nyt on jotenkin vaikeata olla kotona...auttakaa!
Mikäköhän minua vaivaa? Asiat ovat niin muuttuneet.
Olen 3-vuotiaan pojan äiti (ainokaiseni). Olen aina ollut ns. luomu-mamma ja kannattanut kotiäitiyttä, aina olin ajatellut, että haluaisin olla kotiäitinä kunnes nuorimmainen menee esikouluun. Olen viihtynyt todella hyvin kotona ja joka päivä on ollut tosi ihanaa -- suorastaan korvaamatonta, kun olen saanut viettää nämä päivät ja tunnit ja hetket oman lapseni kanssa! Olen kokenut olevani etuoikeutettu ja suurenmoisilla lahjoilla siunattu, kun olen saanut olla poikani kanssa jokaikinen hetki.
Viime talvena mieheni ilmoitti jättävänsä minut ja vaikka hän ei sitä toteuttanutkaan oli se minulle aika shokki. Alkukeväästä sairastuin itse krooniseen kiputautiin ja kipujen takia en ole saanut nukuttua kunnolla sen jälkeen. Tätä edelsi 2,5 vuotta huonoja öitä, koska poikani on pahasti allerginen -- eikä ole tähän päivään asti nukkunut yhtään kokonaista yötä. Herää yhä öisin 3-8 kertaa, pienempänä heräsi 15-25 kertaa yössä.
Nyt olen opiskellut myös iltaisin ja vapaa-aika on todella vähissä.
Yhtäkkiä en enää viihdykään kotona. Minua ärsyttää kaikki, kaikki tuntuu työläältä, rahallinen tilanne vaivaa (varsinkin mieheni moittii minua siitä, etten tuo tuloja taloon), kaikki mamma-tutut ovat palanneet töihin tai opiskelemaan, joten päivätkin ovat yksinäisiä, kun kahden pojan kanssa olen.
Jotenkin en jaksa edes olla pojan kanssa samalla lailla kuin ennen. Olen väsynyt ja ärtynyt, ei huvittaisi käydä puistossa eikä istua hiekkalaatikolla.
En varsinaisesti kaipaa töihin tai opiskelemaankaan, erityisesti koska syvimpänä arvonani on tarjota pojalleni läsnäoloni ja aikani niin kauan kun hän on pieni. Tai siis kaipaan omaa rauhaa, unta, vapaa-aikaa ja lepoa, mutta on vastoin arvojani viedä poikaa päivähoitoon.
En ymmärrä, miksi yhtäkkiä minun on niin vaikeata olla kotona. Ennen se oli niin ihanaa ja upeata. Ja yhtäkkiä minua vain tympii ja harmittaa ja ärsyttää.
Olen myös pääasiassa TV:n katselua vastaan, mutta viime aikoina olen joskus vain istuttanut pojan lastenohjelmia katsomaan tunniksi, kun otan itse torkut vieressä sohvalla. Ja jälkeenpäin koen valtavaa syyllisyyttä.
Poika itse on ilmoittanut useasti, ettei halua päiväkotiin, että hänellä on niin kivaa äidin kanssa kotona. (En siis sano, että tämä on pojan päätös, mutta hänellä ei mitään suurta hinkua ole päiväkotiin kavereiden seuraan.)
Mikä minua vaivaa? Onko kenellekään muulle tullut tällaista levotonta oloa?
Kommentit (2)
Väsyneeltä kuulostat. Olisi hienoa olla se koko ajan energiaa pursuava äiti joka aina jaksaa laittaa kotia, huolehtia lapsista ja vieläpä miehenkin tarpeista. Jonain päivänä asiat voivat ollakin näin, mutta ei kukaan jaksa koko ajan, varsinkaan jos ei itse saa mitä tarvitsee. Se, että laitat lapsesi katsomaan lastenohjelmia tunnin ajaksi, ei varmaankaan heilauta maailmaa suuntaan jos toiseen. Ihmisiä me kaikki ollaan, äiditkin. Ja niinkuin sanotaan, että kun äiti on tyytyväinen on perhekin tyytyväinen, tämän uskon pitävän paikkansa. Lopeta itsesi soimaaminen ja mieti mitä tarvitset (unta, omaa aikaa jne.) ja koita toteuttaa nämä. Se on uskomatonta miten paljon vaikka vaan rauhassa käyty kauppareissu voi piristää. Oman tilan raivaus voi olla joskus työnkin takana, mutta kannattaa!
Minusta kuullostaa siltä, että olet väsynyt arkeen. Kirjoitit, että et ole saanut nukkua kokonaisia öitä, vapaa-aika on vähissä opiskelun takia, olet kroonisesti sairas, lapsella on allergioita, on rahahuolia eikä parisuhde kuullosta olevan huippuvireessä. Minusta ei ole mikään ihme jos uuvuttaa/väsyttää! Saatko yhtään omaa aikaa? Hoitaako miehesi poikaanne, että pääsisit kahville kaikessa rauhassa tai vaikka kirjastoon? Onko teillä minkäänlaisia tukiverkostoja; isovanhempia tms. jotka voisivat välillä vahtia poikaa, jotta pääsisitte miehen kanssa kahden jonnekin? Käyttekö missään kerhoissa pojan kanssa?
Minusta on hienoa, että haluat olla lapsesi kanssa kotona, mutta muista huolehtia myös omasta jaksamisestasi. Kyllä äidinkin pitää saada välillä hengähdystaukoja arjen pyörittämisestä, vaikka ne lapset rakkaita ovatkin.