Olen päättänyt antaa lapseni adoptioon :-(
Mä en kertakaikkiaan enää jaksa enkä osaa. Olen kysynyt apua neuvolasta, muttei oikein liikene. Mä en ole paras mahdollinen äiti.
Mihin mä otan yhteyttä? Kysyin jo neuvolasta, mutta th sanoi vain, että älä nyt höpsi, kyllä sä selviät.
Mä en vain jaksa enää.
Kommentit (52)
Välillä muutamien kuukausien "huili" auttaa, ei tarvi adoptioon antaa, sijaisperheiitä, jne. Kysy kuntasi sossuilta suoraan. Etäisyys on parempi kuin se että teet lapselle tai itsellesi jotain. Masennuksen hoidon jälkeen moni osaa nauttia lapsestaan. Tsemppiä.
parasta olisi että en olisi tehnyt yhtään lapsia. olen ollut huono äiti, ärtyisä ja väsynyt. en ole kiinnostunut heistä, vihaan perhe-elämää. Mies huidellut omillaan kaiket ajat. En vaan jaksa. Mutta ilmeisesti adoptioon ei kovin helposti saa. Ehkä lapset voi viedä lastenkotiin? En tiedä. Rankkaa.
Olen yh, lapsi on täydellinen vahinko, huomasin olevani raskaana "liian myöhään" ts. en saanut aborttia. En ole kyennyt yrityksistäni huolimatta kehittämään tunnesidettä lapseen.
ap
Eikös ole olemassa jotain vapaaehtoista huostaanottoa?
Entä jos saisit kaiken mahdollisen tuen ja avun, voisitko kuvitella että kiintyisit lapseen jossain määrin ajan myötä? Luulen että hän on kuitenkin kiintynyt sinuun, olethan hänen ainoa äitinsä.
Siellä on perhetyöntekijät jotka ymmärtää tilanteen ja autttaa sua!!
Eikös ole olemassa jotain vapaaehtoista huostaanottoa?
Entä jos saisit kaiken mahdollisen tuen ja avun, voisitko kuvitella että kiintyisit lapseen jossain määrin ajan myötä? Luulen että hän on kuitenkin kiintynyt sinuun, olethan hänen ainoa äitinsä.
Olen henkisesti ihan valmistautunut antamaan lapsen pois. Haluan, että hänellä on perhe, joka rakastaa häntä. Ei ole kiva, että hän joutuu asumaan tällaisen tunnekylmän äidin kanssa.
ap
vain itse masentunut? Siitä voi johtua tunnekylmyys ja -köyhyys ja moiset ajatukset. Kannattaisiko mennä ensin keskustelemaan ammattiauttajan kanssa, ettei tule tehtyä elämänsä suurinta virhettä! Muista, että synnytyksen jälkeinen masennus voi olla vielä 1,5 vuotta synnytyksen jälkeenkin...
MInusta olet jo hyvä äiti siinä mielessä että myönnät vajavaisuutesi ja harkitset avunpyyntöä lapsellesi ja itsellesi. Voiko olla että olet vain väsynyt unenvajeen ja lapsen yksinhoitamisen myötä ja se vaikuttaa päätökseesi? On vastuuntuntoista ajatella lapsen parasta mutta mieti tarkkaan ennenkuin teet mitään, adoptio on iso asia. MInä ehdottaisin yhteydenottoa sossuun taio SPR:n tukiperhe-ohjelmaan.
sitä kautta hoituu sijaisperhe-, huostaanotto- tai adoptioasiat! isoissa kaupungeissa voit soittaa mihin aikaan päivästä tahansa, sosiaalipäivystys auttaa akuuteissa asioissa
Itelläni on kokemus masennuksesta, jonka aikana ajattelin paljon silleen että olisi parempi jos lapset otettais multa pois. En jaksanut kuunnella, katsoa enkä jutella niiden kanssa. Ainakin koin, että en kyennyt rakastamaan heitä, en tuntemaan oikein mitään. Tuntui etteivät ne olleet minun.
Kun masennus hoidettiin, rakkauden tunne on hiljallleen palannut. Käytän masennuslääkitystä ja saan terapiaa. Jaksan olla paremmin äiti. En koe jatkuvaa huonoutta ja syyllisyyttä enää.
Koitan vain sitä sanoa, että en usko että lastasi ihan heti otetaan adoptioon, ensin varmaan tutkitaan, oletko masentunut tai muuten henkisen tuen tarpeessa. Muuten saattaisit katua päätöstäsi olosuhteiden muuttuessa tulevaisuudessa.
Mutta ota ihan tosi yhteyttä sinne lastensuojeluun, niin varmasti ainakin joku ottaa sinut tosissaan siellä. Neuvolatäti ei ehkä ihan tajua, että kuinka vakava tilanne on.
vain itse masentunut? Siitä voi johtua tunnekylmyys ja -köyhyys ja moiset ajatukset. Kannattaisiko mennä ensin keskustelemaan ammattiauttajan kanssa, ettei tule tehtyä elämänsä suurinta virhettä! Muista, että synnytyksen jälkeinen masennus voi olla vielä 1,5 vuotta synnytyksen jälkeenkin...
