Myöntääkö joku olevansa " onneton" ?

vauva uuvuttaa henkisesti VARMASTI jokaista äitiä ja iltaisin sitten on paukut loppu, kun koko päivä ihmetelty maailmaa, leikitty ja rallateltu..

Eli ihan varmasti meistä jokainen tuntee joskus, ellei jopa päivittäin (minä ainakin!) väsymystä, kun on päivän leikkinyt lapsen kanssa ja muutenkin huolehtinut pesuineen ja ruokineen kaikkineen. Usein elänkin kelloa tuijottaen, ja ajattelen, että kohta mies tulee töistä, ja pääsen lepäämään.

Itselläni lääkäri juuri totesi lievän masennuksen (oireina mm. jatkuva kova väsymys, univaikeudet, itkuisuus, aloitekyvyttömyys...), mutta minä kyllä löydän onnen tunteen helpostikin lapsen kanssa. Esim. lapsen hymyä tai halia ihanampaa ei varmasti maailmassa olekaan! :) Ja entäs ne hetket, kun ensin kauhistuneena juosten huudat " eeeiii" lapsen ryömiessä koiran kipolle vedet kaatamaan: ensin tulee sisäinen kiukku " no voi hemmetti, nyt on lapsi ja joka paikka ihan märkänä" , mutta sitten kiukku sulaa, kun näkee lapsen voitonriemuisen ja ilahtuneen ilmeen, kun on kokenut jotain uutta - ja hänen mielestään kivaa :) Toki, jos on itse tuollaisella hetkellä tosi väsynyt, niin ehkä se riemu ei herkästi irtoa...itse olen muutaman kerran esim. suutuspäissäni huudahtanut esim. " hemmetti!" , mutta tähänkin meillä poika (9,5kk) alkaa vain hervottomasti nauraa, joten yritäpä siinä sitten olla vihainen :)



Eikö edes lapsen kanssa koetut naurut tuo sinulle onnen tunnetta? Entä, jos saat lapsen hoitoon hetkeksi jonnekin (tai isä hoitaa), ja olet virkeämpi, niin eikö silloinkaan lapsen kanssa oleminen tuo minkäänlaista onnen tunnetta? Mikään asiantuntija en todellakaan ole, mutta voisiko se kuitenkin olla jotain masennusta? Jotain, mitä et itsekään tunnista? Kun eikös synnytyksen jälkeisessä masennuksessa juuri puhuta siitä, että ei voi kokea iloa vauvan kanssa/vauvasta jne.?

Entä jos ottaisit asian puheeksi esim. neuvolassa, ehkä siellä osataan oikeasti pohtia asiaa?

Tai ehkä joku muu osaisi täällä palstalla kommentoida/auttaa paremmin?



Joka tapauksessa hyvää joulua ja jaksamista!!!

Ei millään pahalla tietenkään, mutta jos et 8 kuukauteen ole tuntenut onnentunnetta lapsestasi, niin mielestäni silloin olisi syytä jo hakea apua jostakin. Tottakai vauva-arki on rankkaa ja varmasti kaikilla on hetkiä, jolloin vauvasta ei ole niin onnellinen, mutta ei sen pitäisi kyllä kuukausia jatkua.



Tuli mieleen sellainen, että oletko vauvasi kanssa yleensä päivät yksin vai pääsetkö usein tapaamaan muita äitejä vauvoineen tai mahdollisesti käyttekö vauvan kanssa harrastuksissa/kerhoissa tms, joissa pääsisit toisten äitien kanssa juttelemaan ja jakamaan kokemuksia ja vauvasi saisi ohjelmaa, etkä joutuisi itse yksinäsi jatkuvasti vastaamaan vauvan viihdyttämisestä?



