Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Onko täällä muita bulimikkoja?
28.11.2007 |
Musta alkaa tuntua, että repeän tämän salaisuuden takia. En kehtaa kertoa kenellekään, en miehelleni, en kenellekään. Häpeän itseäni ja häpeän tätä, en ymmärrä miksi koskaan aloitin. 12 vuotta jo takana, välillä hyviä ja välillä huonoja aikoja, hoitoja on takana, mutta AINA, aina jokin laukaisee tämän uudestaan. Aina kun ehdin kuvitella, että se on vihdoin päästänyt minusta irti niin silloin se iskee.
Tajuaako kukaan, miltä tämä tuntuu? Joka ikinen päivä taistelua tätä vastaan, joka ikinen päivä se paska huutaa minun päässäni, ettei sinusta lihavasta lehmästä ole mihinkään. Kohtauksen aikana jokin päässä napsahtaa ja tuntuu, etten ole ollenkaan oma itseni. Olen kuin jokin hirviö, joka työntää suuhunsa kaiken mitä käsiinsä saa.
Pelkään tätä ja pelkään elämää. Pelkään lihovani lisää..
Kommentit (10)
ollut kanssa jo 15 vuotta, nyt muutama vuosi kohtuu hyvin mennyt. Ahmimis-oksu-jaksoja nyt ehkä vain kerran pari kuussa. Ahdistusta kyllä muuten :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja kävisi säännöllisesti tädillä setvimässä ja tilittämässä. Jokainen päivä, jolloin oksentaa on hukkaan heitetty! Kaikki tunteet on muualla kuin siinä kaikessa ihanassa ja kamalassa mitä elämä meille antaa.
-2
apua saa jos on varaa maksaa yksityiselle psyk. tädille. Kunnalliselle puolelle ei oo näin hepposin perustein asiaa :(
ja olen syönyt lääkkeitä tähän, mutta tiedäthän, että kaikki ei parane ja sinne huonommalle puolelle monet repsahtavat näennäisen paranemisenkin jälkeen jossain vaiheessa. Terapian loputtua minullakin oli valoisa olo, sillä en muista hyvin aikaa ennen bulimiaa, koska olin sen alkaessa niin nuori, mutta silti se vei minut uudestaan...
Yksi väärä liike ja NAPS. Yksikin virhe on liikaa. Kunpa se vain olisi niin yksinkertaista, tottakai valitsisin terveyden mielummin kuin sairauden. Tottakai haluaisin ajatella joskus jotakin muutakin kuin ruokaa, kaloreita ja lihomista ja omaa inhottavaa ruumistani. Mutta ehkä ei ole sellaista terapiaa, joka minun ongelmiini auttaisi... :-( Ehkä tämä on minun elinkautiseni.
-AP
1. säästää rahaa ja pilata seuraavat 10 vuotta ahdistuen, häpeillen ja uhraamalla aikaa ja energiaa piilotteluun, syömisenajattelemiseen, oman arvon tunteen katoamiseen tai
2. kannat vastuusi itsestäsi ja perheestäsi, järkkäät rahat ja paranet, ja voit viettää tavallista ihanaa tunnerikasta elämää koko lopun ikääsi.
- 2
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sairastuin 16-vuotiaana, paranin 25-vuotiaana, nyt 40 veenä kamppailen välillä, mutta aika ja terapia auttoivat!
seksuaalisen hyväksikäytön ja koulukiusauksen seurauksena. En oikein muista mitä silloin ajattelin, tunsin syvää vihaa itseäni kohtaan ja yritin oksentaa " itseni pois" , oksentaa pahan olon itsestäni ulos tms.
-AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ulla oli todella paha kausi, johon liittyi paniikkihäiriön puhkeaminen, masennus ja tuo bulimia (josta olin kärsinyt vaihtelevasti jo monta vuotta siihen mennessä, mutta joka silloin puhkesi oikein pahaksi)...Hain apua vain todetakseni, ettei sitä varaton todellakaan kovin herkästi saa. YTHS ei tarjoa tarvitsemaani pitkäaikaisterapiaa, Kelan tuellakin yksityisen puolen terapiat maksavat maltaita. Kunnallisella puolella EI TODELLAKAAN ole resursseja maksaa " tavallisten" syömishäiriöisten ja masentuneiden terapioita, kun ihminen on kuitenkin työkykyinen. Kunnallisella puolella terpian saa lähinnä, jos taustalla on itsemurhayritys. Tämä on fakta, jonka olen saanut huomata muutamankin ystäväni/tuttavani kohdalla (mm. psykoottisesti pitkaikaismasentuneen ja sairaseläkkeellä olevan ystäväni kohdalla, joka ei kuitenkaan ole vielä mennyt yrittämään itsemurhaa)...
