Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Surenko väärin?

01.11.2007 |

Taas eilen sai apatia yliotteen (taas tuttavien raskausuutisia, jo kolmas lapsi tulossa pariin perheeseen ja meillä ei ole sitä ekaakaan tänä aikana)

Olen siis itkenyt illan, osittain yön ja nyt aamulla silmät turvonneet ja vieläkin meinaa kyyneliä tulla. Siinä niistäessä vaan tajusin, että tämä lapsettomuussuru on aika raakaa touhua, koska mulla ainakaan suru ei helpota yhtään ajan kanssa, päinvastoin. Enemmän ja enemmän eristäydyn ja kärsin elämästä. Viisi vuotta tuntuu menneen elämästä ohi, kun koko ajan olen odottanut jotain joka ei ole saapunut.

Surenko jotenkin väärin? Miksei olo helpotu ajan kanssa, samassa tilanteessahan sitä tavallaan koko ajan on. Haluaa lapsia, ei saa lapsia. Muut perheet lisääntyy ja lapset kasvaa, synttäreitä, ristiäisiä jne. eli ihan perustapahtumat jotka nykyään tapahtuu vieläpä mona kertaa vuodessa.

Parisuhdehan tässä myös kärsii. Ei ole paljoa hohtoa seksissä saatikka, että kumpikaan jaksaisi toiselle mitään erityistä järjestää. Todella v-mäistä. Miten mä pääsisin jotenkin eteenpäin tunteiden kanssa? Mistä voisi löytää luottamuksen tulevaisuuteen. Miksi meille kävi näin? Miksi kaikki on alusta alkaen mennyt tässä asiassa pieleen?

Kommentit (36)

Vierailija
1/36 |
01.11.2007 |
Näytä aiemmat lainaukset

Totta kai jokainen suree omalla tavallaan, ei kai nyt väärin voi surra. Ei se suru mikään suoritus ole. Lapsettomuus ja keskenmenot ovat ainakin omalla kohdallani olleet iso tuska. Minä olen saanut apua terapiasta ja keskusteluista ystävieni ja läheisieni kanssa. Voisitko ajatella hankkivasi jopa ammattimaista keskusteluapua?

Vierailija
2/36 |
02.11.2007 |
Näytä aiemmat lainaukset

Ystävä soittelee mulle synnytysosastolta, aika käy kuulemma pitkäksi! Saanko jo sanoa että en OIKEASTI jaksa kuunnella? Mulla kans tuntuu että ajan myötä alkaa koko ajan tuntua vaan pahemmalta olla lapseton. Miehen kanssa kun puhuttiin niin hän on kokenut toisinpäin, eka km neljästä oli hänelle kuulemma kovin isku. Viimeisten vuosien aikana huomaan muuttuneeni sulkeutuneemmaksi, en enää halua kauheasti käydä vauva-perheissä kylässä. Aiemmin ehkä ajatteli että kyllä meillekin vielä...

Ei ole olemassa väärää tapaa surra, minä olen surrut omalla tavallani. Kulkenut koiran kanssa vesisateessa kilometri toisensa jälkeen, hikoullut jumpalla niin että sattuu! En halua puhua psykologille tai mennä terapiaan. Kerta kerran jälkeen olen puhunut vähemmän,, ainoastaan tietyille ihmisille. Parisuhde on välillä... huonolla mallilla. Kunnon riita on tähän mennessä aina puhdistanut ilmapiiriä.

Olen myös miettinyt että näinkö nämä meillä aina menee? Aloitin tuossa uuden keskústelun, kun av-palstalla minua kehoitettiin lopettamaan tämä touhu. Kun ei kerran tule niin ei tule! Tuntui niin pahalta!!! Ihmiset neuvoo että kun unohdatte koko jutun niin kyllä se siitä, niimpä!!! Juuri noiden takia en jaksa ihmisillekään enää puhua. Olen yrittänyt sitten tehdä niitä asioita jotka tuottavat itselle mielihyvää, ainakin hetkellisesti. Ja senkin olen sanonut, että en halua lopettaa tähän. Voihan olla että juuri ensi kerralla meillä tärppää...

Menier

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
3/36 |
02.11.2007 |
Näytä aiemmat lainaukset

eli väärin ei varmaankaan voi surra. Mutta masennus taas on eri asia. Paha masennus vaatii ehdottomasti asiaan puuttumista. Itse ole altis masennukselle, vaikkakaan se ei vielä koskaan ole päässyt niin pitkälle että joutuisin menemään lääkäriin sen vuoksi. Masentuneena en jaksa nousta sängystä eikä huvita syödä, töiden tai askareiden tekemisestä puhumattakaan. En jaksa edes itkeä.



