Tutkimus:Isyys onnistuu parhaiten silloin, kun mies on halunnut tulla isäksi.

Voi helvata, onko joku idiootti tutkinut oikeasti tuollaista asiaa? Tuonhan nyt pitäisi olla jokaiselle naiselle ja miehelle päivänselvä asia.

ensimmäinen tuli vähän vahingossa. Tehtiin sitten tarkoituksella toinen heti perään. Sitten vielä nopsemmin tuli yllättäin vielä kolmas. Ei meillä ollut ehtinyt olla vielä mitään puhetta lapsista ennen esikoista. Eikä siinä isommin pystynyt tukemaan kun mies oli aina töissä. Hyvin kuitenkin on mennyt kaikesta huolimatta.

lapsista on ns. vahinkoraskauksia. Niistä ei vain puhuta eikä kuulutella, että tämä nyt oli vahinko. Eli siis suuri osa lapsista syntyyy suunniittelematta ja isän "sopeuduttava" tähän.

syntyy vahinkolapsina, ei-toivottuina....ainahan sitä sanotaan, että iloinen yllätys kuitenkin sitten on, mutta siis LÄHTÖKOHTAISESTI ei-toivottu, jos ei ole siihen hetkeen odotettu/ toivottu!

Puhuttiin paljon ja molemmat olivat sitä mieltä, että nyt yritetään. Mieheni on erittäin hyvä isä. Ollut aina. Tietyllä tavalla on helppoa, kun toinen haluaa, osaa ja pystyy ihan yhtä lailla huolehtimaan lapsista.

ja nyt on masussa kasvamassa "ei toivottu". Ehkäisy petti ja miehen on todella vaikea hyväksyä raskauttani. Kävin ultrassa ja halusin kertoa hyvät uutiset- mies vain tuhahteli. Kysyin, että olisiko toivonut huonoja uutisia. No ei kuitenkaan kuulemma. Olen tosi surullinen. Mies uskoo, että tottuu ajatukseen neljännestä pikkuhiljaa. Minäkin uskon niin käyvän, mutta raskausaikana kaipaisin kuitenkin enemmän hänen tukeaan.

Kenellekään miehen puolen sukulaisista tai ystävistä emme ole puhuneet raskaudesta, vaikka vatsani alkaa jo näkymään. Mies haluaa kieltää koko ajatuksen raskaudesta. En tiedä oikein, mitä tekisin. Itse yritän nauttia pienestä ihmeestä miehestä huolimatta:(

On noudatettu, kumpikin halusi vanhemmaksi. Ei ole tarvinnut tukea miestä isyyteen. Eikä ole tarvinnut tukea vuorovaikutuksen syntyä.

tuettava, kannustettava- siis ei mitenkään tasa-arvoinen aikuinen?????

Edustat hyvin piilosovinistista ajatusmaailmaa. Mun käsitykseni mukaan äiti on ihminen joka on ihan yhtä pihalla uudessa elämätilanteessa kuin se toinenkin ihminen eli isä. Yhtä hyvin vois kysyä kuinka isä on tukenut äitiä, kannustanut häntä sietämään vauvan vaatimuksia jne.

Mun mielestä mikään ei ole vastenmielisempää ja myös lapselle kurjempaa kuin perässävedettävä mammanpoika jonka isyyden ja elämän kannustaminen on koko perheen ensisijainen tehtävä.

Ja toinen juttu- elämää ei voi hallita ja suurin osa elämän asioista on sattumia ja vahinkoja, myös lapset. Mun mielestä on kiittämätön ja omahyväinen ajatus se että kaikkea vois hallita ja itse päättää.

Mies on ollut erittäin hyvä isä, syntymästä asti hoitanut lapsia ihan tasavertaisesti. Vauva-aikana kannustin enemmän, silloin tuntui kaipaavankin vähän tsemppausta, mutta sen jälkeen on mennyt omalla painollaan.

Miehelläsi on oikeus tunteisiinsa, toivottavsti hän tottuu ajatukseen vauvasta.

On paljon helpompaa sopeutua äitiyteen, kun sitä on toivonut.



Ja meillä mies on enemmän toivonut lapsia kuin minä. Ja minä olen enemmän joutunut työtä tekemään sen sopeutumisen suhteen.



Mutta onneksi olen naimisissa aikuisen miehen kanssa, jolle ei tulisi mieleenkään antaa minun määritellä hänen ja lasten välistä suhdetta, vaan on itse aktiivisesti ollut raskausajasta lähtien kaikessa mukana, kaikkien lasten kanssa.



