Miten selvitä ajatuksen kanssa, ettei meille koskaan luultavasti tule lapsia?

mutta onko lapsettomilla jotain tukisivuja yms.



Meilläpäin on ainakin joitain lapsettomien tapaamisia, jos vertaistuki auttaisi tai helpottaisi tuskaa.



Jos olette vielä lapsensaanti-iässä en kyllä heittäisi toiveita menemään. Tuttaville kävi niin, että lopettivat tuloksettomat hoidot ja muutaman kuukauden päästä nainen oli luomusti raskaana.

Toivottavasti teillekin kävisi niin.

että luomuraskaus on mahdoton, mutta kolmisen vuotta tässä on nyt tahkottu ja kaiken huipuksi mulla ikää jo 35 vuotta. Toivo alkaa hiipua.



Elämä on ollut aika alavireistä. Minä suren enemmän kuin mies, mutta kyllä mieheltäkin välillä tulee tukahtuneita huomautuksia, esim töissä on kysytty että kuinka monta lasta on ja sellaista.



Musta tuntuu, että tämä aika on muuttanut mua peruuttamattomalla tavalla eikä parempaan suuntaan. On vaikea iloita enää mistään. Koko ajan yritän pitää jotain projektia nspäällä, mutta sitten tulee aina se ajatus, että mitä varten (esim) tätäkään mökkiä pitäisi laajentaa, kun kerran ei ole ketään kenelle sitä jättää. Mä olen ainoa lapsi, miehellä on sisko muttei aikeita hankkia lasta.



Mulla on kummityttö, 18, jota olen alkanut ajatella perilliseksi ja samalla myös vanhusiän edunvalvojekseni, tosin tästä en ole puhunut hänelle mitään.



Tulevaisuus pelottaa. Joskus heikkona hetknä ajattelen, että meidän lapsi on olemassa, jossain, taivaassa tai muussa hyvässä paikassa ja joskus sitten tapaan hänet.



En ole oikein jaksanut käydä töissäkään, ura on käytännöllisesti katsoen mennyttä. Ehkä lähiajan seuraava projekti olisi hakea jokin työ, ehkäpä toiselta alalta kokonaan.

Yksi pariskunnista sai lääkäriltä tuomion, etteivät ikinä tule saamaan lasta. Saivat kuitenkin terveen lapsen. Kaksi muuta pariskuntaa saivat ilman hoitoja oman lapsen. Toinen pari " teki" lasta 4vuotta ja toinen 6v. Ikä hipoi toisella parilla 40v ja hyvin meni kaikki.

esim. Klassisesta vyöhyketerapiasta.

Katsoin netistä, että yksi kerta maksaa n.30 e. Mutta mitä se maksaa, jos siellä käy esim. vuoden? Hoitoihin jo mennyt sen verran rahaa, ettei oikein ole ylimääräistä.



Tämä tilanne on aivan järkyttävän kamala. Tuntuu ettei yksinkertaisesti enää jaksa. Ihan sama lopettaako vaiko jatkaako yrittämistä, se ei silti ikinä poistu. Miten tästä pääsee pois??? Mun elämä on pilalla.



ap

Kuinka tärkeä se lapsen geenien alkuperä on? Meille on miehen kanssa ollut selvää, että jos lapsia ei tule, adoptoimme. Meille on ensisijaisen tärkeää saada lapsia, heidän geeniensä alkuperällä ei ole merkitystä.

Käyt ensin biolapsettomuuskriisin rauhassa läpi ja sitten aloitat vaikka täältä: www. ampiaisakka. com

Ainoa mitä keksin, on että puhut(te) asiasta niin paljon kuin tuntuu tarpeelliselta. Antaa itsellenne lupa surra asiaa. Voitteko/haluatteko hakea muita lapsikontakteja (esim. vapaaehtoistoiminta), adoptoida tmv? En tarkoita että näiden tarkoitus olisi korvata biologinen lapsi.



Jos tilanne todella on lopullinen, niin auttaisiko joku oma tai yhteinen seremonia? Yhdet tuttumme ovat jääneet lapsettomiksi (keskenmenoja muutama, paljon hoitoja ilman tulosta), he pitivät kerran keskenään suruillan menetetyille lapsihaaveille. Se kuulemma auttoi, vaikkei tietenkään poistanut surua. He myös välillä polttavat kynttilää asian johdosta. Tämä ei tietenkään sovi kaikille, aika erikoinen tapa kieltämättä on mutta heille tuntuu auttaneen.

Kunnes kävi niin, ettei niitä todellakaan näytä tulevan. Eipä se olekkaan niin selvää. Kyllä adoptio on ajatuksissa jossain, mutta tuntuu niiiiin väärältä, etten saa kokea ikinä oman vauvan potkuja mahassa, nähdä vauvan ensimmäisiä hetkiä tässä maailmassa jne. En haluaisi myöskään koskaan kuulla sanoja " älä minua määrile, ethän edes ole minun oikea äiti" tms. Tiedän kyllä, että olisin oikea äiti, mutta en silti koskaan se biologinen äiti :(

Mulla oli sikäli helpompaa, että mulle jo nuorena sanottiin, että en varmaan saa ainakaan helposti lapsia, kuten en saanutkaan. Eli suunnittelinkin elämäni ilman.



En osaa oikein sanoa mitään mistä olisi apua.