Itsellänikin suru on vaan pahentunut lapsen yrityksen lomassa. Takana on ' vasta' reilun vuoden yritys, ja alussa jaksoin ottaa asian aika rennosti ja selvisin keskenmenostakin (eihän sitä nyt heti voi raskaus onnistua...vaikka kaikilla muilla onnistuisikin), mutta nyt alkaa sydäntä kylmätä ja ahdistaa. Tuleeko tästä koskaan mitään? Enkö tosiaan voi itse tehdä asialle mitään??



Toivotaan meille kaikille jaksamista ja koitetaan löytää jokin keino irroittautua surusta. Edes hetkellisesti.



t. Liljakukka

Vierailija
4/36 |
02.11.2007 |
Näytä aiemmat lainaukset


Ymmärsinkö nyt oikein, että kesken meni taas?! :o Olen ihan valtavan pahoillani! :(



En tiedä jaksatko nyt tai koskaan, mutta voisin suositella sulle Eve Hietamiehen kirjaa Puolinainen, jos et ole vielä lukenut. Luin sen itse juuri ja se kosketti, vaikka itselläni keskenmenoista ei olekaan kokemusta (kohdunulkoinen sen sijaan oli, joten menettämisen tuskan tiedän). Tunnistin joitain kommenttejasi kirjasta ja ehkä se voisi lohduttaa sinua, ainakin kun tarinalla on sikäli onnellinen loppu että hän on lopulta toistuvien KM:jen jälkeen on saanut lapsen.



Oheisesta linkistä löytyy juttu Eeva-lehdestä Hietamiehestä http://www.eeva.fi/jutut/article124045.html



Jaksuja myös muille lapsettomuuden kanssa kamppaileville! Tunnistin itseni monesta kirjoituksesta, itse olen myös alkanut ajatella juuri viime aikoina, että miten tähän on päädytty, että koko elämä pyörii tämän asian kanssa. En vaan uskalla ottaa aikalisää tai muutakaan, etten kuluttaisi kallisarvoista aikaa hukkaan...



Killa

Vierailija
5/36 |
02.11.2007 |
Näytä aiemmat lainaukset

sanoisin, että et sure väärin. Samanlaisia tunteita muistan kahlanneeni läpi. Itse kävin muutaman kerran juttelemassa kyllä ulkopuoliselle, koska koin tärkeäksi sanoa ääneen ne kamalimmatkin ajatukseni, joita en kehdannut oikein kenellekään ääneen sanoa. Itse otin myös raskaasti muiden raskausuutiset ja muutenkin elämä oli samantapaista kuin viestissäsi kuvasit. Se on raskainta, kun ei tiedä onnistuuko, koska onnistuu vai eikö onnistu. Masennus toki pitää hoitaa ajoissa, ettei mene pahaan kuntoon, mutta kyllä nuo ajatukset ovat mielestäni ihan luonnollisia sinun tilanteessasi. Olen itse saanut lapseni IVF:llä ja plussauksen jälkeen pohdin, että miksi sitten en voi edes kokea normaalia raskausaikaa, lapseni ovat kärsineet tosi paljon ja joutuneet ennenaikaisuuden yms. asioiden vuoksi kamppailemaan hengestään. Nyt siis jo yli 4v vanhoja ja suht ok, mutta tuntuu, että toiset vaan pääsevät elämässä monessa asiassa niin paljon helpommalla kuin toiset. Kunpa jaksaisit uskoa tulevaan ja toivon sinulle voimia hoitoprosessissasi kaikin puolin, niin henkisesti kuin fyysisesti.

Vierailija
6/36 |
03.11.2007 |
Näytä aiemmat lainaukset

kyllä se lapsettomuus kovaa aikaa oli, meille sitten ivf:t ovat lapset tuoneet ja niistä kiitollinen olen. Mutta se odotuksen tuska oli kauhea (meillä ei mitään syytä todettu ja vain ivf toimi, mutta pas ei). Aina, kun ne menkat alkoivat niin maa kaatui...