Kyllä mulla itsellänikin on ollut lähiaikoina alakuloa, väsymystä ja hetkittäistä onnen tunteen puutosta, kun perheeseemme syntyi kolme kuukautta sitten toinen lapsi. Mutta se on kyllä pääosin johtunut ihan vain hormoneista, fyysisestä väsymyksestä sekä riittämättömyyden tunteesta äitinä ja olen kokenut onnellisiakin hetkiä niin vauvan kuin parivuotiaan taaperommekin kanssa. Välillä on tullut mieleen olisinko mahdollisesti lievästi masentunutkin ja varmasti olisin jo hakenut jostakin apua, mikäli en pystyisi iloitsemaan vauvastani ollenkaan.



En tiedä ymmärsinkö viestiäsi edes oikein ja en todellakaan ainakaan tarkoita loukata, mutta ehkä voisit jutella tuntemuksistasi vaikkapa terveydenhoitajalle seuraavalla neuvolakäynnillä?



S

koska olen itse nyt 1 1/2 vuotiaan tytön äiti ja en ennen vaavin 7 kuukautispäivää koskaa kokenut riemua äitiydestä tai lapsesta saati perhe-elämästä! Eli aika pitkälle samoin kuin sinäkin!

Itse lopulta pyysin mieheltäni että auttaisi minua rohkaisemaan mieleni ja varaamaan lääkäri ajan ja minun onnekseni lääkäri kuunteli asiaani ja antoi lähetteen mielenterv.polille! Keskivaikea masennus oli minun diagnoosi ja näin lähes vuosi takaperin voin todeta että perhe-elämä on kaikki kaikessa ja lapseni on elämäni keskipiste! Toki haluan ja vaadin " omaa" aikaa jolloin harrastan vauva-vapaasti, mutta tyttö on elämäni ilo!

Saathan nukuttua? Vai pyöritkö hereillä tai heräätkö keskellä yötä pohtimaan asioita? Kuulostaa kliseeltä mutta kunnon uni on kaiken aa ja OO!

Äläkä jää yksin, puhu edes miehellesi tms. Tiedän kyllä että seuran hakeminen ei ole helppoa

Tsemppiä ;)



Ninette

Ja kiitos vastanneille - erityisesti Ninetelle!



Olen aikanaan kärsinyt masennuksesta ja nytkin käynyt pari kertaa tutulla psykiatrilla ja olemme yhdessä " todenneet" , että lääkitykselle ei ole nyt tarvetta.



Ehkä en osaa ilmaista itseäni oikein - en kuitenkaan koe olevani ahdistunut ja ystävien mukaan olen oma itseni - " perusiloinen" . Ehkä vaan odotin, että lapsi olisi jonkinlainen " täyttymys" , jota se ei ole ollut ja siksi " pettyneenäkin" kuulostelen omia tuntemuksiani. Tarvitsen ja haluan omaa aikaa ja pyrinkin sitä ottamaan, kun mahdollista. Ja lapsi on ollut yöhoidossakin ja toki silloin häntä kaipaan. Ja väsynyt olen, kun uudet taidot valvottaa ja takana on vaikea koliikki!



Jotkut sanovat, että lapsen kanssa on " hauskempaa" , kun alkaa kävellä, puhua jne...joten sitä odotellessa;=)



Iloista joulua ja kiitos vielä!



-k

olitkin jo saanut vastauksia viestiisi. Laitan kuitenkin omia aatoksiani tähän hieman.