Itse olen sopeutunut, mutta en toki ole mieheni kanssa ollut hoidoissakaan.

Lapsi saa tulla, muttemme häntä enää osaa odottaa tulevaksi ja kohta pitää jo päättää, miten pitkään pitää " porttia auki" .



Meillä on molemmilla työt lasten parissa ja 4 kummilasta pitää meidät lasten elämässä kiinni ja heihin saamme " purkaa" vanhemmuuden kaipuuta.

Tsemppiä, kyllä se siitä ohi menee. Usko pois. Jollain tavalla se menee ohi ja tuska lientyy.



Jos sinulle raskausaika ja vauva-aika ovat niin tärkeitä, niin se on ihan OK, joillekuille on, ja kaikki eivät siitä yli pääse. Eikä adoptio ole kaikille se oma juttu. Tämä on ihan OK myös.



Mutta onko se vauvamasun kanssa kulkeminen niin tärkeä asia, että sen takia on jätettävä väliin ne muut 17 vuotta, jotka elää oman lapsen kanssa, sekä oman aikuisen lapsen kanssa elettävä loppuelämä? Se onkin kysymys. Toki joillekin on, ei se mitään. Mutta ei kaikille.

Ei se vauva-aika nyt niiiin ihanaa ole. Itselläni on kaksi omaa lasta, joten ehkä ei pitäisi sanoa mitään, mutta olen monet kerrat toivonut että olisi päässyt pikakelauksella sinne 2-3 vuoden vaiheille kun lapset jo nukkuvat ja tajuavat vähän puhettakin... Itsellä on suunnitteilla adoptio, koska itse en sitä raskauden vaivaa enää kestäisi ja toisaalta maailmalla on niitä kotia tarvitsevia lapsia vaikka kuinka paljon. Ja mitä sen on väliä mitä teinit äideilleen sanovat - jos et ole vielä tajunnut asiaa niin voin kertoa, että sieltä saa kyllä kuulla paljon pahempaakin kuin heitot biologisesta vanhemmuudesta :-)

Eihän sitä raskausaikaa ole kuin muutama kuukausi tässä elämässä! Mitä väliä, kokeeko synnytyksen? (Kova ummetus ajaa saman asian...)



Adoptiolapsen kanssa voit esittää toiveita sukupuolesta, ulkonäöstä jne. Ajattele, että tuolla maailmassa on pikku lapsia, jotka vastaavasti kaipaavat hoivaavia vanhempia yhtä kipeästi kuin te lasta!



Kautta aikain on otettu ottolapsia ja koettu heidät enemmän kuin omina. Älkää hukatko elämäänne ja aikaanne suremalla, vaan tarttukaa toimeen! Yhtä kaikki teillä on mahdollisuus vanhemmuuteen, lapsenne YO-juhliin, häihin ja lapsenlapsiin. Teitä tullaan vanhuksina katsomaan vuodeosastolle, joku pitää puolianne...



Mutta eihän ole pakko tietenkään kokea elämää lapsen kautta. Voitte ihan hyvin nauttia kaksin, matkustella ja törsätä itseenne, tehdä kaikkea mahdollista (vaeltaa etelänavalle ym.), mikä lapsellisille on hankalaa. Olkaa kummilasten kanssa (ja todetkaa, ettei ne aina niin ihania ole...). Onhan teillä toisenne.

Nyt vain tuntuu niin hirvittävän pahalle. Ehkä tämä on edellisen hoidon (IVF) epäonnistumisesta (kuinkas muutenkaan) johtuvaa. En ole surrut sitä vielä oikeastaan ollenkaan. Meillä tulee miehen kanssa aina hirvittäviä riitoja, kun hän jankkaa ja jankkaa (tiedän että hyvällä), että minun pitää kertoa miltä minusta tuntuu. En vai pysty puhumaan. Tästä mies vetää hirveät kilarit ja tilanne on entistä pahempi. Niinpä edellisen hoidon aikana sanoin, ettei sitten kun hoito taas epäonnistuu, puhuta koko hoidosta/asiasta ollenkaan. Ollaan niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Se toimi tosi hyvin. Itsekkin elvisin paljon paremmin. Mutta eihän ne kaikki tunteet mihinkään katoa. Pystyy vain olemaan, niin kuin niitä ei olisikaan.



ap

Meillä ei raskaus alkanut selittämättömistä syistä 1,5 vuoteen. Kävin homeopaatilla ja raskauduin melko pian. Homeopaatti kertoi mulle, että heiltä löytyy paljon lääkkeitä lapsettomuuteen. Ei se ota, jos ei annakaan. Kannattaa etsiä kokenut homeopaatti. Jaksamista!!! (Maksaa noin 50 euroa, mutta jatkokäynnit edullisempia ja usein neuvoja saa jatkossa esim. sähköpostitse tai puhelimitse.)

Joko vain itsellesi, tai sitten jotain niin että miehesikin saa lukea?

T. se lapseton joka sai kuulla sen jo nuorena

Miten sitä toteutetaan ja mihinse perustuu?



ap

Mutta en oikein ole osannut aloittaa.

Itse voin suositella lapsettomuuskriisiin erityisesti Hgin Diacorin lapsettomuusklinikan psykologia. Paha olo alkoi helpottaa jo parin käyntikerran jälkeen. Ensimmäisestä kerrasta ei tainnut veloittaakaan mitään.