Ja miten sinä esim. minun tilanteessani " hankkisit rahat" ? Opiskelut ovat täyspäiväisiä, ja koska olen yh, en voi iltaisin/viikonloppuisin työskennellä. Keikkatöitä (sijaisuuksia) olen tehnyt koko opintojen ajan (päiväsaikaan, vie ajallisia resursseja opinnoilta), mutta kun tulot opiskelevana yh:na ovat muuten vain hiukan reilun tonnin kuussa, menevät nämä ylimääräiset kympit ja sataset SUORAAN elämiseen. Pk-seudulla kun kahden ihmisen asumisestakin saa maksaa halvimmillaan (kaupungin kaksio) sellaisen 600-650 e/kk. Olisin tietysti voinut jättää opinnot kesken ja mennä töihin täyspäiväisesti. Toisaalta tämä a) todennäköisesti olis pahentanut masennustani, sillä alani on minulle tärkeä ja tähtään töihin, joihin todella haluan ja b) ilman koulutusta päiväsaikaan (ei yö- tai pyhälisiä) tehtävistä töistä tienaisin kuitenkin sen verran vähän, että Pk-seudulla elävän yksinhuoltajan taloudessa palkkarahat menisivät kuitenkin suoraan elämiseen...Tämä on ihan puhdasta matematiikkaa.
Missä ihme kuplassa sinä 2 elät? Ja millä oma terapiasi on kustannettu? Ei monen vähävaraisen taloudessa irroteta sitä paria sataa euroa kuussa terapiaan, vaikka päällään seisoisi. Helppoahan se olisi ihmisten parannella itseään, jos se terapia t. rahat siihen olisi " vaan hommattavissa" . Minulla - ja meidän perheessä VAIN MINULLA - on vastuu maksaa vuokra, hoitaa ruoka ja vaatteet ja laskut. Ja tämä vie KAIKEN rahan, mitä saan hankittua kouluttamattomana yh:na.
Onneksi oma tilanteeni on noista ajoista parantunut paljon niin henkisesti kuin käytännössä. Ja onneksi olen valmistumassa akateemiselle alalle, jolla on hyvä työllisyystilanne. Ehkäpä tulevaisuudessa minulla sitten onkin varaa laittaa rahaa säästöön ja käydä jossain vaiheessa säännöllisesti huolehtimassa mielenterveydestäni, vaikka elätän samalla lapsen ja itseni...
Mutta tosiaan kakkonen, kerropa monelle vähävaraiselle, esim. yksinhuoltajalle, miten ja millä tavalla saadaan kasaan satoja euroja ylimääräistä kuussa terapiaistuntoja varten, kun ei kunnallisella puolella näitä terapioita ole varaa kaikille tarvitseville tarjota?
välilä on hyviä kausia. Kaikki kolme raskautta ja pitkää imetysaikaa olen ollut hyvässä kunnossa. Koska kroppa on saanut olla rempallaan. Ei ole ollut tarvetta kontrolloida itseään ja satunnainen ahmiminen ei ole jäänyt vyötärölle.
pian on viimeinen imeys lopuillaan ja nyt jo inho vatsamakkaroita kohtaan nostaa päätään.
En ole koskaan saanut apua tai edes kertonut kellelkkään tätä salaisuutta. olis varmaan korkea aika näin nelikymppisenä
Alue: Aihe vapaa
Sairastin bulimiaa kymmenen vuotta, ja hain apua terapiasta. Viimeiset 15 vuotta olen voinut oikein hyvin sekä fyysisesti, että psyykkisesti.
Jokainen päivä, jolloin en ajattele koko ajan ruokaa on ihana. Kaikki värit ja tunteet voimistuvat, kun ajattelee muutakin kuin lihomista. Elämässä on niin paljon muutakin.
Bulimia on suo, josta et yksin pääse ylös, kun olet noin pitkälle mennyt.
Voimia, haleja, rakkautta ja rauhaa!!!