No, meillä nyt nuo lapset ovat, tuttavapariskunta yrittää paraikaa hoidoilla ja mitään ei kuulu: raskasta on heidänkin taivalta seurata.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
7/36 |
03.11.2007 |
Näytä aiemmat lainaukset

eikä se tuska vieläkään ole helpottunut vaikka vauva jo on sylissä. Tai no, toki helpottunut mutta ei unohtunut lainkaan. Olin aivan samanlainen itsekin, monta vuotta meni masentuessa kerran kuussa ja sitten tuli vielä keskenmeno hedelmöityshoidosta, eristäydyin väkisinkin ulkomaailmasta ainakin jonkun verran. En vaan kestänyt ihmisten raskausuutisia tai en halunnut kuulla ystävien odotusajasta yms. Ei tarkoita sitä etten olisi onnellinen ystävien puolesta, mutta ei ihmismieli kestä sitä tuskaa minkä lapsettomuus tuottaa. Miehen kanssa itkettiin usein yhdessä, en edes pyytänyt miestä olemaan vahva vaan sanoin että sure sinäkin, ja ihme kyllä tuo rankka aika vaan lähensi meitä. Mulle oli tärkeää suunnitella tulevaisuuteen kaikenlaista muutosta sille varalle ettei meille lasta koskaan tule, jotenkin kummasti se lohdutti ainakin vähän. Halusin vaihtaa työpaikkaa, jäädä virkavapaalle, keksin vaikka mitä siltä varalta että se viimeinenkin hoito epäonnistuu. En vain olisi kestänyt jatkaa sitä normaalia arkea. Toki rakastan miestäni älyttömästi enkä eroa suunnitellut mutta vaikka kuinka hyvä meidän olisi kahdestaankin, niin kyllä me vauvaa niin paljon kaivattiin ettei mitään rajaa.



Nyt kaiken tuon jälkeen ihmettelemme edelleen puolivuotiasta tytärtämme joka ikinen päivä, kuinka tärkeä hän on ja kuinka me pelättiin ettei häntä koskaan saada. Siis joka ikinen päivä. Ja raskausaikakin oli alussa helvettiä, oli vuotoa ja taas keskenmenon pelkoa, on se kumma tosiaan että ensin kärsii lapsettomuudesta ja sitten vielä ei saa nauttia raskausajastakaan kun pelkää liikaa menettävänsä lapsen.



Nyt meistä on tullut hyvin herkkiä huomaamaan ihmisten samat ongelmat, todellakin yllättävän moni kärsii lapsettomuudesta. Päätimme että jos vähänkin epäilemme jonkun tuttavapariskunnan haluavan lasta eikä sitä saa, niin kerromme avoimesti meidän kokemuksista. Muuten emme ole kertoneet monille, en vaan olisi kestänyt kertoa samoja asioita kerta kerran jälkeen. Sai sentään elää " normaalia" elämää hoitojen välissä. Enkä koskaan tee sitä kardinaalimunausta että menisin kysymään joltain että koskas te teette lapsia.



Tämä kertomus ei varmaan ollenkaan vastannut alkuperäiseen kysymykseesi, mutta halusin kertoa oman tarinani. Anna itsesi surra ja vietä aikaa lapsettomien kavereiden kanssa, minulla onneksi on paljon sinkkukavereita.. kyllä ne lapsen saaneet ja raskaana olevat ystävät ymmärtävät jos heillä vähänkin on tilannetajua, että haluat nyt pitää taukoa etkä nähdä niin usein.



Toivotan paljon onnea ja iloa tulevaisuuteesi sitten joskus kun saatte vauvan tai suru muuten helpottaa.

Vierailija
8/36 |
06.11.2007 |
Näytä aiemmat lainaukset

Taas tänään on hieman valoisampi päivä!

Kiitos keskustelusta!



Oli jotenkin helpottavaa huomata, että lapsettomuuteen kuuluu tietty epätoivo ja etten ole ainoa, joka ei osaa/pysty asiaa jäsentämään niin, että kykenisi elämään ihan kuin ei mitään olisikaan.

Minulle joskus vuosia sitten sanottiin, että kannattaa pitää itsensä kiireisenä, keskittyä kaikkeen muuhun jne. Tosiasia on kuitenkin se, että olen pitänyt itseni kiireisenä, uusi koulutus, uusi työ, uusi yritys jne. Ja yhtään ei lohduta vuosi toisensa jälkeen todeta, että noh ainakin sain hyvän työn tai noh ainakin sitä tai tätä., mutta ei vieläkään sitä tärkeintä. Vaihtaisin kaikki omaan lapseen vaikka heti. Eikä se kiirekään kyllä paljoa lohduta, kun kuitenkin elämä on pääasiassa sitä samaa arkea.

Olen aika kypsä jo siihenkin, että jatkuvasti meidän oletetaan olevan niitä jotka joustaa. KOSKA MEILLÄ EI OLE LAPSIA. Me menemme kylään ja meidän pitää ymmärtää lapsiperheiden arkea. SIIS ON SUORASTAAN PAKKO YMMÄRTÄÄ; ettei meistä tule ihan hirveitä. Me istumme kylässä kuuntelemassa iltapuuro löpinöitä, istuskelemme sohvalla tuijottelemassa seinälle kun vanhemmat nukuttavat lapsiaan, sopeudumme meille annettuihin aikatauluihin, koska perhelliset menee aina edelle.

