Vieläkin ihan kauhea ikävä koiraani, joka kuoli vuosi sitten.... :(

Muistan hyvin ton tunteen!

Mulla eka koira kuoli 3 vuotta sitten, oli meillä 14 vuotta. Oli kauan ikävä ja aina vieläkin tulee koira mieleen. Nyt meillä on uusi koira, mutta ei ihan heti perään pystynyt uutta ottaan.

Kyl se siitä!

Isäni kuoli viisi vuotta sitten eikä ole mennyt päivääkään, ettenkö olisi häntä muistellut tai ajatellut. Alussa ikävä oli kova, mutta vuosien myötä se on haalentunut sellaiseksi haaleaksi kaihoksi, mukaviksi muistoiksi ja lämpimiksi tunteiksi.

Mitä enemmän rakkautta on kokenut ja saanut, sitä kauemmin ikävä varmaan kestää, eli voit lohduttautua sillä että olet saanut kokea suurta rakkautta. Tsemppiä ja valoisampaa tulevaisuutta!

Minä saatan sinut pehmeään lehtoon,

koirille varattuun ikuiseen kehtoon.

Tuuditan uneen,kuin pehmoiseen lumeen.

Silitän kerran - itken kesäsateen verran.

Ihan kaikesta kiitän; Muistot lohdukseni elämän kirjaan liitän!

Todennäköisesti se johtuu siitä että multa kuoli samaan aikaan äiti ja vauva, ei riitä voimia surra ihan kaikkea. Kyllä se varmaan ajan kanssa helpottaa.

oletko joskus ennenkin laittanut tänne viestin samasta aiheesta? muistelen lukeneeni aiemminkin samasta aiheesta. Ymmärrän sinua täysin. Itselläni samat tunteet mutta enää en koe että ahdistuisin ikävään, kyllä se helpottaa. Itken kyllä vieläkin kun katselen valokuvia tms. Oletko ajatellut uuden koiran hankintaa? Vaikutat ihmiseltä joka pystyy antamaan koiralleen onnellisen elämän. Koita iloita hyvistä hetkistä mitä teillä oli. Sateenkaarisillalla hän on sitten sinua vastassa.

Itselläni on kaksi koiraa ja varsinkin vanhempi on niistä todella läheinen kanssani. Nukumme aina poski poskea vasten ja en voi kuvitella sitä tuskaa, mitä tämä parhaan ystäväni poismeno joskus aiheuttaa. Nuoremman kanssa ei tällaista symbioosia ole päässyt kehittämään ehkä juuri siksi, että tämä vanhempi on niin mamman kulta.



Kukaan ei lohduta niin kuin koira, kun on surua (vaistoavat mielentilan), kukaan ei saa tätä surua pois niin kuin koira... Kukaan ei tule niin iloiseksi minut nähtyään kuin koirat, kukaan ei huokaa niin onnellisen syvästi, kun saa käpertyä kainalooni.



Sinulla on kuitenkin ihanat muistot koirastasi, joita voit vaalia.

Olen saattanut kirjoittaa aiheesta tänne ennenkin ikävä kun tulee kovana aika useinkin, enkä jaksa joka kerta siitä puhua miehelleni, hän alkaa aiheeseen olla jo varmasti todella kyllästänyt...

Rakastin koiraani todellakin kauheasti, ja siitä luopuminen on ollut elämäni vaikein päätös, jonka kuitenkin tein pelkästään koirani parasta ajatellen..

Ikävä on nyt vain niin kauhean kova, koska tiedän että menee varmasti vielä niin kovin monta vuotta ennen kuin näen taas rakkaan pörröturkkini...

Uutta koiraa en pystyisi vielä ottamaan millän, sillä kokisen sen varmasti koko ajan niin että onhan se ihana, mutta ei kuitenkaan *****

AP

ovathan ne eri persoonia. Mutta mikset hankkisi uutta? Rakkaus uuteen koiraan kehittyy pikku hiljaa, ja kuitenkin rakkaus menetettyä koiraa kohtaan säilyy aina sydämessä, mutta ikävä alkaisi ehkä helpottua. Uuden koiran ei ole tarkoituskaan ottaa vanhan paikkaa, vaan oma sille tarkoitettu paikkansa vanhan viereltä:) Ei kannata yrittää verrata uutta vanhaan vaan ajatella uutta koiraa ihan omana persoonanaan. Kumpikaan (uusi eikä vanha) ei ole toiselta pois.



