Lue keskustelun säännöt.
Luen tässä just kirjaa " Petrin matka Myyrmanniin"
10.11.2007 |
Olen sen aikaisemminkin lukenut mutta nyt nämä viime päivien tapahtumat saivat mut kaivamaan taas kirjan esiin. Erinomainen kirja kaikille vanhemmille luettavaksi ja ehkäpä sieltä voi jotakin oppiakkin, nimenomaan niin kuin isä on tarkoittanutkin kirjan kirjoittaessaan.
Kirja alkaa näin: " Koko Suomi sai syksyllä 2002 tyrmäysiskun vyön alle. Se oli täysin laiton lyönti, joka sattui, eikä siitä seurannut kipu ole vieläkään hellittänyt. Voiko meillä koti-Suomessa tapahtua enää mitään kauhistuttavampaa? Olisi vaikea kuvitella, että kohtaisimme jotain vielä hirvittävämpää, sillä niin karmea ja traaginen oli tuo syksyinen näytös Myyrmannissa ...... " Kertomukseni kuvastaa myös aikaa, jota me elämme. Se peilaa arvoja ja näkemyksiä, jotka ovat vallalla suomalaisessa yhteiskunnassa. Se näyttää koululaitoksemme nykytilan. Se esittää uhat ja vaarat, jotka ovat tulleet Suomeen. Se kuvastaa nuorisomme elämäntapaa ja uusia asenteita." .,..." Haluan painottaa, että kirjoittamiseni päämotiivi on kuitenkin, että tällaista ei saa enää ikinä tapahtua. Tarjoankin tarinani opetukseksi lapsiperheille, jotta he eivät toistaisi virheitäni."
jne. jne. On selvää, että Jokelan tapahtumat repivät tämänkin perheen haavat jälleen auki.
Kirja on erittäin hyvä, olen sitä kyyneleet silmissä lukenut. 5 vuotta on kulunut Myyrmannista, ja taas on yksi perhe ilman poikaansa, ihmettelemässä, missä mentiin vikaan, mitä teimme väärin?
Itse pienen pojan äitinä YRITÄN edes ottaa opiksi.
Kommentit (19)
Ajatteleeko hän, että olisi pystynyt estämään poikansa teon tekemällä itse jotain toisin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
voitko lyhyesti kertoa, mitä " opiksi ottamista" kirjassa on?
koululaitostako se syyttää?
eikös petrillä ollut aika hyvät pommiainekset säilöttynä omaan huoneeseen - että jos olis vanhemmat vähän älynneet pöyhiä mitä poika puuhailee..?
ja arvot ja asenteet - niitäkin voi opettaa jo kotona...
Mitä isä kertoo? Minua kiinnostaa, koska itselläni on poika....
kuin 4 v nuoremmalla sisarella. Petri oli ainoa hoitolapsi vaihtuvilla perhepäivähoitajilla, eli ei saanut kavereita sieltä, eikä omasta kerrostalostakaan. Leikkipuistoissa ei osannut mennä muiden leikkeihin, oli aina sivustakatsoja. (Näen itse, että vanhemmilla on tässä tärkeä rooli " hankkia" pojalle kavereita, patistaa mukaan leikkeihin ja harrastuksiin jne.) Sisko oppi jo tarhassa pelin hengen ja hänestä tuli sosiaalisesti taitava, kun taas Petristä tuli erakko.
Kiusaamiseen isä ei puuttunut tiukalla kädellä, koska Petri järjestelmällisesti kielsi olevansa kiusattu. Kuitenkin sitä oli kestänyt luultavasti vuosikausia. Isä syyttää myös koulua, että miksi sieltä ei koskaan puututtu asiaan.
Isä suomii itseään siitä, että ei oikeasti " kuunnellut" Petriä, ollut läsnä, oli aina kiireinen, ärtynyt, stressaantunut. Lisäksi hän oli perheen yksinvaltias, auktoriteetti, jonka sana oli laki. Muu perhe oli tossun alla. Petrin olisi ollut aika pikkuhiljaa alkaa irrottautua perheestä ja elää omaa elämäänsä, mutta sosiaalisesti aivan nollana oli aivan hukassa.
Petri oli hyvin herkkä, pillahteli itkuun asiasta kuin asiasta vielä 14-vuotiaanakin....isä yritti " karaista" poikaa.
Isä oli huomannut jo kesällä ja alkusyksystä, että Petri oli tavallista apeampi, alakuloisempi jne. (Masennus hiipi jo kovaa vauhtia ja paheni...) Oli jopa huomannut, että poika ei ollut vaihtanut vaatteitaankaan enää moneen viikkoon....???? Mutta ei osannut tehdä mitään, ei osannut puuttua asiaan, ei osannut " lukea" poikaansa vaikka kirjassa väittää tuntevansa poikansa paremmin kuin kukaan muu.
