Yksinäisyys...ero itkettää
Minä halusin erota, kaksi vuotta keskustelimme asiasta ja aina uudelleen yritin, yritin oppia rakastamaan ja kunnioittamaan miestäni. Mutta jollei toinen sisimmissään usko, ei siitä voi mitään tulla.
Lähsin suhteeseen miehen kanssa liian heppoisin perustein, hain turvallisuutta...olin silloin eronnut liitosta, joka päättyi miehen alkoholismiin ja tuskan kyyneliin. En olisi halunnut lähteä, koska rakastin häntä.. mutta oli pakko.
Nyt kannan syyllisyyden taakkaa sisälläni, haluaisin vastata mieheni rakkauteen ja hän on kuitenkin kunnollinen vaikkakin usein todella vaikea mies. Meidän arvomaailmamme eivät mene tarpeeksi yksiin, siksi meillä on niin vaikeaa. Mies tekisi mitä vaan, jos suostuisin vielä yrittämään. Istun ensimmäistä perjantai-iltaa yksin kotona, olo on NIIn yksinäinen ja kamala...hillun netissä, tulen hulluksi! kuinka tästä ahdingosta pääsee yli?
Haluaisin niin jo lapsia, mutten uskalla ryhtyä siihen hommaan kun en ole varma miehestä...itkettää, miksi elämä menee näin? Jos jään lapsettomaksi, pelkään ettei elämässäni ole enää mitään sisältöä...mutta eivät ne varmasti sisältöä tuo suhteeseen, jossa on vain yksipuolinen rakkaus? Kaipaan viisaampien sanoja, seuraa...jos ero tulee nyt lopullisesti, miten pystyn pysymään yksin, etten taas rikkinäisenä etsi turvaa väärän miehen sylistä? tuntuu, että alitajuisesti kaipaan vieläkin exää, sitä elämää mitä en hänen kanssaan koskaan saanut.
vaikutat läheisriippuvaiselta...oisko alkoholistimiehen aikaansaamaa? et sä ongelmiasi pääse eroon vaihtamalla miestä