Tavallaan se on luonnollista, mutta onko se ihme ettei jaksa kyläillä perheissä kun itse joko on apuna lasten kanssa tai istuu kuin kana orrella ja odottaa koska keskustelua voidaan jatkaa. jne. ja kaiken huippuhan on se, että itse palaa takaisin tyhjään kotiin ja miettiin miten ihanaa olisi jos kotona olisi pieni lapsi.

Ilmoitinkin jossain vaiheessa ystävilleni (eräs ystäväpiiri jossa kaikilla lapsia ja jo toisetkin jne) että pidän nyt hieman etäisyyttä, koska en jaksa enkä pysty olemaan nyt niissä olosuhteissa. Kaikki sanoi ymmärtäneensä, mutta muutama onkin loukkaanut, yksi jatkuvasti kutsuu perheensä luokse kylään ja muutamasta en ole kuullut melkein vuoteen yhtään mitään.

Kiitos kun sain lukea teidän ajatuksianne (lukea ajatuksianne, meniköhän joku sanamuoto väärin?!) On tämä vaan niin hyvä että on edes tällainen paikka johon voi tulla vuodattamaan ja saada asiallista palautetta muilta samaa kokeneilta.

Kiitos kaikille ja palstaillaan!

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
9/36 |
06.11.2007 |
Näytä aiemmat lainaukset

Voiko ihminen surra väärin? Ehkä oikeampi kysymys olisi oletko jäänyt kiinni katkeruuteesi.



Ymmärrän hyvin, että lapsettomuus on tuskallista. Itse yritimme mieheni kanssa lasta yli neljän vuoden ajan ja lopulta onnistuimme isci-hoidolla. Kaikkina niinä lapsettomuuden vuosina kuitenkin kummilapsemme, ystäviemme lapset ja sisarustemme lapset olivat siunaus elämässämme. Meillä ei ollut omaa lasta, mutta pystyimme sentään olemaan tärkeitä ihmisiä joidenkin pienten ihmisten elämässä. Elämämme olisi ollut valtavan paljon tyhjempää ilman näitä läheisten lapsia.



Toki välillä, kun joku ystävä sai lapsen ensiyrittämällä tai sai jo toisen lapsen sinä aikana kun me emme olleet onnistuneet kertaakaan, niin ne sattui. Yritin kuitenkin aina muistaa sen, että toisten lapset eivät ole meiltä pois.



Ja onko se ihme, jos kaverit eivät ota sinuun yhteyttä, jos et kerran jaksa kuunnella heidän puheitaan?



Menepäs nyt hyvä ihminen vähän itseesi. Jos jatkat tuota rataa, niin sinusta tulee katkera ja yksinäinen ihminen.

Vierailija
10/36 |
06.11.2007 |
Näytä aiemmat lainaukset

En ymmärrä viestisi tarkoitusta. Oliko sinun tarkoitus saada jotain hyvää vai jotain negatiivista aikaiseksi. Itse koin viestisi negatiivisena " menepäs nyt hyvä ihminen itteesi" -sävy ei varmastikaan ollut positiiviseksi tarkoitettukaan.

Itse kerrot olleesi myös murheissasi kun lasta ei kuulunut ja minun murheeni luokittelet katkeruudeksi ja oma surusi oli ilmeisesti jotain hienompaa sorttia?!



Olen itsekin aika monen lapsen kummi ihan kuin sinäkin kirjoituksesi perusteella ja minä osallistun läheisteni lapsiarkeen paljonkin. Mutta ilmeisesti halusit ottaa esille omaa upeaa luonnettasi kuvaavia esimerkkejä kun taas minä viestissäni halusin tuoda esille niitä vähemmän hienoja piirteitä surussani.



Mainitsin että joistakin ystävistäni en ole kuullut yli vuoteen. En minäkään ole ollut yhteydessä. En tarkoittanut, että heidän pitäisi jotenkin jatkuvasti yksipuolisesti pitää yhteyttä minuun, kunhan totesin, että niinkin on joidenkin ystävien osalta päässyt käymään.



Koita tellu hieman rauhoittua ja antaa muiden surra surujaan. Ei sinun tarvitse joka asiaan puuttua jota et ymmärrä. Vai tarvitseeko?!







Voiko ihminen surra väärin? Ehkä oikeampi kysymys olisi oletko jäänyt kiinni katkeruuteesi.





