Mikä on kauheinta, joka on tapahtunut elämässäsi?

Kaikkein pahinta oli seurata vanhempieni tuskaa ja kärsimystä kun ei täysi-ikäiselle voi mitään. Kaiken keskellä hoitivat työnsä ja työpäivän jälkeen se oli yhtä itkua ja huolta.

Veljeni pääsi lopulta kuiville vanhempieni avustuksella ja on nyt ollut kuivilla 3 vuotta, silti tulen pelkäämään AINA millon se repsahdus tulee. Toivottavasti ei koskaan.

ja rv 16 keskenmeno samalla viikolla, kuukausi tämän jälkeen töissä hirveä tapaus josta koin syyllisyyttä pitkään, vaikka toimin oikein.



Hirveää oli myös esikoisen ensimmäinen affektikramppi, luulin että kuolee syliini:(

ja kaikki siihen sairauteen liittyvä, mm leikkaukset jne kuolemanpelko

Tänä päivänäkään en ole asiaa kenellekkään siitä valittanut tai sitä kyseenalaistanut. Nyt tuli vain mieleen ap:n aloituksesta...



No kävi meillä kuitenkin mummo kerran päivässä ruokaa tekemässä. Aina paaponut poikaansa. Pimittelee edelleen poikansa tekemisiä.



Ikävä oli suuri lapsena. Äiti jätti ja meni kauas pois ( ei kuollut kuitenkaan, mutta 400 km voi pienestä lapsesta siltä tuntua. Varsinkin, kun isä ei anna tavata äitiä 3 vuoteen (minä silloin 9-12-vuotias).



Ja eka reissu linja-autolle tapahtui niin, että äiti tuli puolitiehen vastaan. Aamu 6 piti bussiin nousta ilman rahaa ja rukoilla bussikuskille, että varmasti äiti vastassa ja maksaa sitten. Ei isä eikä mummo rahaa antaneet. Ottihan se bussikuski kyytiin ja olihan se äiti siellä...



Ja se kaipuu, kun linja-auton ikkunasta äidin näkee vuosien jälkeen.



Ihan alkuun yritettiin asua äidin luona, mutta tämä yhteiskunta päätti, että isä parempi huoltaja (ei äiti, joka mielenterveysongelmainen) ja isä " varastikin" meidät suoraan koulun penkiltä takaisin sinne korpeen, äitiä näkemättä ja selittelemättä. Valehtelemalla. Huudettin varmaan 200 km eikä kukaan sanonut mitään, ei edes kyydissä ollut naapurin ukko.



Anteeksi purkaus. Tämä on mun elämän piilotettu tradegia. Hävettää, jos joku tästä minut tunnistaa...



Ikinä en isää lapsiltani kiellä tai omaa aikaani rajoita. Voitte arvata, että olen kotiäiti niin kauan kuin tarve vaatii...



T:36

Voimia teille kaikille ja erityisesti sinulle 32 :)

Pahimpia suruja on vanhempien avioero, isän alkoholismi joka on vienyt hänet hoitolaitokseen ennenaikaisesti.

Ette ikinä arvaa, mitä tuntuu löytää äiti lattialta makaamasta. Valkoisena. Isä lihaa hänelle yritti syöttää, että väri palaisi kasvoihin. Lapsen mielessä kävi arvaus, että tämän vuoksi hän meidät kaikki pakotti lähtemään mummolassa käymään... :( Kummittelee edelleen mielessä... Ei ollut ainut kerta ei.. Ja äidin " kummallieksi menemiset" . Roskiin roudas hyvää tavaraa. Saattoi pikkuhoususilleen ulos mennä. Ei tiennyt kellonaikoja. Näki kummituksia. Mutta paras äiti ikinä, kun oli mieleltään vähän paremmassa kunnossa.