Masentaa koko tilanne. Lääkitys on ja käyn myös terapiassa.
ap
sekin kannattaa muistaa. Kuulostaa myös siltä, että olet lapsesi kanssa aivan liian yksin. Silloin kun on väsynyt, surullinen ja masentunutkin on vaikea rakastaa ja jaksaa. Onko sinulla ystäviä tai sukulaisia jotka voisivat auttaa? Oletko todella valmis luopumaan lapsesta vai haluaisitko apua tilanteeseen?
Mikään ei ole vielä liian myöhäistä. Ei edes rakastamisen opetteleminen. Sinun pitää vain hakea apua.
Jossain tapauksissa adoptio on todellakin parempi vaihtoehto, kuin se että lapsesta ei pidetä huolta.
sekin kannattaa muistaa. Kuulostaa myös siltä, että olet lapsesi kanssa aivan liian yksin. Silloin kun on väsynyt, surullinen ja masentunutkin on vaikea rakastaa ja jaksaa. Onko sinulla ystäviä tai sukulaisia jotka voisivat auttaa? Oletko todella valmis luopumaan lapsesta vai haluaisitko apua tilanteeseen?
Mikään ei ole vielä liian myöhäistä. Ei edes rakastamisen opetteleminen. Sinun pitää vain hakea apua.
En ole kovin monelle adoptioaikeista puhunut, mutta miksei kukaan ota mua vakavasti? Mulla ei ole mitään halua eikä motivaatiota alkaa rakastaa tuota lasta. Mä en halua olla äiti, mä en halua lasta MÄ EN HALUA. Tiedän, että lapsen on parempi jossakin muualla kuin täällä mun kanssa.
Miksi mun pitää väkisin pilata lapsen elämä? Eikö olisi kaikille parasta, että lapsi pääsisi jonnekin, jossa häntä rakastetaan ihan ilman mitään tukitoimia.
Olen puhunut terapeutille asiasta. Hän sanoi, että se on ihan ok ratkaisu minun tilanteessani. Olen käynyt samalla terapeutilla jo siitä asti, kun olin raskaana.
Tukiverkot mulla on suunnilleen kunnossa, ei täydelliset, mutta jonkinlaiset kumminkin.
ap
Tosi hyvä juttu on se että kykenet käsittelemään asiaa näin. Mäkään en kyllä antais lasta adoptioon vaan sijaisperheeseen. Lapsi sais kasvaa rauhassa ja sä saisit käsitellä elämääsi ja toipua rauhassa. Koska jostain vakavastahan sunkin elämässä on kyse myös, että olet varmaan itse joutunut väärinkohdelluksi? Ja kun sen asian terapiassa löydät, niin suru on suuri jos olet luopunut lapsesta kokonaan. Ja lapsikin kaipaa omaa äitiään vielä aikusenakin. Sijaisperhe-systeemissä sunkin asiat otettaisiin huomioon, etkä vaan jäisi ajelehtimaan äitiytesi ja huommuudentunteesi kanssa. Ja sanoisin että on hyvin vastuullista ja rohkeaa tunnustaa että nyt loppui voimat- äitiys on semmoinen tabu että moni uhraa mieluummin lastensa elämän kuin tunnustaa oman voimattomuutensa.
Ole edes siihen tyytyväinen itsessäsi. Voimia ja hali- ansaitsette molemmat lapsesi kanssa rakkautta, huolenpitoa ja hyvän elämän!
Terv. lukemastaan järkyttynyt terapeutti
etkä ole koskaan halunnutkaan niin miksi et antanut häntä heti adoptoitavaksi. Hän olisi saanut elää jonkun rakastamana mahdollisimman pienestä asti. Ei lapsi ole myöskään pyytänyt syntyä, vastuu on sinulla, aikuisella.
Ehkäpä hän on halunnut yrittää! Isästä ei ole pahemmin puhetta ollut- jos tietää lapsesta niin luulisi että hänelläkin on jonkinlainen vastuu tästä asiasta????
Toivon ap;lle ja hänen lapselleen kaikkea hyvää- oli ratkaisu mikä hyvänsä. Kaikkitietäville abortinvastutsajille tämä lienee hyvä esimerkki siitä, että kaikki ei aina mene niin kuin niillä vaaleanpunaisilla kakkuloilla varustetun fanaatikon maailmassa menee.
ettei terapeuttisi ole järjestänyt sulle apua. Mun terapeutti yritti ainakin auttaa paljonkin kun olin lasten kanssa uupunut. Siis soitti kuntaan ja kyseli lapsille hoitomahdollisuuksista, kodinhoitoavusta, kasvatusneuvoloista jne. Mielestäni on ihan väärin, että joudut tuossa rankassa tilanteessa yksin ajamaan asioitasi.
joten voisi kuvitella heidän osaavan neuvoa, tosin en asiasta itse mitään tiedä.