän tyyppistä latistamista.



Puhua ei saanut ja ääntä ei saanut pitää. Koskaan ei saanut näkyä missään. Selkään sai jos laski läksynsä väärin, pyyhittiin oikeat vastaukset pois ja aloitettiin uudestaan ja uudestaan... On mut revitty ylös sängystä kahdelta yölläkin siivoamaan rangaistukseksi, tavarat rikottu, eristetty kavereista, sairaana piti aina käydä koulussa. Mä jotenkin en saanut vain olla olemassa. Mulla oli se oman huoneen ovi ja nurkka jossa mun toivottiin istuvan hiljaa.



koulussa osoitteli opettaja ja ihmetteli enkö koskaan viittaa ja puhu. Luokitteli oudoksi.



sitten on tietysti ihan hieman suuremmankin luokan kriisejä, mutta siinä vaiheessa lapsuutta mua ei enää oikeastaan liikuttanut kun olin oppinut jo häviämään omaan maailmaani.

20

Minä olen seksuaalisesti hyväksi(pahaksi)käytetty lapsena. Luulenko oikein, että nro 20:lla olisi samoja taustoja?

Monia muitakin asioita oli lapsuudessani pielessä. Liekö sitten niin että tosiaan suurin masennuksen aiheuttaja on lapsuuden vääristyneet ja tukahdutetut tunnekokemukset?

ap

sitten on tietysti ihan hieman suuremmankin luokan kriisejä, mutta siinä vaiheessa lapsuutta mua ei enää oikeastaan liikuttanut kun olin oppinut jo häviämään omaan maailmaani.

20

Ihan normaalia ahdistelua vieraiden miesten taholta 12v alkaen, mutta ei vakavampaa.

Olen hieman dissosiatiivinen. Osaan lokeroida tunteita ja tarkastella niitä objektiivisesti ihan kuin ne ei olisi tunteitani lainkaan.



Jakautuminen näkyy käytännössä siinä, että saatan muuttua yhtäkkiä ihmisenä. Itse en hallitse sitä mitenkään vaan niin käy. Saatan olla itkuinen, lapsenomainen ja herkkä ja yhtäkkiä kova, kylmä, määrätietoinen ja kostonhimoinen. Sitten on se persoona joka on niiden välissä tasapainoilemassa. Yleensä jokin laukaisee jomman kumman tai sitten vaan yhtäkkiä se tapahtuu. Siksi täälläkin kirjoittelen välillä ihan vastakkaisia mielipiteitä eri hetkinä ja uskon sillä hetkellä ihan vankasti omiin mielipiteisiini. Mulla on paljon muistamattomia pätkiä päivässä.

20

Toinen ihminen voi olla ns. tunneköyhä ja pitää sitä normaalina olotilanaan ja toiselle se on masennusta. Sosiaalinen elämäkin riippuu luonteesta, toinen saa energiaa ystävistä, toinen kokee seuranpidon voimia vievänä. Ystävyydenkin kokemisessa olemme erilaisia, toinen voi pitää sinua parhaana ystävänään ja sinulle ystävä on vain yksi muiden joukossa. Joku jo kuvasi realistista/pessimististä elämän asennetta. Ei nekään mun mielestä ole kumpikaan sen kummempia elämänasenteita kuin optimismikaan... Tietysti optimistilla ja yltiösosiaalisella ihmisellä on enemmän touhua ja vaihtelua elämässä, mutta jos toinen ei sellasta kaipaa niin ei sitä tarvitse sairaudeksi tulkita.



Minusta tuntuu, että nykymaailmassa vaan ajatellaan, että aina pitäisi olla tehokas, touhukas, innokas, aktiivinen ja iloinenkin vielä... tavallaan valitaan vain "parhaat" puolet ja odotetaan että ollaan aina sellaisia. Tasapainoiseen elämään tarvitaan kuitenkin joustonvaraa myös huonompia päiviä varten ilman, että tarvitsee masennusta diagnosoida.