Ymmärrän hyvin, että lapsettomuus on tuskallista. Itse yritimme mieheni kanssa lasta yli neljän vuoden ajan ja lopulta onnistuimme isci-hoidolla. Kaikkina niinä lapsettomuuden vuosina kuitenkin kummilapsemme, ystäviemme lapset ja sisarustemme lapset olivat siunaus elämässämme. Meillä ei ollut omaa lasta, mutta pystyimme sentään olemaan tärkeitä ihmisiä joidenkin pienten ihmisten elämässä. Elämämme olisi ollut valtavan paljon tyhjempää ilman näitä läheisten lapsia.



Toki välillä, kun joku ystävä sai lapsen ensiyrittämällä tai sai jo toisen lapsen sinä aikana kun me emme olleet onnistuneet kertaakaan, niin ne sattui. Yritin kuitenkin aina muistaa sen, että toisten lapset eivät ole meiltä pois.



Ja onko se ihme, jos kaverit eivät ota sinuun yhteyttä, jos et kerran jaksa kuunnella heidän puheitaan?



Menepäs nyt hyvä ihminen vähän itseesi. Jos jatkat tuota rataa, niin sinusta tulee katkera ja yksinäinen ihminen.

[/quote]

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
11/36 |
06.11.2007 |
Näytä aiemmat lainaukset

Tämän palstan tarkoitus on tukea ihmisiä tuskissaan. Mietin tässä, että kuuluuko viestisi " ilmoita asiattomasta viestistä" -joukkoon. Olen hyvin tyrmistynyt viestistäsi. Toivon, että et enää koskaan loukkaa ketään samalla lailla, kun nyt olet loukannut henkilöä, joka on hakenut apua ja vertaistukea palstalta.



Vehnis

Vierailija
12/36 |
06.11.2007 |
Näytä aiemmat lainaukset

Viisi vuotta on pitkä aika, minä en jaksaisi tätä viittä vuotta, mutta kukin tekee omat valintansa jaksamisensa suhteen.



Meillä on takana lapsettomuutta " vasta" kaksi vuotta, minulla erittäin vaikea endometrioosi yms. asiaan liittyvää. Kaksi IVF-hoitoa takana, joista toisesta raskauduin, mutta pikkuinen muuttui Enkeliksi heinäkuussa... Oltiin hoidossa julkisella.



Siirryttiin yksityiselle kolmisen viikkoa sitten (vielä olisi ollut yksi punktiomahdollisuus julkisella) monesta eri syystä. Tämä on melkoista sentinvenyttämistä, mutta olen todella iloinen, että siirryimme yksityiselle. Minua kohdellaan yksilönä ja asiakkaana ;o)

Kolmas IVF menossa, huomenna punktio ja perjantaina alkionsiirto, jos se meille suodaan. Sitten en taida enää jaksaa...



Käyn itse terapiassa ja olen ollut s-lomalla masennuksen vuoksi jo kaksi kuukautta ja kuukausi tuli juuri lisää.

Siinä minun tarinani erittäin lyhyesti.



Yritän vain sanoa sinulle, että väärin ei voi surra. Kaikki pelottavan karmivat, hämmentävät ja vihaiset tunteet ja ajatukset kuuluvat tämän asian prosessointiin. Kun jaksat, yritä kääntyä ammattiauttajan puoleen ;o) minä jaksan tällä hetkellä pitkälle terapiaan tukien. Jos tämän päätöksen joskus teet, toivon sinun löytävät terapeutin, jokan kanssa sinulla synkkaa hyvin.



Jaksamista sinulle!



Vehnis

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
13/36 |
06.11.2007 |
Näytä aiemmat lainaukset

Rosinante72, viestisi tuntui monella tapaa kovin tutulta. Vuosia itse lasta toivoneena ja yhä uudelleen pettyneenä herään aina vain miettimään juuri samoja kysymyksiä. Miksei raskaus voi osua meidän kohdallemme? Tai miksei suru edes ajan kanssa helpota?