Meillä myös 8kk vanha vauva. Aloin itse tuntea erilaista onnen tunnetta, erilaista kiintymystä vauvaan sekä oman itsen uudelleen löytämistä kun vauva oli 6kk. Sitä ennen elämä oli selviytymistä, päivä kerrallaan, joskus minuutti kerrallaan. Kun vauva oli puolivuotias, tapahtui pieni positiivinen muutos vauvan unitottumuksissa (sitä edelsi kuukauden raskas unikoulu). Edelleen vauva nukkuu todella huonosti, mutta pahin stressi nukkumattomuudesta on hieman kaikonnut. Liitän tuon " onnettoman" tunteen itselläni siihen, että olen väsynyt, vauva on ollut vastasyntyneestä saakka nukkumaton, ja tunnen itseni riittämättömäksi. Voisi ehkä sanoa, että minulla oli/on uupumus. Omat odotukset sekä lähipiirin odotukset hyvästä äitiydestä ja tyytyväisestä vauvasta (paljon puhutusta ihanasta vauva-arjesta) lisäävät onnettomuuden tunnetta. Olemme puhuneet mieheni kanssa siitä, että vauvamme on tempperamentiltaan vaativa, mutta ehkä hänellä onkin vain niin valtava krooninen väsymys, ettei pysty rauhoittumaan. Nyt huomaan taas, että väsymys nostaa uudelleen päätään, sillä vauva nukkuu yöt huonosti. Itse nukun vain muutaman tunnin vuorokaudessa, valvon öisin vaikka vauva nukkuisikin. Päivällä vauva nukahtaa ja nukkuu huonosti, ei ole pirteä oikeastaan ollenkaan. Ei edes yöunilta herätessään. Ei jaksaisi sopia ihmisten kanssa mitään menemisiä, sillä ne tuovat lisästressiä, kun päivän kulku ei ole mitenkään ennustettavissa. Mutta aina välillä, kun olemme saanut levätä, vauvan kanssa on aivan ihana olla!



Toivottavasti rakkauden roihu ja ilo vauvaasi kohtaan saavuttaa sinut minä päivänä hyvänsä. Ja ehkä juuri sellaisena päivänä, jolloin sitä osaat vähiten odottaa. Älä vaadi itseltäsi liikaa, olet paras äiti vauvallesi, ja suhteenne kehittyy päivä päivältä tiukemmaksi, vaikket sitä aina huomaisikaan. Anna armoa ja aikaa itsellesi.



Voimia!



myttö

Meillä taisi olla samankaltaisia kokemuksia tuosta koliikista, ja voin kertoa, että uupumus vaivaa täälläkin. Minä olen käynyt neuvolan psykologin kanssa juttelemassa, mutta mitään diagnoosia tai lääkitystä hän ei ole ehdottanut. On kuitenkin tuntunut hyvältä keskustella hänen kanssaan äitiyteen liittyvistä negatiivisista tunteista, sillä oman äitini - ja yleisen mielipiteen - mukaanhan äitiys on pelkkää onnea ja auvoa. (Nyt psykologi pyysi minua tukihelkilöksi kahdelle äidille, joilla on itkuiset pienet vauvat.)



Iloitsen kyllä usein suloisesta tyttärestäni, mutta meilläkin on kyseessä HYVIN vaativa tapaus, joka halusi ensimmäiset 7 kk olla joko kannettavana sylissä tai häntä piti viihdyttää lattialla. (Tämä on toinen lapsemme, että ihan pelkkää lellimisen aikaansaannosta tämä vaativuus ei ole.) Nyt lapsi (9 kk) on aktiivinen tutkija: konttaa ja nousee seisomaan kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomin paikkoihin. No, tämän seurauksena yöunet ovat menneet risaisiksi. Yölläkin kontitaan ja torrakoidaan pystyyn, vaikka tyttö nukkuu unipussissa. Minä kärsin univaikeuksista, kun illalla alan jo sydän pamppaillen odottaa, milloin herätys tulee, koska silloin on pyrittävä taputtelemaan lapsen selkää mahd. nopeasti, ettei hän herää kokonaan ja ettei esikoinen herää naapurihuoneessa. Välillä nukun pakon edessä päiväunia, mutta silloin illalla nukahtaminen on vielä vaikeampaa.



Minä tunnen jatkuvaa syyllisyyttä siitä, etten aina jaksa iloita lapsistani, vaan haaveilen pitkistä yöunista yksin autiolla saarella. Haluaisin myös tehdä asioita loppuun ja tehdä jotain omaa rauhassa. Sitten mietin, että olen varmasti ainoa ihminen, joka on näin huono. Mieheni kyllä asiallisesti huomautti, että on niiiin vaikea tietää, mitä kunkin ihmisen mielessä oikeasti pyörii. Minuakin usein kuvaillaan erityisen iloiseksi, reippaaksi ja ulospäinsuuntautuneeksi.



