Älykkäiden/erilaisten/syrjäänvetäytyvien poikien äidit:

Oli just samanlainen.

Hän oli ihan ensimmäisten luokkien jälkeen aina yksin, mutta ei edes hakeutunut muiden seuraan. Kiusaamista oli, muttei kovin paljoa eikä koko kouluajan. Mielenkiinnon kohteet olivat hyvin kapea-alaisia ja älyllisyyttään ei osannut kanavoida " järkevästi" . Mitä hänestä tuli - sairastui mieleltään vakavasti jo lukioiässä, kirjoitti kyllä ja pääsi yliopistoonkin, mutta ei koskaan tule tekemään töitä, luomaan ihmissuhteita, tms. Asuu tuetusti mt-kuntoutujien palvleukodissa.



Mitä minun vanhempani sitten tekivät väärin? Paljon. Lapsesta saakka vanhemmat kielsivät veljeni erilaisuuden ja keskittyivtä tukemaan hänen älykkyyttään, unohtaen sosiaalisen kehittymisen tärkeyden täysin. Äiti käyttäytyi sairaalloisen ylisuojelevasti, jopa yläasteella nukutti veljeni kädestä pitäen joka ilta ym. Veli oli ja on yhä täysin ripustautunut äitiin, viettää vapaa-aikansa hänen kanssaan, kuten on tehnyt koko ikänsä. Normaali murrosiän kapina ja irtautuminen muuttui hänellä siis sairaudeksi. Vanhempani myös hyssyttelivät vuosikausia veljen harhoja ja väkivaltaisia uhkauksia. Harhoihin he menivät mukaan ja kun veli esim. uhkaili puukolla, he puhuivat varovaisesti terapian tarpeesta - edellytykset pakkohoitoon olisivat olleet olemassa. Vasta minä aikuisiällä sain veljen hoitoon, erittäin rankan prosessin kautta. Lisäksi vanhempani ovat aina olleet veljeni puolella: kun hän uhkaili minua ja esikoistani (tuolloin 1v), sain minä lähteä yön selkään 300 km:n päähän, veli jäi yöksi vanhemmille.



Mitä sitten olisi pitänyt tehdä jo nuoruusiässä toisin? Tukea kaverisuhteita, yrittää saada sosiaalisempien harrastusten pariin, antaa veljen irtautua ja ehkä jopa " työntää" lempeästi vähän omilleen (jääpä kotiin, me lähdetäänkin isän kanssa kahdestaan...). Ennen kaikkea tukea kehitystä monipuolisesti, ei vain kehua älykkyyttä ja ylisuojella kaikelta.

pelottavaa :(

tosin englanniksi. paljon luettavaa ja keskusteluryhmiä lahjakkaiden lasten tunne-elämään ja lahjakkuuteen yleensä liittyen. osoite ilman pisteitä koska linkittäminen kielletty täällä.



www senggifted org

Clip

Kiusaaminen on usein niin näkymätöntä, ettei sitä huomaa. Ja usein pahimpia kiusaajia ovat sosiaalisesti lahjakkaat lapset, jotka osaavat peittää kiusaamisensa niin,

että kiusattavasta kohteesta tehdään syyllinen. Ärsytetään niin että kiusattava suuttuu ja lyö tms ja vikahan on sitten sen jo syrjityn

Clap

Hän ei ole erityisen älykäs ja lisäksi vielä hänellä on puheen viivästymä ja sanasokeutta. Vaikuttaa välillä tyhmemmältä kun on. Liikunnallisesti keskitasoa.

Siis tyypillinen koulukiusauksen kohde.

Itsetuntoa kehitellään ja nostatellaan.



Heitänkin pallon samanikäisten vanhemmille; mitä aiotte tehdä estääksenne lapsianne kiusaamasta toisia?

Älä kasvata poikaasi uskomaan, etä olette vain kavereita. Muista, että sinä tai miehesi olette äitejä ja isiä. Kiinnittäkää jokaiseen lapseenne tarpeeksi huomiota, silloinkin, kun perheeseen syntyy uusia lapsia.