Monella kirjoittajalla tuntuu olevan vaikeita kokemuksia taustalla. Ne on tietenkin isoja juttuja, mitkä kannattaa hoitaa/hoidattaa. Nykyiset lääkkeet, jos oikeat löytää, auttavat niin, että ulkopuoliset ei tiedä diagnoosista eikä lääkityksestä mitään, jos et itse sitä mene kertomaan. Terapiaa on vaikea saada, mutta sitä ei kannata pelätä, jos sellaseen on mahdollisuus. Toisaalta ajattelen, että ahdistusta lisää se, jos alkaa kuvitella, että elämästä jää jotakin paitsi. Eihän jokainen ihminen voi kaikkea elämässä saadakaan, joten kai sitä saa olla kiitollinen siitä mitä saa eikä surra sitä mitä saattaa jäädä saamatta.



Sairastuin itse masennukseen ensimmäisen lapseni syntymän jälkeen. Vaikka olen yleisesti ottaen ihmisten mielestä iloinen ja aktiivinen ihminen, niin vakava ajattelija olin sitä ennen ja olen sen jälkeenkin, pessimisti silloin tällöin, enemmän pelokaskin kuin luottavainen olen ollut aina. Aktiivisuus on välillä huipussa, välillä miinuksella... Oli ennen masennusta ja on masennuksen jälkeekin (diagnoosin jälkeen olen vain ollut tietoisempi reagoimaan tunteitteni vaihteluun ja ajatuksiini). Impulsiivinen luonne ja yleinen levon määrä vaikuttaa todella paljon. Toisaalta pidän sitäkin normaalina, että perhe saa mukaan touhuun, vaikka itse ei aina kaikkeen muuten ryhtyisikään. (Ei kai sellasta aikuista olekaan, joka jokaiseen aktiviteettiideaan ryhtyisi ilman lapsien pyyntöjä...) Sain hyvän lääkityksen ja pitkän terapiajakson. Molemmat auttoivat tosi paljon, mutta suurin apu oli siitä, että aloin hyväksyä itseni terveeksi sellaisena kuin olen.



Ei tästä vastauksesta tainnut olla mitään hyötyä kenellekään, mutta kirjoitinpa kuitenkin, kun asiaa jäin miettimään... ;-)

aika tasan tarkkaan näillä päivillä 8 vuotta. Pitää sen verran mielen tasaisena, että työssäkäynti ja elämä muutenkin sujuu. Olisipa pilleri jonka voisi ottaa joka aamu joka vääntäisi naaman kestohymyyn ja tekisi iloisen ja pirteän näköiseksi. Ei saisi jatkuvasti valituksia luonteesta ja ulkonäöstä.

20

Mukava lukea muiden ajatuksia ja kokemuksia aiheesta.



Kertokaapa te, jotka olette olleet sairaslomalla/kuntoutuksessa/terapiassa, miten olette taloudellisesti pärjänneet? On nimittäin käynyt monesti mielessä sekin ajatus, että "eihän minulla ole varaa sairastaa". Typerää tietysti ajatella rahaa kun on kyse oman ja perheen henkisestä terveydestä, mutta raaka tosiasia on, että kun pienillä tuloilla keikutellaan rotkon reunalla jo muutenkin, ei siinä kovin isoa tulojen muutosta tarvita niin ei selvitä arkipäiväisistäkään asioista.

ap

Mies kärsii sosiaalisista pelkotiloista ja minä olen siivooja. Sitäkin teen pätkissä. Velka ei ole kummoinenkaan normaalituloiselle, mutta meille lähes ylitsepääsemätön ja nieleen lähes 800e kuussa, mutta ei tunnu lyhenevän lainkaan. Sossu velvoittaa olemaan ainakin toisen kotona koska vanhin lapsista omaa jonkin mielenterveysongelman ja sitä nyt selvitellään. Jos sossu ei maksakaan tukea niin sitten velkaannutaan lisää. Viimeksikin laski puolentoista kuukauden tulot yhteen, että sai syyn evätä tt-tuen. Joka päivä saa olla etsimässä uutta työpätkää edellisen perään ja valvoa yöt miettien miten helkkarissa maksaa kaiken. Taloudellinen epävarmuus ei anna aikaa minkään muun kuin rahan ja laskujen miettimiseen.

