Onko ketään muuta, jolla ei ole ystäviä?
Mikä tilanteeseen on johtanut? Vaivaako se sinua?
Kommentit (4)
Pettymyksiä on ollut niin paljon, että ei enää kiinnosta solmia ystävyyssuhteita.
Yksin jään, jos miehestäkin pitäisi erota.
Taustalla on varmasti monta syytä, jotka juontavat juurensa lapsuudesta esim. Häpeäntunnetta, epävarmuutta yms. joka on estänyt sen, etten ole päästänyt ihmisiä tarpeeksi lähelle henkisesti, jotta todellinen ystävyyssuhde olisi voinut syntyä. Minulla on muutama kaveri, joita silloin tällöin tapaan. Heille en kuitenkaan kaikkein sisintäni paljasta eli juttelun taso sellaista pinnallista.
Elämässäni sattui pari muutakin rankkaa koettelemusta samoihin aikoihin. Sen sijaan, että olisivat osoittaneet todella olevansa ystäviäni, he lakkasivat vähitellen pitämästä yhteyttä. Minäkin olen sen tyyppinen, että en tunge väkisin toisten seuraan, joten lopulta tajusin lopettaa yksipuolisen yhteydenpidon. En ole enää nykyisin nähnyt tarpeelliseksi ylläpitää välejä ihmisiin, joiden kanssa " ystävyys" on sitä, että saa joulukortin kerran vuodessa.
Minulla ei myöskään ole enää juurikaan sukulaisia. Vain kaukaisempia, joita en ole nähnyt aikoihin.
Aika useinkin olo tuntuu yksinäiseltä, kun kukaan ei kutsu kylään eikä soita. Mutta olen tottunut siihen enkä usko, että tilanne tulee muuttumaan.
Tai sanotaanko näin, että on yksi ystävä, joka asuu niin kaukana, ettei välttämättä nähdä edes vuosittain. Ja sitten on pari kaveria, joita näen ehkä kerran kuussa, mutta eivät he ole sellaisia, joille haluaisin purkaa sydäntäni.
En oikein tiedä, miten tähän päädyttiin. Opiskeluaikoina minulla oli vielä monta hyvää ystävää ja lisäksi liuta kavereita.
Sitten tuli välirikko parhaan kaverin kanssa. Se vaikutti koko ystäväpiiriin. En tänäkään päivänä tiedä, mitä ex-ystäväni muulle ystäväpiirille tilanteestamme kertoi, mutta kävi niin, että kaikki asettuivat ystäväni puolelle. Yhteydenpito minuun loppui. Itselläni oli läheisen sairastumisen johdosta silloin niin raskas elämänvaihe, etten jaksanut selvittää asioita saman tien. Ja sitten kun havahduin tilanteeseen, oli jo myöhäistä tuoda esille omaa tarinaani... Ja tunnustan myös, että olen tänäkin päivänä katkera siitä, että vaikka ystäväni tiesivät elämäntilanteeni ja sen, että olisin tarvinnut heidän tukeaan, ei ketään kiinnostanut. Edes sen vertaa, että olisivat kysyneet, mitä minulle ja parhaalle ystävälleni tapahtui.
En ole sitä tyyppiä, että tyrkyttäisin itseäni. Olen ajatellut, että ehkä on parempi, että ei sitten olla ystäviä, jos ei sitä osata olla myös huonoina aikoina. Silti joskus on haikea olo. Tuntuu, että tämä asia jäytää minua varmaan loppuelämän. Eikä näin aikuisena varmaan enää tule kovin helposti uusiakaan ystäviä löydettyä.
Onneksi minulla on todella tiivis perhe ja suku, joten en sentään tunne itseäni hirveän yksinäiseksi.