Miten miehesi suhtautuu ulkonäköösi?

Meillä miehelle on tullut lähes pakkomielle minun muutamasta ylikilostani. Myönnetään, kymmenen kiloa olisi hyvä tiputtaa ja kärsin niistä itsekin. Toisaalta, laihduttaminen ei mitenkään voi olla nyt prioriteettilistallani ykkösenä - teen päivisin kohtuullisen vaativaa työtä ja iltaisin hoidan yksin kaikki kotityöt ja lapsen (3v), koska mies on työssä iltaisin. En ehdi enkä aina jaksakaan liikkua. Syömisiä pitäisi miettiä tarkemmin, mutta kumma juttu, ei se ole niin helppoa.. Olen laihduttanut aiemmin reilusti, silloin minua auttoi nimenomaan runsas liikkuminen.



Olin ylipainoinen tavatessamme, huomattavasti pyöreämpi kuin nyt. Miten mieheni pystyi silloin hyväksymään asian?



Olemme olleet lähes kymmenen vuotta yhdessä ja rakkautta on edelleen. Sanomista on ruennut silti tulemaan, puolin ja toisin, yhdestä jos toisestakin asiasta. Tämä ylipainoteema on nyt ruennut toistumaan.



Toisaalta ymmärrän mieheni kannan - haluaisin itsekin olla kaunis, sporttinen ja energinen. Toisaalta minua loukkaa syvästi se, miten suuren asian hän tästä tekee.



Muutenkin tuntuu, että elämämme on mennyt molemminpuoliseen syyttelyyn. Minusta tuntuu, että mieheni ei arvosta mitään, mitä minä teen. Ilmeisesti hän tuntee samoin. Toisaalta tiedän, ettei tämä ole totta - minä arvostan miestäni suuresti ja uskon hänenkin arvostavan minua.



Tästä taitaa tulla aika sekavaa. Minulla on paha olo, koska rakkaus ei tunnu riittävän. Välillä ajattelen, että olisiko parempi erota, mutta samantien pelkkä ajatus erosta alkaa ahdistaa.



Lapsi on ihana ja rakastamme häntä molemmat suuresti. Olemme suunnitelleet toista lasta ja mieheni sanoo edelleen haluavansa toisen lapsen. Minäkin haluaisin - rakastan lapsia, haluan olla hyvä vaimo ja äiti. En ole uraihminen, teen työtä rahan vuoksi, en toteuttaakseni itseäni.



Luulen, että mies on väsynyt ja ikävöi kotimaahansa. On lähdössä sinne kahden viikon kuluttua yhdessä lapsemme kanssa. Hän sanoo, että emme voi muuttaa hänen kotimaahansa, koska minä olen kuulemma sanonut, että se on kamala maa. Se ei pidä paikkaansa, mutta olen yrittänyt objektiivisesti kertoa, mistä hänen maassaan pidän, ja mitkä asiat koen vaikeiksi. Ilmeisesti hän ei kestä yhtään poikkipuolista sanaa maastaan.



Rakkautemme on ollut niin suurta. Naiivina nuorena kuvittelin, etteivät kulttuurierot voisi koskaan tulla väliimme ja nyt tuntuu, ettei niistä pääse yli.



Kaikki tuntuu olevan yhtä sekavaa möykkyä. Tunteet eivät ole kuitenkaan kadonneet.



Nyt kaikki hyvät neuvot kehiin. Onko tämä vain elämän ruuhkavuosista johtuvaa väsymyksen ja turhautumisen purkamista toiseen, vai jotain vakavampaa?