20

Olen toista vuotta kuntoutustuella ja kahden lapsen yksinhuoltaja.



Sairastuin vakavaan masennukseen vajaa vuosi eron jälkeen. Sen jälkeen sain syövän.



Kaikkea tätä oli edeltänyt avioliittohelvetti ja työpaikan menetys. Halusin hoitaa lapset kotona kotihoidontuen päättymiseen asti.



Suosittelen Sinulle ap ehdottomasti hakeutumista hyvälle psykiatrille.

Välttämättä terveyskeskuksen kautta niitä ei löydä. Kysele ja kuulostele.



Oma jaksaminen ja terveys, niin fyysinen ja psyykkinenkin on miljoona kertaa arvokkaampaa kuin muutama sata euroa/ kk.

Oletko miettinyt lastesi hyvinvointia jaksamisesi suhteen? Jos et niin sinulla alkaa olla jo kiire.

Tsemppiä ja ollaan yhteyksissä!



Olen vaikka sinikka



Ps. niin ja siitä taloudellisesta tilanteesta. se on perheessämme todella surkea. mutta Sinullahan ap on kuitenkin toinen aikuinen tienaamassa perheelleenne elantoa.

Olen samaa mieltä, terveys on tärkeää. Mutta nytkin kamppailemme päivästä toiseen todella pienillä euromäärillä (tätä en tarkemmin halua selvittää, mutta sen sanon että tiukkaa on)..



Voitko sanoa summaa, paljonko saat kuntoutustukea?



ap

Tuttua on rahahuolet. Eikö ole paskamaista, miten epäreilua elämä on?

Voimia.



ap

Pitää vaan sinnitellä. Sadan vuoden päästä on jo kuollut ja silloin näillä asioilla ei ole mitään väliä :)

20

kysy eläkevakuutusyhtiöstäsi summaa minkä saisit jos joutuisit väliaikaiselle

tökyvyttömyyseläkkeelle. Ymmärtääkseni summa on sama jos joutuisit eläkkeelle samantien.

Saan nettona 800€/ kk. Lisäksi tulee Kelalta lisäeläke 100€/kk.

Näillä summilla ei hurrata.

Lisäksi on lapsilisät ja elatustuki. Mitään lisätukia emme saa. Olemme juuri niillä rajoilla.



sinikka

-- --- --- ---- --- -- ---- -- -- -- --- - - -- - -

Hei nro 37, Sinikka!



Olen samaa mieltä, terveys on tärkeää. Mutta nytkin kamppailemme päivästä toiseen todella pienillä euromäärillä (tätä en tarkemmin halua selvittää, mutta sen sanon että tiukkaa on)..



Voitko sanoa summaa, paljonko saat kuntoutustukea?



ap

usein taustalla tosiaan on lapsuuden läheisin vuorovaikutussuhde eli suhde äitiin. Jos äidin ja vauvan varhainen vuorovaikutus on häiriintynyt - äiti ei ole jaksanut tai pystynyt vastaamaan vauvan tarpeisiin, siis lohduttanut ja vastannut lapsen tekemiin aloitteisiin riittävän usein positiivisesti, niin vauva tuntee itsensä torjutuksi ja pahaksi. Vauva ja pieni lapsi tarvitsee ensisijaista hoitajaa- joka yleensä on äiti - tasaamaan ja jakamaan tunnetilojaan, sillä yksin hän ei niitä pysty hallitsemaan, onhan hän symbioottisessa suhteessa äitiinsä. Pitkät ajanjaksot erillään ensisijaisesta hoitajasta voivat nekin aiheuttaa vuorovaikutus-ja kiintymyssuhdeongelmia. Kiintymyssuhdeongelmat taas lisäävät riskiä masennukseen ja ahdistukseen merkittävästi.