Kuvaavaa on mm. se, että kun Petri oli kuollut pe-iltana ja vanhemmat la-aamuna ihmettelivät, missä poika on, niin isä huolestui juuri sen vuoksi, että tiesi, ettei poika voi olla missään kaverillaan, koska HÄNELLÄ EI OLE YHTÄ AINOAA KAVERIA.
Minusta hälytyskellojen pitäisi soida jo hemmetin kovaa, jos 19-vuotiaalla ei ole yhtä ainoaa kaveria, ja vanhemmat tietävät sen, ja tietävät myös, ettei hänellä koskaan ole ollutkaan!!! Eli tietynlainen silmien sulkeminen tilanteelta....on ollut vanhemmille niin kova paikka katsoa sivusta pojan eristyneisyyttä ja erakoitumista, eikä heillä kertakaikkiaan ole ollut keinoja auttaa poikaa, että he ovat vain lakaisseet ongelman maton alle ja olleet kuin sitä ei olisikaan. Tällainen tunne minulle ainakin tulee. Ja isä kertoo moneen kertaan, kuinka hänen periaatteensa on aina ollut selvitä ongelmista yksin, joten hän on vain hautautunut työhönsä kaikki menneet vuodet, ja ei varmaan ole tullut mieleenkään lähteä hakemaan pojalle ammattiapua. On varmaan ajatellut, että kyllä se siitä lutviutuu ajan kanssa...
Tässä nyt päällimmäisiä mietteitä, olen vasta puolessa välissä....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lähinnä juuri siitä, kuinka näkivät ongelman, mutta eivät sitten kuitenkaan tajunneet sen vakavuutta. Patistelivat lastaan sosiaalisemmaksi, mutta antoivat sitten taas olla.
Erityisesti järkytti kun isä kertoi ettei Petrillä ollut koskaan ollut yhtään kaveria. Odotti pikkusiskoaan iltaisin kotiin kun hän oli ainoa jonka kanssa pystyi leikkimään. Vanhempien olisi pitänyt tietysti puuttua asioihin jo aikaisemmin mutta kun poika alkaa olla jo aikuinen, niin se alkaa olla aika mahdotonta. Varmasti löytyy paljon yhtäläisyyksiä PE:hen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hirvittävän surullista.
Tämä koskettaa minua oikeasti, koska oma poika aika samanlainen, huomattavasti nuorempi vain. Täytyy lainata tuo kirja, ja yrittää ottaa opiksi.
Ts. Petri oli loppujen lopuksi aika yksin maailmassa, kun vanhemmat eivät kohdanneet hänen herkkää puoltaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nyt olen yrittänyt omaa helposti sulkeutuvaa poikaa pitämään kavereistaan kiinni. Todella työlästä 8-vuotiaalle, joka haluaisi lähinnä tehdä tuttavuutta tietsikan kanssa. Täytynee ostaa kyllä tuo kirja, olen jo pitkään ollut aikeissa tehdä niin. Tässä tuo koskettava tarina:
http: //www2. hs. fi/extrat/kuukausiliite/arkisto/2004/10_2/
Varoitus! Hanki nenäliinoja varuiksi ja lue vasta kun sinulla on siihen rauhallista aikaa 15-20 minuuttia.
pari vuotta sitten ja mielessäni on ollut että kirjoittaisin kirjeen Petrin isälle, niin kosketti ja pysäytti hänen kirjansa. Myös minun lapseni samankaltainen kui Petri ja lukemani jälkeen olen yrittänyt toimia toisella tavalla ja suhde lapseeni onkin parantunut
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jotkut eivät koskaan ystävysty, vaikka kuinka tuputettaisiin ystäviä, jotkut eivät vain osaa. Jos lapsi on tällainen ei vanhemmat siihen paljon voi vaikuttaa. Minä olen tuon kirjan lukenut ja tunnistan itseni täysin Petristä, olen hyvin samanlainen kuin Petri. Minullakaan ei ole koskaan ala-asteen jälkeen ollut ystäviä. En vain ole sosiaalinen kuten moni muu.
Vierailija:
Minusta hälytyskellojen pitäisi soida jo hemmetin kovaa, jos 19-vuotiaalla ei ole yhtä ainoaa kaveria, ja vanhemmat tietävät sen, ja tietävät myös, ettei hänellä koskaan ole ollutkaan!!!
Isä taas kertoo Petrin kärsineen hirvittävästi siitä, että hänellä ei ollut yhtään ystävää. Ei voinut kännykälläkään soitella kun ei kertakaikkiaan ollut ketään kelle soittaa.
Isä kertoo kaiken alkaneen mennä perusteellisesti vinoon yläasteen kahdella ekalla luokalla, siis 7. ja 8. Silloin Petri järjestelmällisesti ja julmasti eristettiin kaikesta ja kiusaaminen alkoi.
