Onko täällä ketään, joka olisi raketanut ok-talon ja haluaisikin takaisin keskustan vireeseen kerrostaloon?

ja toivottavasti en tule olemaankaan



omaan taloon pitäisi päästä muuttamaan helmikuussa 08

Itsekin muutin " täyden palvelun" lähiöstä uudelle omakotialueelle, jossa ei ollut mitään palveluita, ei edes katuvaloja tai asfaltti. Pelkkää suurta rakennustyömaata. Ekat puolitoista vuotta olivat melkoista shokkia. Kävelylläkään ei talvisin viitsinyt käydä, koska kaupunkilaista kammotti talsia pitkin pilkkopimeitä katuja. Mutta olisihan se pitänyt tajuta jo etukäteen.



Nyt ollaan asuttu täällä 2,5 vuotta. Ja paikka on muuttunut vuodessa ihan totaalisesti. Asfaltti, katuvalot, leikkipuisto ja pian avattava lähikauppa tekevät ihmeitä. Nyt en suostuisi lähtemään täältä kirveelläkään.



Onko toivoa, että teidänkin alueellanne tapahtuisi jotain kehitystä?

lähin kauppa on 4 km päässä, eikä kevyenliikenteen väyliä ole. Kävellen on mahdoton mennä minnekään, kun pitää pienten kanssa kävellä pitkin autotien pengertä ja autot ajavat tuhatta ja sataa.



Musta tuntuu, tai meistä molemmista tuntuu, että katsotaan vielä vuosi, ja jos sittenkään ei tunnu hyvältä, niin myydään kovalla työllä tehty talo ja lähdetään sinne, missä puitteet ovat vaatimattomammat, mutta elämää ympärillä.



Harmittaa vain, että ei osannut alunperin arvioida asiaa. Hirveä työ siinä rakennusprojektissa, ja sitten jos sen heti myykin, vähän syyllinen olo...



ap

jahka lapset kasvaa.



Nyt asutaan omakotitalossa. Tämä on valmiilla alueella, iso kauppakeskus ja kaikki palvelut viiden minuutin päässä. Lapsille on 8 leikkipuistoa kävelyetäisyydellä, kerhoja ja muskareita jne. Helsingin keskustaan 15 - 20 minuuttia metrolla.

Itsellä ei samaa tilannetta, mutta muutettiin vilkkaan keskustan jälkeen uinuvaan omakotilähiöön (vanhaan ja valmiiksi rakennettuun sellaiseen, mutta kuitenkin). En olisi totisesti tajunnut mitä kaikkea sieltä puuttuu minun näkökulmastani. Suurin puute oli mielestäni julkiset ulkotilat, puistot esimerkiksi, jossa saattaisi nähdä muita ihmisiä. Ei, siellä oli tapana ulkoilla omalla pihatilkulla ajaen nurmikkoa. Olin iloinen kun muutettiin takaisin vanhalle kerrostaloalueelle.



Ehkäpä te totutte paikkaan ja sen hyvät puolet voittavat, mutta mikäli niin ei käy, niin ainakin on hyvä, että pystytte myöntämään, että tämä ei ole teitä varten. Se se vasta ahdistavaa olisi, että ette lainkaan viihtyisi, mutta pakottaisitte itsenne asumaan siellä. talo on loppujen lopuksi vain talo, vaikkakin ymmärrän, että se on rakkaudella itse suunniteltu ja toteutettu projekti jne. Onnellinen koti toisaalta kuitenkin syntyy vain sinne, missä sen asukkaat ovat tyytyväisiä.

toisaalta ärsyttää asua lähes 3000 euron neliöhinnan rivariasunnossa 3 lapsen kanssa ja tuskailla joka päivä tavarapaljouden kanssa. Joka paikka pursuaa kenkiä, luistimia, fillareita yms. Palvelut on lähellä ja niitä käytetään, samoin työpaikat kohtuullisen lähellä. Julkiset liikenneyhteydet pelaa. Miinusta asuntojen hinnat ja ajoittain huono ilmanlaatu.

Me haaveilemme omakotitalosta, kun asutaan tällä hetkellä keskustassa kerrostaloasunnossa. Onhan täällä todellakin etunsa, kun ei tarvitse kuin astua ulos ovesta, niin pääsee kauppaan ja mihin vaan.

