Lääkäri ei meinannut uskoa että tarvitsen apua.

Taustaa: Asun ulkomailla maassa jossa yleislääkärit hoitavat vain ja ainoastaan yleiset jutut, jos on vähänkin jotain erikoisempaa, lähettävät erikoislääkärille (esim. yleislääkärit eivät tee gynekologisia tutkimuksia, eivät määrää mielialalääkkeitä jne.)



Olen aina taistellut arjen hoitamisen kanssa ja kärsinyt masennuksista 13-vuotiaasta lähtien, nyt 26-vuotias. Uskon että mulla on jonkin sortin persoonallisuushäiriö, johon vois saada apua psykiatrilta (lähinnä ADHD:n piirteet täsmää täysin, myös kaksisuuntaisen mielialahäiriön piirteet tuntuu tutulta). Mun on vaikea päästä elämässä eteenpäin, ja hoitaa arkeni kunnialla, vaikka olen työtön (miehellä hyvä työ) ja päivät kotona, lapsia ei ole. Ajoittain kärsin vakavasta uupuneisuudesta ja ahdistuksesta, nyt se on taas äitynyt niin pahaksi, että esim. yhtenä iltana tiskatessa alkoi ahdistaa se että siihenkään ei meinannut riittää voimat, ja tiskattuani itkin vaan uupumustani. Kyseessä siis henkinen uupumus, ei niinkään fyysinen, vaikka kulkeehan nuo aikalailla käsikädessä.



Mulla on torstaina aika psykiatrille, mutta tarvitsin omalääkäriltäni lähetteen jotta saisin korvaukset. Tänään kävin hakemassa lähetteen. Kävin suihkussa, meikkasin ja pistin nätit vaatteet päälle (tämän jaksan masentuneenakin tehdä jos lähden talosta ulos, jonkinlainen pakko pitää aina ulkokuori kasassa). Lääkäri katsoi mua ja sanoi että hän ei näe minussa ihmistä joka tarvis psykiatrista apua. Kysyi haluanko jutella vai vain sen lähetteen, johon vastasin että vain lähete kiitos riittää. Mutta hän alkoi väkisin jututtamaan mua, ja mainitessani ADHD:sta hän ei edes tiennyt mitä se tarkoittaa. Yritti vaan vakuuttaa mut siitä et mun vaan täytyy hyväksyä itseni sellasena ku oon, ja carpe diem, ottaa vaan paikkani maailmassa ja kyllä se siitä. Sitähän mä oon yrittäny tehdä kaikki nämä vuodet. Viime viikolla perjantaina vaan romahdin ja tajusin, että mä en enää jaksa omin voimin, mun on pakko saada apua. Ensimmäinen hetki elämässäni, kun oikeasti aloin pelätä että sekoan pian jollen saa ulkopuolista apua jostain.



Sain lopulta lähetteen. Tulin kotiin ja meinasin saada jonku ahdistuskohtauksen. Tuntui niin väärältä tuo lääkärin toiminta. Suomessa kai normaalia, mutta tällä ei siis ollu valtuuksia tuohon, ja sen kyllä huomasi. Täällä yleislääkärit ei toimi psykologeina.



Kaiken lisäksi se sai mut oikeasti epäilemään, tarvinko apua, vaikka se on ollu mulle selvää jo vuosia, että ulkopuolinen apu vois olla ihan paikallaan. Miehenikin on sen todennut ja huomannut. Se sai mut myös pelkäämään et se psykiatri nauraa mut pihalle. Mä oon niitä ihmisiä jotka on päällepäin rauhallisia ja sovinnaisia, hyväkuntoisen näköisiä, mutta sisimmässä voi olla täys sota päällä, tai sodanjälkeinen raunio.



En edes tiedä miks kirjotin tän kaiken tänne. Mut jos jollakin on jotain ajatuksia, otan ne mielelläni vastaan.