Raskausuutiset ovat oikeastaan muuttuneet vuosien varrella hyvin pelottaviksi - kipeää ne tekivät toki ennenkin, mutta nykyään en koskaan voi tietää, miltä juuri sinä päivänä tuntuu, kun paras ystävä, serkku, työkaveri tai tuttavapiirin vastarakastunut kertoo ihmeellisen onnen osuneen omalle kohdalle. Joinakin päivinä siitä voi selvitä hampaita kiristellen ja kyyneliä pidätellen, useimmiten on vaan itkettävä. Uskon uutisia seuraavan itkemisen itse asiassa olevan paljon parempi vaihtoehto kuin jatkuva tunteiden jäähdytteleminen. Arjessa omaa lapsettomuuttaan muistaa kuitenkin usein päivittäin eikä sitä lapsettomuuden suruaan kuitenkaan ihan koko ajan voi itkeä... Monen muun lapsettoman tavoin yritän varoa niitä tilanteita, joissa raskausuutinen voi yllättää. En myöskään halua viettää kovin paljon aikaa raskaana olevien kanssa. Tämä eristäytyminen on inhottavaa, mutta välttämätöntä. Harva perheellinen haluaa näin vaikeasta asiasta jutella, minä taas en voi vauva-arkea kivuttomasti jakaa. Yksinäisyyttä tämä tavalla tai toisella tarkoittaa, vaikka tiedänkin (enkä vähiten tätä palstaa pitkään luettuani), ettei edes pitkään jatkuneen lapsettomuuden tunteiden kanssa ihan yksin ole.



Lapsettomuus ajaa puun ja kuoren väliin. En voi olla toivomatta, mutta toivo ei tunnu johtavan mihinkään. En osaa luovuttaa, enkä tiedä, veisikö luovuttaminenkaan lopulta mihinkään. Tässä tilanteessa minusta ei ole ollenkaan kummallista, että suru tuntuu aina vaan. Eteenpäin on silti mentävä, vaikka välillä tuntuu, että tähän liisteriin juuttuu ja uppoaa. Usein on liki mahdotonta ulottaa ajatuksia ensi viikkoa edemmäs. Mutta sekin on jo eteenpäin. Minun kohdallani tärkeä oivallus on ollut se, että mieheni ja minä olemme ihan oikea perhe. Lasten saaminen tuntuu kovin vaikealta ja epävarmalta, mutta yhdessä me olemme joka tapauksessa jo paljon.



Voimia!

Vierailija
14/36 |
06.11.2007 |
Näytä aiemmat lainaukset

Kun kommentoit myös tellu75 viestiä. En näemmä ollut ainoa, joka tulkitsi sen aika ikäväksi.

Onnea punktioon ja alkionsiirtoon!!! Pidän peukkuja, että nyt vihdoinkin saisitte sen kauan kaivatun lopputuloksen. Onneksi niitä onnistumisiakin on tässä kivikkoisessa paska tarpomisessa!



En minäkään ikimaailmassa olisi uskonut jaksavani viittä vuotta! Ensimmäinen vuosi meni kotikonstein, sitten alkoikin erilaiset clomikuurit, inseminaatiot (yksi keskenmeno) ja lopulta täydellien epäonnistunut IVM hoito. Tällöin oli mennyt 3 vuotta ja olin henkisesti ihan loppu. Tulin ihan allergiseksi ultrassa ravaamiselle jne jne..

Lopetimme hoidot ja siirryimme adoptioon. Nyt meillä on adoptio prosessia takana 2 vuotta. Valitsimme väärän maan, joka ei sitten edennytkään niinkuin odotettiin ja meille on sanottu, että vielä voisi mennä KAKSI VUOTTA adoptiotaipaleella . Teemme siis sen, mitä EI SAISI tehdä, eli jatkamme hoitoja adoption kanssa rinnakkain. Vuoden alusta menemme IVF:ään yksityiselle. julkisen puolella olisi kuulema noin 8 kk jono ja minä olen ehtinyt tulla allergiselle jonottamiselle. Joten penniä venyttämällä koitetaan jatkaa tässä toooodella karmivassa hommassa.



Olen miettinyt ulkopuolista apuakin, en vaan oikein tiedä mistä aloittaa?

Mutta ehkä vastaus löytyy kun aloitan selvittelyt asian suhteen.





Kiitos vielä ystävällisestä viestistäsi!





Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
15/36 |
06.11.2007 |
Näytä aiemmat lainaukset

Osaatpa hienosti kirjoittaa! Samastuin kirjoitukseesi toodella paljon ja osasit sanoa monet asiat joita mietin, mutta en ole osannut laittaa sanoiksi.

Jotenkin itse olen ajatellut, ettei minulla ole perhettä, mutta niinkuin kirjoitit olemmehan me mieheni kanssa jo perhe! Se itse asiassa on aika lohduttava ajatus. Kiitti kirjoituksestasi!

Vierailija
16/36 |
06.11.2007 |
Näytä aiemmat lainaukset

Ensinnäkin pahoittelut pitkästä odotuksesta! En voi kuin kuvitella, kuinka kurjaa on joutua pettymään noin monta kertaa.