Älkää unohtako lapsianne omien harrastustenne vuoksi. Miettikää myös poikanne harrastuksia. Jos poika on hiljainen, herkkä, erakoituva, älkää ohjatko häntä yksinäisen harrastukseen pariin, kuten ampuminen, vaan joukkuetoimintaan, esim. partioon tai seurakuntaan. Älkää myöskään ostako 18-vuotiaalle pojalle asetta. 18-vuotiaat ovat muutenkin vielä täynnä uhoa ja näyttämisenhalua. Tuo kuvastui hyvin Jokelan ampujankin tapauksessa.

Sitten hankitte pojan kanssa jonkun kivan harrastuksen, esim. partio, jossa poikasi voisi opetella toimimaan ryhmässä. Ei niitä kavereita ja sosiaalisia taitoja luoda kotona nysväämällä.

vastauksia sellaisilta, joilla on samantapainen lapsi. Koska tiedän, että ne joilla ei ole, eivät voi ikinä kuvitella, millaista on kasvattaa lasta joka on " erilainen" kuin muut. Mistä tiedät että lapsi nysvää kotona eikä saa sen takia kavereita? Siitä ei ole tässä kyse.



Hänellä on harrastuksia joissa hän käy. Mutta hän ei ole kiinnostunut kavereista. Hän on älykäs ja ihana poika. On vaikea selittää sellaiselle joka ei tiedä mitä on sosiaalinen " kyvyttömyys" . Kriisipuhelimeen aion soittaa, mutta haluan myös täältä katsoa jos löytyisi samantapaisia muita.



Tiedän, että tällaisia poikia on muillakin.

ap

Ollaan oltu yhteydessä opettajaan ja koulupsykologiin. Kouluikäinen lapsi tarvitsee ehdottomasti ikäistään seuraa, vertaisiaan. Meidän pojalla on yksi harrastus, josa viihtyy ja jossa tapaa samanikäisiä.

Tiedän juuri mistä puhutte ja sen ahdistuksen...

kyllä lapsen elämässä menee jotain muutakin perusteellisesti pieleen kuin se, ettei saa muihin helposti kontaktia. Jos olet kyennyt luomaan lapseesi kiintymyssuhteen ja hän tuntee moraalin oikean ja väärän, niin olet tehnyt sen, mitä olet voinut.

Tulevaisuus on vielä edessä. Pidät silmäsi auki, jos lapsi huutaa apua. A-Studiossa se eräs opettaja sanoi, että jokainen näistä lapsista on jossain vaiheessa huutanut apua. Siihen pitää reagoida heti, koska sen jälkeen lapsi voi olla ongelmastaan hiljaa kymmenenkiin vuotta, ennenkuin tilanne räjähtää käsiin.

Ehkä puhua siitä erilaisuudesta ja sen hyvistä puolista.

Pakkohan Pekan kohdalla on pitänyt olla jotain jo nuorempana.

Sinä voit parhaasi mukaan yrittää välittää hänelle ne arvot, jotka koet tärkeäksi ja opettaa häntä erottamaan oikeaa väärästä. Siltikin hän on oma ihmisensä ja hän itse muokkaa näitä ajatuksia ja hän tulee olemaan kanssasi myös eri mieltä joistakin asioista. Sitten ei auta muuta kuin luottaa lapseen ja toivoa parasta.

Vanhempi on tyttö ja nuorempi poika. Tosin tyttö ei ole mitenkään sosiaalisesti kömpelö tai eristäytynyt. Mutta ongelmana oli ala-asteella kavereiden puute. Ja tähän puutteeseen minusta suurin syy oli hyvin erilaiset kiinnostuksen kohteet. Näin nimettömänä uskallan sanoa, että minusta tyttö on aina (tai ainakin 5-vuotiaasta lähtien) ollut älyllisessä kehityksessä noin 5 vuotta ikäisiään edellä. Ja kun kiinnostuksen kohteet ovat täysin erilaisia kuin luokkakavereilla ja lisäksi rasitteena (luokkakavereiden silmissä) on erinomainen koulumenestys, on kavereiden löytyminen vaikeaa. Tilanne tuntui ratkeavan sillä, että tyttö meni yläasteelle matematiikkaluokalle (jonne on pääsykokeet ja jonne vain noin puolet pyrkijöistä otetaan). Siellä muut tytöt tuntuvat olevan kiinnostuksen kohteiltaan huomattavasti lähempänä tyttöäni kuin aikaisemmassa luokassa, joten kavereita on löytynyt. Ja vaikka tyttöni on tuossakin luokassa koulumenestykseltään luokan kärkipäässä, ei hän ole siellä yksin ja toisaalta muiden luokkalaisten mielestä hyvä koulumenestys ei olekaan hävettävä asia.