Väsyneenä on vaikea toimia, mutta olen kuitenkin pyrkinyt käymään tyttöjeni kanssa muskareissa (molemmilla omat), sillä laulaminen on hauskaa ( vaikka olen aika huono laulaja) ja muiden äitien tapaaminen on mukavaa silloin tällöin.



Yritä jaksaa, ymmärrän sinua. Jotkut ajattelevat asioita ja jotkut eivät. Viimeksimainituilla on helpompaa.

olin niin kauan odottanut että vauva syntyisi..kun synyti en tuntenut mitään..halusin vaan kotiin!

nyt vaavi on 9 kuukautta ja nyt vasta olen alkanut tuntemaan etten ikinä antais mitään tapahtua meidän tytölle..Nyt vasta jopa ajatuskin tytöstä lämmittää sydäntä tosi paljon.



Et ole ainoa, et todellakaan.

Minulla on kaveri joka sanoi että tunsi ne äiti-jutut heti kun poika syntyi, keskusteltiin noin kuukausi sitten ja silloin hän kertoi että nyt vasta on iloinen siitä että hänellä on vauva.

En usko että maailmassa on monta jotka heti ovat " iloisia" vauvasta, vaikka ne niin sanoo. toki, semmoisia löytyy. Luulen että aika monta ei ihan ymmärrä että niillä on vauva kunnes noin puoli vuotta myöhemmin.. ja enemmänkin

Mielestäni on todella hyvä saada sitä sanottua.

Hei!



Hienoa että olet rohjennut ottaa asian puheeksi, mietin tässä juuri yksi päivä samaa asiaa! Tyttömme 7,5kk on ihana tapaus, mutta huomaan, että varsinkin aina kun on enemmän kitinöitä/kiukkua/itkua mietin mitä olenkaan elämälleni tehnyt, ja että olisinko ollut onnellisempi ilman lasta. Samaa on pohtinut mieheni, joka on sitä mieltä, että tällä tietämyksellä olisi jäänyt lapsettomaksi omasta tahdostaan. Rakastamme kovasti ihanaa tyttöämme enkä koskaan antaisi häntä pois, mutta silti taustalla jäytää ajatus siitä kuinka helppoa elämä olisi jos olisi " sinkku" . Tyttömme on aika vaativa ollut aina, eikä päiväunet ole koskaan olleet pitkiä (alle 1h putkeen). Odotan sitä aikaa kun hän pääsee itse liikkeelle ja pystyy viihdyttämään itsekin itseään.



Ymmärrän hyvin mitä koet tällä hetkellä, en koe itsellänikään mitään masennusta olevan. Kun elää 3-kymppiseksi oman itsensä herrana, on vaan ehkä totuttauduttava uuteen elämäntyyliin pidemmän aikaa. Tsemppiä sinulle, kyllä se onni vielä astuu esiin!

En voi sanoa olevani onneton, mutta ihanan tutuilta teidän kirjoituksenne kuulostavat! Sain äskettäin kolmikymppisenä ensimmäisen biologisen lapseni (isoja lapsipuolia uusperheessä on, eivät asu vakituisesti meillä). Vauva on melko vaativa, ei oikein osaa väsyneenä nukahtaa vaan vaatii tuntikausien kanniskelua, ja lisäksi kärsii mahavaivoista jotka tietysti lisäävät uniongelmia.



Vauvan ollessa hyvällä tuulella kaikki on hyvin ja nautin hänen seurastaan ja omasta äitiydestäni paljon. Sitten tulee ilta ja kaikki on päälaellaan. Haaveilen pitkistä yöunista, mietin mitä olen elämälleni tehnyt kun lapsen olen hankkinut jne.