Torjunta, mitä (emotionaalista) huomiota vaille jääminen aiheuttaa, vaikuttaa lapsen minäkuvaan. Torjunta usein aiheuttaa lapselle häpeä-persoonallisuuden, joka on eri asia kuin normaali häpeän tunteminen. Ihmisen häpeää silloin itseään, ei pysty hyväksymään itseään - ihmisen persoona kehittyy vuorovaikutuksessa toisten, merkityksellisten ihmisten kanssa, ja jos äiti tai isä on suhtautunut lapseen välinpitämättömästi tai torjuvasti, lapsi tulkitsee ettei ole riittävän hyvä ja rakastettava. Että hänessä on jotain vikaa. Tällä hetkellä 40% koululaisista kuvittelee juuri näin, heillä on negatiivinen minäkuva. Se selittää, miksi niin monet lapset tälläkin hetkellä voivat huonosti ja joka viides kärsii mielenterveyden ongelmista.



Häpeä-persoonat usein kärsivät pakonomaisesta suorittamisesta ja heillä on suuri uupumusriski. Uupumuksen ja turvattoman kiintmyssuhteen on todettu liittyvän toisiinsa, korrelaatio on merkittävä.

Suorittaja tekee jotta tulee hyväksytyksi -lähinnä itsensä- koska hän ei luota että olisi arvokas ihminen itsenään, kuten ei ole uskonut olleensa lapsuuden perheessäkään.



Suomalaiseen kasvatuskulttuuriin näytää vahvasti liittyvän se ettei "kielteisiä" tunteita saa tuoda esille. Täytyy totella, ei saa itkeä eikä kiukutella. Kiukutteluahan aika harva aikuinen kestää kuunnella. Lapsen surua usein vähätellään. Kun vanhemmat itse ovat kyvyttömiä tunnistamaan omia tunteitaan tai käsittelemään niitä, lapsikaan ei opi näitä taitoja. Ja kun tunteita ei tunnista tai pysty käsittelemään, ihminen pian vieraantuu itsestään ja siitä miltä itsestä tuntuu. Silloin tunteiden jakaminen toisten kanssa on mahdotonta - samoin läheisyys ja tunneyhteys.



Ilman tunteita tai niiden puutteellisen käsittelyn vuoksi taas ihmisen muisti ei kykene toimimaan siten, että tapahtumat ja ihmiset jäisivät mieleen kovin vahvasti. Ilman muistia ihmisen identiteetti ei taas kehity riittävän vahvaksi. Traumaattiset kokemukset voivat koteloitua ihmisen alitajuntaan, mutta ihminen ei muista niitä ollenkaan tai vaillinaisesti. SIlti ne vaikuttavat ihmisen tapaan reagoida asioihin, aivojen neorologiaan, synapsiyhteyksiin.

Masentuneisuus vaikuttaa ihmisen muistiin - masentunut, tunneyhteyteen kykenemätön ihminen ei välttämättä muista masennusjaksojensa aikana tapahtuneita asioita - useita vuosia voi olla hämärän peitossa.

Miten se vaikuttaa läheisiin ihmissuhteisiin, kykyyn olla ja jakaa vaikka oman lapsensa kanssa tapahtumia ja elämää?



Häpeästä on kirjoittanut Ben MAlinen hyvän kirjan, suosittelen. Varhaisesta vuorovaikutuksesta ja kiintymyssuhteista (+ sen ongelmista) on myös paljon hyvää kirjallisuutta. Siihen tutustumalla voi ymmärtää paremmin itseään ja omia reagointitapojaan ja sitä, miksi itsestä on tullut sellainen kuin on. Itseanalyysin kautta pystyy myös suhtautumaan itseensä armollisemmin ja löytämään keinoja oman olotilansa parantamiseen. Juuri niinhän käsittääkseni monet terapiatkin toimivat, mm. kognitiivinen terapia.



t. 14 (+ pari muuta kirjoitusta)

Kiitos hyvistä viesteistäsi!



Huonomuistisuudenkin tunnistan itsessäni. En muista asioita yhtä hyvin kuin muut.



ap