-8-

ensimmäinen koirani 8-vuotiaana, kun itse olin 17. Suru oli kova ja ensin tuntui, ettei koiraa enää. Kului vähän aikaa ja ajattelin, ettei ainakaan samanrotuista. Mutta neljän kuukauden kuluttua edellisen kuolemasta meillä oli uusi pentu samasta rodusta. Se sai elää lähes 16-vuotiaaksi! Muutin kotoa pois ja koira seurasi mukanani. Raskasta oli päättää sen lopettamisesta, mutta luopuminen oli kuitenkin helpompaa, kun se kuoli " vanhuuteen" . Tuossa vaiheessa odotin toista lastamme ja tuntui, ettei kahta pientä jaksa samalla kertaa. Kun kuopus alkoi olla kaksivuotias, iski kauhea koiravauvakuume. Ja niin tuli meille kolmas koirani, edelleen samaa rotua. Neiti on nyt kolmevuotias karvapallo.



Kaikki koirat ovat olleet erittäin rakkaita. Kuten lastenkin kohdalla, jokaisestä voi tykätä yhtä paljon, vaikkakin vähän eri lailla.

paitsi että minulla on vain 3 kk koirani kuolemasta. Hurtti oli vanha ja sairas, mutta silti on mielessä käynyt että olisiko sittenkin pitänyt vielä vähän aikaa jatkaa. Ihan mahdotonta se olisi ollut, mutta kun tuntuu etten kestä tätä ikävää...



Itken nytkin. Itken aina kun ajattelen koiraani. Itken kun katson sen kuvaa ja jos illalla sängyssä ajatus siirtyy koiraan, itken itseni uneen. Ihan mieletön kaipaus sitä kohtaan, en edes itse voi käsittää tätä.



Koira oli 13 vuotta paras ystäväni, maailman lempein olento. Kukaan ei voi korvata sitä, enkä voi monistakaan syistä enää ikinä ottaa uutta.



Usein tulee mieleen jopa se, että voisin kuolla vain siksi että näkisin rakkaani taas.

oli todella rankkaa. jäin töistä pois kun näin että pma kulta pieni oli heikkona, se alkoi saamaan jo 5v iässä hengenahistus kohtauksia.. ja sai sydänlääkkkeet ja nesteenpoistolääkkeet samaan syssyyn..

sitten eräänä iltana se oli oksentanut joka paikkaan (olin naapurissa käymässä, n.1tunnin)

hengitti selllaista pinta hengitystä ja varasin eläinlääkäriin ajan. jesse oli tuolloin 10v. välillä aina huudahta niinkuin olisi kiljaissut.. voi raasua..

mä itkin kokoajan.. pidin sylissäni. välillä kannoin juomakupille ja takapihalle pissalle.

sitten istuin jesse sylissä olohuoneen lattialla, ja se kiljaisi viimeisen kerran.. VOI JEESUS SITÄ MUNKIN TUSKAA, sattui se jesseenkin vaan kyllä se sattui minuunkin..

nyttenkin tulee itku kun kirjoitan

se veti viimeiset hengenvedot ja kuoli syliini.. VOI JESSE RAKAS, NIIN IKÄVÄ!!!



ei ehditty lääkäriin.



käärin jessen uuteen sen fleece peittoon ja veimme sen eläinlääkäriin. valitsimme uurnan ja jesse poltettiin. nyt Jesse on meidän vitriinissä omassa posliinitalossa, enkeleitä olen laittanut paljon talon ympärille ja siellä se kulkee meidän mukana..



NIIN RANKKAA...



Nyt meillä on taas kaksi samanrotuista koiraa ja kisuvanhus, mutta eläimestä luopuminen on kauheaa..



voimia sinulle ystäväiseni..



ota uusi karvapallo, se helpottaa suruasi,mutta ei vie pois...

uuden koiran kanssa teillä on uudet kujeet ja leikit ja voit painaa kasvosi turkkiin :)

En minä nyt enää pakahduttavasti ikävöi, mutta ymmärrän kyllä täysin tunteesi.