Olisi ihana saada enemmänkin vertaistukea tähän elämäntilanteeseen! Haluaisiko joku vaikka meilailla? :)

Olisi ihana saada enemmänkin vertaistukea tähän elämäntilanteeseen! Haluaisiko joku vaikka meilailla? :)

[/quote]

hei, minä haluan meilata..annatko sähköpostiosoitteen?

...osoitteeseen kissu1977@hotmail.com. Ihan joka päivä en pääse tsekkaamaan posteja, mutta ainakin muutaman kerran viikossa. Olis kyllä mukava vaihtaa tuntemuksia, tää kun on vähän arka aihe monelle.

Kuulemisiin! :)

Ihanaa, että keskustelu on jatkunut! Olen saanut suurta helpotusta teidän kirjoituksista. Ja esim. Wilma, täytyy todeta, että nyt melkein kuukauden jälkeen elämä näyttää valoisammalta - tytön kanssa alkaa olla oikeasti hauskaa. Mutta selvä se on, että väsyneenä mikään ei oikein tunnu miltään, kun on itse ja lapsi kipeänä jne., ja unettomuudesta täälläkin kärsitään...



Olen paljon pohtinut aihetta ja omiin fiiliksiini vaikuttaa suuresti se, etten saa mieheltäni tukea tähän kotona olemiseen - tunnetasolla. Koen siis olevani aika yksin ajatusteni kanssa - kiitos, että te olette olemassa!!



Jaksamista kaikille, erityisesti " vaativien" vauvojen äideille. Pidetän keskustelua yllä ainakin jollain foorumilla!



-k ja tyttö 8,5kk

juu, ollaan näitä koliikkikokemuksia jaettukin - nytkin kirjoitit ihan kuin minun ja meidän elämästä!



Kiitos vertaistuesta ja jaksuja - sinulla on esikoinenkin, jolle pitää virtaa riittää! (ihaillen, koska en tunnu itse tämän ainokaisenkaan kanssa aina jaksavan...)



-k

Viestini vähän sivuaa aloittajan aihetta, mutta laitanpa nyt kuitenkin.

Minullakin on 8 kk ikäinen vauva jonka suhteen samanlaiset fiilikset kuin aloittajalla. Luulen, että suurin syy tähän " onnettomuuteen" on jatkuva väsymys ja ehkä sekin, että mieheltäni en saa kaipaamaani tukea.



Joku aika puhuin neuvolassa siitä miltä minusta tuntuu, pitkään esitin sielläkin kaiken olevan hyvin. Neuvolassa kuitenkin tiedettiin vaativasta vauvastani, sairastelusta ja hänen huonosta nukkumisesta. Kerroin siis olevani hyvin väsynyt ja jotenkin pettynyt vauva-arkeen. Neuvolassa otettiin viesti vastaan ja suositeltiin lastenhoitoapua ja jopa neuvolapsykologia. Täällä kävikin kodinhoitaja, mutta minulla jäi sellainen tunne hänen käynnistään, että hän oli täällä vain katsomassa että minkälaisissa olosuhteissa lapsi kasvaa. Toko sain voimia siltä ajalta kun hän vauvaa katsoi, mutta nyt jälkikäteen mietin olisiko sittenkään pitänyt puhua neuvolassa mitään, sillä nyt olen " leimautunut" huonoksi äidiksi.

Ymmärrän fiiliksesi täysin! Mieheni on ehdottanut, että palkataan siivooja, niin mun ei tarvitse siivota. Mutta tuoko se tukea ja kannusta minulle työstäni kotona? Olen toki siivoojaa ajatellut, mutta vasta sitten kun menen itse töihin. Ja työnihän on nyt kotona - työpäiväni alkavat kuudelta, kotityöt teen aamun päiväunien aikana ja lapsen mentyä nukkumaan.



Ymmärrän, että sinäkin kaipaat tukea äitinä - onhan se isoin muutos, mikä ihmiselle voi ikinä tapahtua!