Poika on nyt ala-asteella ja on sosiaalisesti selvästi kömpelömpi. Olen vähän huolissani katsonut sitä, että hän ei ole tänä syksynä viettänyt kouluajan ulkopuolella käytännössä lainkaan aikaa kavereitten kanssa. Ei minulla ole oikein tähän asiaan mitään hyvää ratkaisua, mutta ainakin harrastuksia voi yrittää suunnata terveeseen suuntaa. Esim. meillä isä ja poika harrastavat yhdessä retkeilyä, hiihtoa, klassista musiikkia ja lautapelejä. Luulen, että näiden harrastusten harrastajilla riski joutua Jokelan amupujan kaltaiseen tilanteeseen on selvästi pienempi kuin joidenkin muiden harrastusten harrastajilla. Lisäksi elän siinä toivossa, että yläasteen matematiikkaluokalle siirtyminen auttaisi myös hänen kohdallaan näissä kaveriasioissa.

Sarja- ja massamurhaajat ovat hyvin usein ihmisiä, joista sitä ei olisi uskonut. Ilmeisesti monelle tuntuu olevan liian pelottavaa myöntää, että ei niitä psykopaatteja pysty välttämättä erottamaan toisista mitenkään.

anssa, jotka vakuuttavat, ettei heidän tarhassaan kiusata ketään.. huoh.



Nyt näiden Jokelan tapahtumien jälkeen olen alkanut huolestua pojan tulevaisuudesta, lähinnä siitä, saako hän kavereita koulussa, ja jos ei, miten se tulee heijastumaan hänen persoonallisuutensa. Rakastava perhekään ei välttämättä korvaa sitä yksinäistyyttä, ettei ole samanikäisiään kavereita, joiden kanssa jakaa asioita. Surettaa.

Hän on nyt 19-vuotias, kirjoitti viime keväänä ylioppilaaksi. Olen itkenyt silmät turvoksiin tässä parin päivän ajan, kun ajattelen, että meidän pojalle olisi voinut käydä samalla tavalla. Parhaani tein kasvatuksessa, mutta ei ihmisen luonnetta voi muuttaa. Olen täällä joissakin keskusteluissa kertonutkin, että hän oli ala-asteella ja yläasteella koulukiusattu, ja lukiossa syrjiminen jatkui. Kavereita hänellä ei ollut yhtään ala-asteen ensimmäisten vuosien jälkeen. Abivuonna hän sairastui masennukseen, mutta masennuslääkkeiden avulla selvitti koulun loppuun ja kirjoitti hyvät paperit. Näin jälkeenpäin tuntuu kauhealta ajatus, että masennuslääkkeet olisivat voineet tehdä hänestä väkivaltaisen. Nyt hän on tehtaalla töissä, kun ei jaksanut enää miettiä, mikä ala häntä voisi tulevaisuudessa kiinnostaa. Elämä alkaa siinä mielessä voittaa, että pojan itsetunto on noussut, eikä hän käytä enää masennuslääkkeitä. Pojan masennus oli niin kauheaa aikaa meidän perheelle, ettei sellaista kenellekään toivo. Poika puhui itsemurhasta ja makasi ja itki vain. Kyllä siinä vanhemmat on aika voimattomia.

Minulla itselläni ei ole ko kaltaista poikaa, mutta opettajana ammattini vuoksi haluaisn tietää, mitä voisin työssäni tehdä sen eteen, että erilaiset persoonat saisivat kasvulleen tukea koulussa? Olen ollut huomaavinani, että monenlaista hyväksytään. tyttö saa olla aikamonenlainen ja poikakin, mutta liian herkkä, hintelä, fyysisesti pärjäämätön, miehen mallia kaipaava, itkuherkkä tai jotenkin ei perinteinen pikkukarju, on heti vaarassa jäädä muun poikajoukon jalkoihin. Koen ettei minulla oikein ole eväitä riittävästi tulla ammattinipuolesta apuun. Luonnollisesti haen neuvoja mm koulumme oppilastyöryhmältä, mutta kun tämä ketju sattui silmiini, toivon, että vastaatte myös minulle.