Minä en tajua tuota ajattelutapaa, että äiti olisi jotenkin lähempänä lapsia, ja sieltä sitten joko panostaisi isyyteen, tai rajoittaisi sitä. Ja aikamoinen tossukka on mies, joka sellaiseen alistuisi.

Raskausaikana kaikki valta sikiön suhteen on äidillä. Hän voi toimia kaiken suhteen kuten haluaa. Äiti varmaankin lähes aina muodostaa jonkinlaisen suhteen tulevaan vauvaan jo odotusaikana, mutta isän on aika vaikea muodostaa suhdetta edes mielessään, jos äiti ei esimerkiksi päästä isää lähellekään itseään, näytä ultraäänikuvia tai yleensäkään kerro mitään raskaudenkulusta isälle. Ja tietysti nainen voi myös halutessaan abortoida sikiön heti alkuunsa. Ja jos nainen haluaa jättää isän ulkopuoliseksi lapsensa elämästä, sekin on käytännössä aika helppoa. Silloin isä joutuu ensin tappelemaan isyydentunnistamisen kanssa, sitten tapaamisoikeuksien (jotka pitkään ovat käytännössä pelkästään äidin valvonnassa jne.)

Ja vaikka ei mentäisi ihan näin dramaattisiin tilanteisiin, vaan ihan perheenä eläviin pikkulapsiperheisiin, niin yhteiskunnan käytännöt ja mahdollinen imetys (ja täysimetyksen korostaminen) pitävät naisen aika tiukasti vallankahvassa vauvan suhteen. Siinä sitten halutessaan, ja usein tiedostamatta ja huomaamattaan, moni äiti tekee vauvan ja isän suhteen alun hyvin vaikeaksi ihan pienilläkin jutuilla. Neuvomalla isää koko ajan siitä, miten lapsen kanssa pitääolla, vaatimalla, että vauvaa hoidetaan vain ja ainoastaan hänen tavallaan, tulemalla isän ja vauvan väliin pienimmästäkin vauvan kirahduksesta, omimalla vauvan sadoilla pienillä eleillä ja teoilla. Miehen ei tarvitse olla tossu, jos hän ei uudessa tilanteessa oikein tiedä, miten puuttua niin hienovaraiseen syrjimiseen.

Olen itsekin nähnyt satoja kertoja, kun tuoreet äidit ottavat vauvan isältä pieneimmästäkin äännähdyksestä "ei noin, et sä nyt osaa, anna mulle ennen kuin se alkaa huutaa", "pienellä on varmaan nälkä, anna mulle", "et kai sä nyt tota bodya sille laita, anna mulle" jne. Kun sitten äiti vielä haluaa pitää koko vanhempainvapaan ja mahdollisesti vielä hoitovapaan ("ei ole taloudellisesti mahdollista, että mies jäisi vuorostaan kotiin", "en mä raaski vielä mennä töihin"), on hyvinkin jo useampi vuosi päästy totuttelemaan malliin, jossa äiti on se ykkösvanhempi. Tällaisten perheen toimintamallien muuttaminen on aina raskaampaa kuin niissä pysyminen ja yksipuolisesti niitä on vaikea muuttaa.

Ei ole ollenkaan tavatonta, että isät pääsevät luomaan rauhassa kahdenkeskistä suhdetta lapseensa vasta, kun lapsi alkaa jo lähestyä kouluikää.

Minä en tajua tuota ajattelutapaa, että äiti olisi jotenkin lähempänä lapsia, ja sieltä sitten joko panostaisi isyyteen, tai rajoittaisi sitä. Ja aikamoinen tossukka on mies, joka sellaiseen alistuisi.

tuettava, kannustettava- siis ei mitenkään tasa-arvoinen aikuinen?????

Edustat hyvin piilosovinistista ajatusmaailmaa. Mun käsitykseni mukaan äiti on ihminen joka on ihan yhtä pihalla uudessa elämätilanteessa kuin se toinenkin ihminen eli isä. Yhtä hyvin vois kysyä kuinka isä on tukenut äitiä, kannustanut häntä sietämään vauvan vaatimuksia jne.

Mun mielestä mikään ei ole vastenmielisempää ja myös lapselle kurjempaa kuin perässävedettävä mammanpoika jonka isyyden ja elämän kannustaminen on koko perheen ensisijainen tehtävä.

Ja toinen juttu- elämää ei voi hallita ja suurin osa elämän asioista on sattumia ja vahinkoja, myös lapset. Mun mielestä on kiittämätön ja omahyväinen ajatus se että kaikkea vois hallita ja itse päättää.