Ihmettelen sitä, että vielä lukiossa jengi on niin lapsellista, että kiusaaminen vielä sielläkin jatkui. Petri ei osallistunut mihinkään yhteisiin juttuihin, ei vanhojentansseihin, penkkareihin tms. EIKÄ KETÄÄN KIINNOSTANUT!
Kyllä ihmettelen Tikkurilan lukion opettajia, saisivat ja toivottavasti ovat menneet itseensä ja miettineet, miksi eivät tehneet mitään. Ihan varmasti olivat huomanneet Petrin eristäytymisen/eristämisen porukoista. Hekin sulkivat kylmästi silmänsä. Tälläkin palstalla on monesti puhuttu siitä, kuinka kiusaamistapauksissa opettaja on aivan ykkösihminen puuttumaan asiaan ja tekemään sille jotain.
Kuten isä sanoo, Petri olisi tarvinnut kipeästi apua ja vain yksi puhelinsoitto opettajalta, että teidän pojallanne ei ole kaikki kunnossa, olisi saattanut estää paljon pahaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija:
Ihmettelen sitä, että vielä lukiossa jengi on niin lapsellista, että kiusaaminen vielä sielläkin jatkui. Petri ei osallistunut mihinkään yhteisiin juttuihin, ei vanhojentansseihin, penkkareihin tms. EIKÄ KETÄÄN KIINNOSTANUT!
Kyllä ihmettelen Tikkurilan lukion opettajia, saisivat ja toivottavasti ovat menneet itseensä ja miettineet, miksi eivät tehneet mitään. Ihan varmasti olivat huomanneet Petrin eristäytymisen/eristämisen porukoista. Hekin sulkivat kylmästi silmänsä. Tälläkin palstalla on monesti puhuttu siitä, kuinka kiusaamistapauksissa opettaja on aivan ykkösihminen puuttumaan asiaan ja tekemään sille jotain.
Anteeksi vain, mutta vanhojen tanssit tai penkkarit ei oo pakollisia. Meidänkin aikana moni jätti menemättä. Opettajienko siihen olisi pitänyt puuttua? Luuletko, että jos opettaja pyytää tulemaan vanhojen tansseihin niin henkilö tulee? No ei taatusti, en minäkään näihin mennyt enkä todellakaan olisi mennyt jos joku olisi pyytänyt. Päinvastoin tuollaisella vaan pahentaa tilannetta. " Nyt ne opettajatkin on huomanneet ja yrittää säälistä pyytää minua jne" .
Myös minulla on sukulaispoika josta olen ollut huolissani jo useamman vuoden. Hänellä ei ole ystäviä, en tiedä onko varsinaisesti kiusattu, hänen jutut vain on niin outoja jonka vuoksi uskon että ikäisensä eivät halua ystävystyä. Vapaa-ajan viettää tietokoneen parissa. Muun perheen kanssa välit ovat todella huonot (kiusaamista, todella rumaa kielenkäyttöä puolin ja toisin, joskus olen kuullut että häiritsisi jotenkin seksuaalisesti esim. isosiskoaan tosin en tiedä miten ja onko se totta), myöskään vanhemmat eivät ns. käy aina ihan täysillä, heistä ei ole tällaisessa tilanteessa kyllä alkuunkaan kantamaan huolta pojan kasvatuksesta ja mahdollisen avun hakemisesta.
Mitä sitten pitäisi tehdä? Asun todella kaukana, tällä hetkellä en ole tavannut perhettä 2 vuoteen, enkä juuri muutenkaan pitänyt yhteyttä. Näemme harvoin, eikä sillä tavalla oikein mitään yhteyttä ole. Ja vaikka se ehkä itsekästä onkin, niin tällä hetkellä koen ettei minulla ole alkuunkaan voimavaroja alkaa tilannetta mitenkään satojen kilometrien päästä selvittelemääni. Monella läheiselläni on nyt todella vaikea aika elämässään ja yritän jaksaa auttaa heitä. Muitakin sukulaisia toki on, mutta tiedän ettei heilläkään ole aikaa eikä kiinnostusta vaikka pojan tilanteesta jotain tietävätkin=(
Joskus vain miettii näitä uutisia lukiessa, että hänkö se seuraavaksi kilahtaa....
Ei ollut yhtään niin hyvä ja koskettava kuin mainostettiin. Tavisäijän tajunnanvirtaa.
Auttoi ainakin minua asettumaan myös tekijän perheen asemaan. Löytyy arkistosta.
Sinähän se " päällikkö" olet siellä päiväkodissakin ollut, etkö sinä hyvä ihminen tiedä mitä voi tehdä jos on lapsesta huolissaan? Oikeasti?
ihan oikeasti, missä voisi mennä pieleen?