En ole samanlaisessa tilanteessa, mutta osaan hyvin kuvitella itseni sinun kaltaiseen tilanteeseen. Ei olisi muuta tarvittu kuin mies, joka rakastaisi omakotitaloasumista ja olisi minut saanut nuorempana (nyt olen sellainen jääräpää etten varmaan suostuisi enää) lähtemään vähän kauemmaksi omakotitaloon. Kaikki tunteesi taatusti olisivat minulle tuttuja, etenkin talvisin. Kokisin todella raskaaksi sen, että esim. kulttuuririentoihin lähdön kynnys nousisi huomattavasti, samoin ystävien tapaaminen.



Oleellinen kysymys on minusta se, että tunteeko sinun lisäksesi sinun miehesi samoin? Jos tuntee, niin minusta teidän tienne on silloin selvä. Minusta on hienoa, että pystyy itselleen myöntämään että on tehnyt virhearviointeja ja kenties se suomalainen unelma ei olekaan välttämättä itseä varten.



Ulkomailla asunnossa on kolme tärkeää seikkaa: sijainti, sijainti ja sijainti. Suomessa tuntuu, että monelle ne seinät on tärkeämmät kuin sijainti. Itse valitsen kuitenkin sijainnin mieluummin kuin esim. neliöitä ja minun juttu on kt, ei okt. Jokainen toki omalla tavallaan. Oleellista olisi vain tosiaan tietää se, että onko teillä eri tavoitteet miehen kanssa.

Tuolla juuri kysyi siitä käytetystä talkoovoimasta, ja kyllähän sitä käytettyä tuli. Tunteet seilaa juuri sen mukaan, miltä kannalta asiaa katsoo.



Se oman elämän rakentaminen tänne oli alun perin tarkoituksemme. Täällä ei kuitenkaan ole kavereita lapsille, koska kaikki ovat päivisin päivähoidossa, jonka jälkeen perheet tekevät ostoksensa ja palaavat pimeisiin koteihinsa noin kuuden puoli seitsämän aikoihin. Lähin kotiäiti asuu 3 kilometrin päässä, eikä mitään sellaista luontevaa heipähei tapaamista tapahdu, vaan kaikki täytyy erikseen järjestää. Harmikseni tuo kotiäiti ei edes ole " minun ihminen" eli emme ole ihan samalla aaltopituudella.



Koko kunnassa ei ole ainuttakaan leikkipuistoa, se on Helsingin herkkua. Ainoa paikka, jossa lapset saisivat ystäviä olisi osapäivähoito, mutten ole vielä oikein innostunut siitäkään, sillä hoitopaikkatilanne on aika huono. Seurakunnan päiväkerhoakaan ei ole kuin 16 kilometrin päässä.



Meille on aika huonot kuluyhteydet julkisilla, kaikki ystävät asuvat Helsingissä, eikä heillä ole autoja. Heidän saaminen tänne on ollut aivan yllättävän vaikeaa, matka koetaan hankalaksi, ja tapaamiset vähenevät.



Missä voisin rakentaa sitä elämää tänne, kun ei täällä tapaa ketään, kun täällä ei ole ketään? Mies on töissä, joten hän ei ole aivan niin ystävien puutteessa kuin minä.



Kuntopyörää tarvitsisinkin, mutta ei siitä minulle sen enempää kuin lapsillekaan ole seuraa. Olen aina ollut seurallinen ihminen, myöskin luontoihminen, eikä yllättäen kauniit istutukset korvakaan ihmissuhteita.



Välillä tuntuu, että tekisi mieli haastaa oikeuteen kaikki rakennuslehdet, kun markkinoivat tätä onnellista omakotiasumista kehyskunnissa.



ap

Kun lapset kasvavat, teidän aika kuluu heidän kuskaamiseensa.

Kiitos, ap, että vahvistat päätöstämme näin välillisesti :) Kaikki vaan toitottavat suunnilleen että pitäähän se oma talo olla - ihan kuin kaikkien pitäisi haluta asua hornan tuutissa kaukana kaikesta. Kaveritkin ovat myymässä taloaan rakentaakseen samalle alueelle (Veikkolaan = horna) toisen, ja kovasti kyselivät että eikö meillä olisi varaa. Kiva selittää, että kun emme me nyt vaan HALUA sellaista elämäntyyliä, emme halua asua siellä vaikka meille siitä maksettaisiin emmekä halua luopua kaikesta kivasta, minkä ihana JA huokeahko kerrostaloneliö lähiössä meille mahdollistaa.