Mä osaisin heti vastata monta asiaa miten meillä isä on tukenut äitiä. Jos jotain konkreettisia tekoja haetaan? Ja miten itse olen tukenut äitinä isää? Kokonaisuutena sanoisin, että tämän lainaamani tekstin sisäistämällä. Ajatus siitä, että mies ja nainen ovat tasavertaisia aikuisia perheessä on sitä tukemista. Tietysti arjessa on niitä pieniä juttujakin, mutta kokonaisuus ratkaisee.

ei ap tuota varmaan noin tarkoittanut. Ei missään hänen aloituksessaan lue, etteikö kannustaminen voisi olla mollemminpuolista. Ei paapomista vaan toinen toisensa tukemista uudessa haastavassa elämäntilanteessa.

Ei ole ollenkaan tavatonta, että isät pääsevät luomaan rauhassa kahdenkeskistä suhdetta lapseensa vasta, kun lapsi alkaa jo lähestyä kouluikää.

Tämä pitää varmaan paikkansa kun akat eivät tajua että isälläkin on oma roolinsa lapsen elämässä. Jos luottaa siihen että isi osaa ja antaa hänen tehdä asiat omalla tavallansa niin ei tarvitse kovin paljoa olla avittamassa isää isyyteen. Maailma ei kaadu siihen että vauvalla on eriväriset sukat jalassa ;)

Ihanko akateeminen tutkija on ollut puurtamassa selville tätä jymy yllätystä?

Ja kuitenkin niin moni nainen "yllättää miehen iloisesti". Tälläkin palstalla on monesti kysytty, että eikö nainen tosiaankaan saa yksin päättää lasten hankkimisesta. No ei saa!

Aviomiehen kanssa oikein tekemällä tehtiin kahta lasta. Mies osallistui täysipainoisesti ensimmäisen lapsen hoitoon, mutta ei lainkaan toisen, vaikka nimenomaan hän itse halusi toisen lapsen. Tuli ero ja vasta sen jälkeen mies tutustui pikku hiljaa tyttäreensä.



Kolmas lapsi oli täysi yllätys ja vahinko. En tuntenut koko miestäkään, kun tavattiin vain kolme kertaa seksin merkeissä. Miehestä on kuitenkin tullut loistava isä lapselleen! Siitä en sitten tiedä, että johtuuko asia myös siitä, että olen ihan tarkoituksellisesti yrittänyt saada heidän välilleen hyvän suhteen ja mies on mm. saanut tavata lasta aina halutessaan. Yritin myös todella kovasti panostaa siihen, etten liikaa neuvonut lapsenhoidossa. Miehellä ei siis ole muita lapsia.

Naulankantaan.

mieheni on ollut se mammanpoika joka kaikissa tilanteissa on odottanut todellakin sitä ohjausta ja tukea ja vahtoehtoja joista hän sitten voi valita itseään miellyttävät asiat. Mä vaan olen niin surkea epäsuperäiti että olisin varsinkin vauvavaiheessa tarvinnut jonkun joka tukee henkisesti, jonka kanssa voi jakaa niitä alkuaikojen vaikeuksia ja väsymyksiä ja joka oma-aloitteisesti olis tehnyt jotain. Kodin suhteen, vauvan suhteen tai perheen henkisen hyvinvoinnin suhteen.

En ole päivääkään ominut lasta tai ollut mikään yliäiti- olisin halunnut kahden aikuisen ihmisen tasaveroisen, yhteisen, ponnistuksen. Mies taas halusi säilyttää lapsuudenkotinsa aseman- jossa voi aina valita mitä jaksaa, ja jos joku asia tuntuu kurjalta, niin pois vaan. . Mähän tein kaiken jaksoin tai en- niinkuin äidit yleensä.

Jos perheessä on 2 väsynyttä, tukea tarvitsevaa vanhempaa, niin onko siis niin että äidin/naisen on aina ylitettävä sietokykynsä- ja oltava se joka tekee, tukee, jaksaa ja miesparan on saatava levätä ja olla rauhassa ja valita ne kivat jutut päältä.? Ja jos sitten vielä miehen isyys vähän ontuu niin sekin johtuu siitä että äiti estää tai ei tue isyyttä?

Mä en ole superäiti enkä superihminen ja mun mielestä on kohtuutonta kuvitella että naisella on avaimet kaikkeen mahdolliseen, myös miehen isyyden onnistumiseen.