Haluaisin kuitenkin nostaa esiin vielä tuon, mitä kirjoitit adoptiosta ja lapsettomuushoidoista samaan aikaan. Ymmärsinkö oikein, että paperinne ovat jo siellä X-maassa? Että periaatteessa teille voi tulla sieltä lapsiesitys? Toivoisin, että harkitsisit vielä kerran adoption ja hoitojen yhdistämistä! Ymmärräthän, että jos saat samaan aikaan lapsiesityksen ja alkavan raskauden, se lapsi, joka teille on nimetty menettää teidät, ja lisäksi hänen toiseen perheeseen pääsynsä pitkittyy? Riskinä tuossa on myös se, että muut suomalaiset adoptio-odottajat kyseisessä maassa saattavat joutua huonoon valoon kontaktin silmissä, ja nyt, kun jonot tunnetusti ruuhkautuvat, ei se ei tunnu ainakaan minusta hyvältä ajatukselta.



Oletteko harkinneet toiseen kontaktimaahan siirtymistä? Käsittääkseni se on kesken prosessin mahdollista. Monissa maissa myös lapsitoiveiden (ikä, terveydentila) laventaminen saattaa nopeuttaa odotusta.



Luulen, että jos olet kulkenut adoptiotaivalta muutaman vuoden, tiedät varmaan jo kaiken mitä kirjoitin. En halua syyllistää sinua enkä täysin tuomita valintojasi - päinvastoin, toivon sulle kaikkea hyvää -, mutta jos suinkin jaksat, mieti vielä vaihtoehtoja.



Voimia pitkällä taipaleella!

Vierailija
17/36 |
06.11.2007 |
Näytä aiemmat lainaukset

Eipä tuota Tellun viestiä voi muuten tulkita, kuin erittäin ikäväksi! Tosi tylsää, että saat tuollaista kommentointia, kun tämä on ainakin itselleni niitä harvoja paikkoja, joissa voi tunnustaa myös negatiiviset tunteensa avoimesti eli olevansa kateellinen ja katkera lapsellisille ja muut ymmärtävät! Tiedän ihan tasan tarkkaan minäkin, että toisten lapset eivät ole minulta pois, mutta ei auta kun minä en ainakaan tunteitani voi muuksi muuttaa. Voisin toki teeskennellä, ettei niitä ole, mutta en usko sen olevan kovin hyödyllistä. Väittäisin, että tällaiset tunteet kuuluvat lapsettomuuden kriisiin ja ne on vain käytävä läpi, jotta niistä voi selvitä. Itse asiassa olen ehkä jo pahimmasta katkeruudesta päässytkin, kun viime aikoina olen ollut " vain" pohjattoman surullinen omasta puolestani muiden onnesta kuullessani.



Odottelen kuitenkin itse tuota oivallusta, että olisin onnellinen miehestäni ja elämäntilanteestani. Ihana mies on minullakin ja töissä sujuu, etenen urallani, jne. Juuri eilen huonoja (lue raskaus-) uutisia kuultuani itkin tätä meidän tilannetta ja mies koitti lohduttaa, että onhan minulla sentään hänet. Kamalaa sanoa, mutta ei lohduttanut yhtään, sillä vaikka olen hänestä onnellinen, enkä hänestä luopuisi, niin kyllä minä se lapsenkin haluan! Mutta uskon, että tämä kriisi etenee niin kuin sille on tarkoitettu. Monenlaisten vaiheiden kautta tässä on jo menty, joten varmasti tästä vielä yli päästään. Joko lapsen kanssa tai ilman.



Jaksamista!



Killa



Vierailija
18/36 |
06.11.2007 |
Näytä aiemmat lainaukset

Pakko kai se on jo minunkin uskoa,että kaikki tulee menemään vaikeimman kautta ja raskautuminen on meille vaikeaa. Varmasti tälle kaikelle löytyy selitys. Joskus ajattelen sitä pienokaista " ihmisenä" ,joka on tuolla jossain ja esitän mielessäni kysymyksiä Miksi et jo tule? Onko siihen todella joku syy?. Tiedän saattaa kuulostaa pöljältä.. MUTTA mieleeni herää kysymys, että Miksi se vastaus täytyy lähteä hakemaan lääkäristä?! Miksi kaikki ongelmat ratkotaan lääketieteen avulla kun sitä haluais uskoa ihmeisiinkin?. Entä sitten jos tämä ensimmäinen raskaus ei alakkaan ilman hoitoja? Miten sitten toinen, kolmas ja ehkä jopa neljäs?! :' ( Eihän kukaan tuollaista jaksa.