Ja jos koskaan yritti mitään vääryyksiä kyseenalaistaa, niin vähäteltiin ja sanottiin, että elä höpötä siinä.. Isän tunteet tärkeimmät... Niitä ei missään tilanteessa saanut loukata tai kyseenalaistaa... Isän karjunta lapsuudessa. Narsistinen luonne. Hänelle Bemarit ja kaikki, muu perhe ei tarvinnut mitään, ei yhtään mitään. Äiti parka :(



Ja isän martyyriys läpi elämän. Viina ja naiset, siinä tärkeysjärjestys.

Olin itse tuolloin kahdeksanvuotias.

Toisaalta tosiaan tajuaa taas, että kaikilla on omat ahdistuksen aiheensa menneisyydessä, nykyisyydessä ja/tai tulevaisuudessa. Kuitenkin sitä jotenkin vain selviää, tai ainakin yrittää löytää voimia jatkaakseen eteenpäin.



Itse olen ajatellut eläneeni suojattua elämää, mutta kun tapahtumia alkoi miettiä, niin onhan noita rankkoja hetkiä elämässä riittänyt... Niistä repivin oli se, kun mua käytettiin 15-vuotiaana seksuaalisesti hyväksi ja uhattiin tappaa. En koskaan kertonut tapahtuneesta kenellekään ennen kuin melkein aikuisena vasta poikaystävälleni (nykyiselle miehelleni).

ihanaa lasta on aivan täydellinen kusipää. ja tajuta että minä jota olen pitänyt fiksuna ihmisenä annan kohdella itseäni näin. henkistä ja fyysistä väkivaltaa.

Kuolevan äidin omaishoitajaksi joutuminen alaikäisenä. Arvokasta oli se, että äiti sai olla kotona, sain hoitaa häntä ja hän arvosti sitä. Kamalinta se, että kaikki läheiset hylkäsivät, yhteiskunta ei auttanut ja jouduin aikuisen vastuuseen lapsena ja menetin äitini.

mutta silti ero miehestä ei ollut elämäni kauhein asia - se aiheutti paljon hätää ja ongelmia, mutta ei ollut kauheaa sanan varsinaisessa mielessä, iso helpotus vain. Ehdottomasti kauhein asia on ollut rakkaan koiran kuolema ja kaikki siihen liittyvät syyllisyyden jne. tunteet. Se on myös tuorein kamaluus, ja siksi pinnalla...



Menneisyydessä on myös lapsen dramaattinen ennenaikainen syntymä (se ei ollut kamalaa, koska kaikki päättyi lopulta hyvin) ja vakava sairastuminen (sen kanssa ollaan opittu elämään, vaikka diagnoosi olikin järkytys).

Jälkeenpäin kamalat vapinat että mitä olis voinu käydä. Saan kuitenkin olla kiitollinen että minulla on kaksi toistaiseksi tervettä lasta. Ystäväni itsemurha tuntui kamalalta, mutta nyt kun aikaa on mennyt 10 vuotta, en ajattele asiaa enää edes joka viikko.

Isovanhempien yms. vanhojen ihmisten kuolemat ovat ollet paljon helpompia hyväksyä ja elämä on taas jatkunut.



Rakas ystäväni oli kuitenkin nuori nainen parhaassa iässä, valmistumassa unelmiensa ammattiin ja täynnä haaveita ja unelmia tulevasta elämästä.

...siittä ei vaan pääse millään yli, huolettaa jo nyt lapsen tulevaisuus...

seksuaalinen hyväksikäyttö lapsena sekä nuorena, koulukiusaaminen koko kouluajan, vanhempien köyhyys ja liiallinen työnteko, abortit (miehen pakottama pahempi)......;(

Mutta tulipa mieleeni, että jos av:n mukaan lasketaan, on suomessa seksuaalista hyväksikäyttöä ja insestiä reippaasti enemmän kuin mitä tilastot kertovat.

varmaan onkin. En mä ainakaan halua siitä omalta kohdaltani puhua. Ei oo mikään ylpeilyn aihe. Rikkonut paljon. En vieläkään yli 40v ole päässyt irti siitä häpeästä. Enkä ikinä tunnusta asiaa kenellekkään