Onko miehesi siis siellä töissä?

1. moottoritietä pitkin pääsee helsinkiin

2. tontteja oli sekä saatavilla että ne olivat helsingissä asuvan näkökulmasta edullisia

3. tonttien koot olivat reiluja ja taloon sai ison pihan

4. koulu on pieni ja jotenkin ajateltiin turvallinen (meidän lapset eivät ole vielä koulussa)

5. luonto on lähellä (nyt ymmärrän sen olleen helsingissäkin, oikeastaan paljon lähempänä, kun metsissä menee kävely ja pyöräilytiet

6. omakotitalo tuntui ihanalta, kun siihen sai paljon neliöitä



Meidän kummankin työt on Helsingissä

totesimme, että paikkakunta on väärä, lievästi sanottuna ahdisti. Myimme puolen vuoden päästä 20000 euron tappiolla, mutta ei yhtään edes harmittanut. Mikä helpotus olikaan, kun muuttoauto saapui.

Ymmärrän sinua täysin. Itselleni on tärkeää, että kodin lähellä on kivoja kävelyreittejä (siis kevyen liikenteen väyliä jos ei muuta), puisto ja ruokakauppa nyt ainakin. Todella erikoista, että kaavoitetaan okt-alueita keskelle ei-mitään - ihan aito maaseutu ja maanviljelijäelämä on sitten asia erikseen.



Jos ette heti pääse muuttamaan, niin ajattele positiivisesti, että onneksi on netti. Ja kai sinulla on auto käytössäsi?

mutta muutettiin rivariin ap:n kuvaileman kaltaiselle alueelle. Tuntemukset olivat täysin samat kuin ap:lla, en ollut osannut etukäteen kuvitellakaan, miten huonosti siellä viihtyisin. Vuoden sitä kestimme ja muutimme takaisin kaupunkiin. Emmekä koskaan enää moiseen paikkaan palaa.

Onhan siellä nimittäin palveluja ja 15-30 min välein Hkiin kulkevia busseja.

Ei ole ollut kauheasti rohkeutta ottaa puheeksi kodin ulkopuolella tätä asiaa, kun muut oikeasti luulevat meidän asuvan täällä koko loppuelämämme.



Mä luulen, että tämä on myös identiteettikriisi. Minusta ei ole tämänkaltaiseen elämäntapaan. Suurin tapahtuma kylillä on joku kehitysvammaisten kirkkopyhä ja sinne kaikki sitten kipittelee.



Mulla on auto, mutta niin köpö sellainen, että ei tee mieli ajella sillä lasten kanssa kovin pitkiä matkoja, etenkään näillä metsätaipaleilla, jossa liikkuu yksi ihminen viikossa.

Ei kai sitäkään sentään voi esteenä pitää, jos on käyttänyt talkooväkeä??!! Virhearvio mikä virhearvio, minkä sille voi? Tuskin apuvoimanne haluaisivat, että kärvistelette paikassa jossa ette viihdy vain heidän takiaan. Eli älkää sitä miettikö liikoja jos jossain vaiheessa punnitsette eri vaihtoehtoja.



Olen niin henkeen ja vereen esikaupungin kt-asuja nykyään, että ihmettelen tosiaan sitä elämänmuotoa, joka tuntuu nyt olevan niin tosi haluttu, että kotoa jostain uudelta asuinalueelta on lähdettävä autolla ihan hirveän aikaisin ehtiäkseen töihin ruuhkassa, samoin kotiin palataan just 6-7 aikaan illalla... ei hyvänen aika. Ja tosiaan, vanhempia lapsia saa olla amerikan malliin kuskaamassa joka paikkaan iltaisin, kun julkista liikennettä ei ole ja kaverit ja harrastukset ovat kaukana niin että ei voi kävellä.



Muistan kun muutimme sinne omakotialueelle (joka sentään sijaitsee helsingissä!!) niin kavereita ei sinne saanut tulemaan kirveelläkään. Heistä oli tosi omituista ja vaivalloista käyttää lähijunaa tai ajaa autolla moottoritietä pitkin meille... että aika eristyksiin sitä jäi vaikka meiltä oli mukamas vain 20 min keskustaan. Psykologinen etäisyys oli sen sijaan varmaan 1000 km.

Jos molemmat käytte Helsingissä täydet päivät, lapsillenne tulee tosi pitkät hoitopäivät!