Pinna kireällä?

Juuri tämän takia tänne tulinkin katsomaan olenko jotenki huono äiti kun tuntuu etten pärjää 8kk tyttöni kanssa.Isi on viikot reissuhommissa,eli periaatteessa olen yksin tytön kanssa...Tyttö on niin niin ..hermoja repivä huutaja että...välillä oikeesti tuntuu että mulla napsahtaa...Pakko ajatella että tää 8kk on vain vaikea vaihe,kun on löytänyt oman äänen ja haluaa riippua jalassa kiinni ja nukkumaan ei muuta kuin 1h kauhean huudon saattelemana....jostain sitä voimaa aina saa vain..En huuda koskaan tytölle mut vien vaikka omaan sänkyyn huutamaan ja ovi kiinni ja kädet korville,muuten mulla päässä poksahtaa..silti setuntuu raastavalta kuulla se itku ja huuto vaikka tietää ettei hänellä ole mitään hätää....(huokaus)

meillä mies on kyllä kotona ja on paljon pojankin kanssa ( 8kk ). mutta silti hermot välillä TODELLA kireällä! meillä on myös 5 vuotias ( eri isä)..joka on niin ärmätti että...huhuh välillä ihmettelen miten naapurit ei tee ilmoitusta kun huudan kun leijona välillä...sitten tulee paha mieli ja huono omatunto =(. tänäänkin kummatkin riskannut oikein olan takaa. pojalle vielä hampaat tulossa...huoh...kyllä tämä tästä helpottaa. uutena vuotena nollaan kyllä tilanteen ja vedän suoraan sanottuna perseet olalle..



tuleekohan tästä sanomista näin suorasta puheesta...=/...no helpotti ainakin =D



jaksamisia kaikille...

Jos huono äiti -kisa on menossa, niin kyllä taitaa meikäläinenkin päästä aika korkealle. Poika nyt 10kk ja minä jo aloittanut työt. Mies osallistunut vauvan hoitoon tosi aktiivisesti (toki töissä käynyt, mutta ihan normaaleihin toimistoaikoihin ja reissuja 1-2krt/kk) Tästä huolimatta mulla ollut pojan kanssa pinna kireällä ja oon tiuskinut ja äyskinyt. Eniten tästä myrskyisästä palautteesta on " kärsinyt" koirat, jotka usein viettää päivät eteisessä kun en vaan jaksa niitä... poikakin saa välillä " palautetta" , mutta harvemmin kun ei se mitään ymmärrä.



Poika ollut ihan pienenä tosi itkuisa ja edelleen kärsimätön tapaus... en tiedä, mikä niitä hermoja kiristää, mutta tosi usein tulee vaan tunne, ettei saa hetken rauhaa itselleen. Mulla oli myös tosi iso tekijä, että mä kertakaikkiaan tylsistyin kuoliaaksi äitiyslomalla. Mulla ei kerta kaikkiaan ollut mitään tekemistä ja pikku vauvan seura alkoi olla ajoittain aika raskasta. Nyt kun olen taas töissä niin huomaan viihtyväni pojankin kanssa huomattavasti paremmin. Ehkä mä en kerta kaikkiaan vaan ole kotiäiti-ainesta?

Kun esikoinen syntyi niin mies alkoi tekemään töitä yötä päivää ja oli poissa kotoa milloin mistäkin " hyvästä" syystä. No kyllähän ne ihan hyviä syitä oli muttei muuta sitä tosiasiaa ettei mies edes haluaisi olla kotona. On tämän myös kerran myöntänyt.

No, nyt on kaksi poikaa kahden vuoden ikäerolla ja teen kaiken yksin; siivous, pyykkäys, leipominen, ruoanlaitto, suunnitelmat, neuvolakäynnit, joululahjat, kaikki lapsiin liittyvä jne. Meillä ei tunneta käsitettä vapaa-aika. Silloin mies ei ole töissä tai muualla kun menemme kylään mutta kotona miestä ei näy " muuten vaan" , pitää olla jokin syy.

Jos normaalisti vaimo kysyy mieheltään työpäivän jälkeen että " Mitä tänään tehtäisiin?" , " Mennäänkö lenkille?" tai " Vuokrataanko leffa?" niin minä kysyn " Koska lähdet, ehditkö syödä, tuletko ennen kuin menen nukkumaan?"

Kuitenkin, aiheeseen.. Hermostun joka päivä lapsille, tai siis esikoiselle. En osaa suuttua tuolle puolivuotiaalle kun se ei vielä OIKEASTI ymmärrä että äidin päätä särkee tms.. Esikoisen uhma taas saa pinnan napsahtelemaan tämän tästä..

Yksi neuvo teille muille " yksinäisille" äideille on; älkää jämähtäkö kotiin, menkää vauvan kanssa kerhoon ja tavatkaa tuttuja. Silloin aika kuluu nopeampaa ja virkistytte muutenkin. Itseasiassa mielestäni kaikille vauvojen äideille pitäisi määrätä tietty viikkotuntimäärä tapaamisia :) Ei hajoaisi pää niin herkästi.