Ja anteeksi tämä kauhea vuodatus mutta tuntuu jo niin pahalta tämä asia ja riipii välillä ihan sydänjuuria myöten kun ei tämä yksinkertaiseksi luulemani asia onnistukkaan näköjään aivan tuosta vain. Joskus luulin tämän olevan helppoa mutta sainpas nenilleni siinäkin asiassa! :/ Ei kukaan koskaan puhunut minulle mistään hedelmällisyydestä, enkä kyllä itsekkään ollut aikoinani kovin kiinnostunut aiheesta, tiesin vain että on olemassa pareja jotka eivät saa lasta oikeasti. Paasattiin vain siitä, miten tärkeä ehkäsy on ellet halua HETI tulla raskaaksi! Noh,tietysti olin silloin peloissani ja hankin pillerit mutta..jälkeenpäin mietin,että oliko niillä oikeasti mitään merkitystä kun en varmasti olisi tullut raskaaksi vaikken olis käyttänytkään.. siis nyt tuntuu tuolta,mutta eipä sitä voinut sen varaankaan jättää. Alussa kaikki tuntui siistiltä mutta ei se tosiaan tarvinnut kun muutaman pettymyksen niin jo rupes tuntuun turhautuminen. Aina vaan menkkoja menkkojen perään vaikka kuinka ajottas hommat oikein. En sitten tiedä mitä tässä enää voi tehdä kun kaikki voitava on yritetty ja vaihtoehdot on todella todella vähissä enää.

En vain oikeasti tiedä enää mitä tehdä, on meilläkin 2 kk peliaikaa mutta se tuntuu niin suhteettoman lyhyeltä että vähemmästäkin on stressiä mutta toisaalta taas helpottavalta,että sitten päästäisiin tutkimuksiin mutta silti sitä kyselee aina vaan MIKSI? MIKSI JUURI ME?. Välillä tosissaan tuntuu,että Onko tässä mitään järkeäkään enää (vaikka nuoriahan me ollaan vielä) vaan silti.. niin turhauttavaa tämä kuitenkin on. Mies on kyllä ollut suunnattoman suuri tuki tässä minulle ja kyllä minäkin näen hänestä,että Hän on aidosta surullinen ja pahoillaan mutta silti hän jaksaa aina löytää valon tunnelin päästä! :) Itselläni vain on vaikea psyykata itteensä siihen,että " kyllä kaikki järjestyy" koenhan kuitenkin asian erinlailla kuin hän. Meillä naisilla kun tunne ja järki kävelevät mitenkuten käsikädessä,noh ehkä tunne kuitenkin aina askeleen edellä. Siksikö nämä asiat ovatkin niin vaikeita? Olen minäkin monta kertaa yrittänyt sanoa,että lopetetaan yrittäminen että eiköhän se sieltä tule kun haluaa mutta..silti sitä miettii joka päivä tavalla tai toisella. Minulla olisi niin paljon annettavaa sille pikkuiselle jos vain sen joskus syliini saisin ettei sitä voi millään mitata. Vaatteita meillä on, sänky on ja vaikka mitä muuta mutta ne vain odottaa käyttäjäänsä tuolla komeron pohjalla..:(



Tämmöinen siis (minun) tai meidän tarinamme lyhykäisyydessään.

Vierailija
19/36 |
07.11.2007 |
Näytä aiemmat lainaukset


Luin kertomuksesi ja ihan oikeasti pystyin samaistumaan sinun tuskaasi. Sitä katkeruutta minä en voi ymmärtää. En minä omaa tuskaani mitenkään luokitellut hienommaksi ja jos luin väärin ja sinä et tunne katkeruutta, niin pyydän anteeksi. Minusta se vaan paistoi viestistäsi. Ja olin ihan oikeasti huolissani sinusta. Minusta sinä lopultakin teet vaan lisää hallaa itsellesi tuolla asenteella.

Meillä jokaisella on taakkamme kannettavana ja lapsettomuus on varmasti niistä yksi kauheimmista, mutta hyödytkö sinä mitään siitä, että jäät katkeruuteen vellomaan? Eikö olisi hyvä vaikka pakottaa itsensä katsomaan niitä asioiden valoisia puolia? Ehkä sitten jonain päivänä sinun ei tarvitsisi sitä enää tehdä pakolla vaan voisit huomata sen olevan aitoa...

Tai sitten ihan oikeasti ota yhteyttä ammattiauttajaan. Noita tuntemuksia olisi hyvä saada purettua.

Tellu

Rosinante72:


En ymmärrä viestisi tarkoitusta. Oliko sinun tarkoitus saada jotain hyvää vai jotain negatiivista aikaiseksi. Itse koin viestisi negatiivisena " menepäs nyt hyvä ihminen itteesi" -sävy ei varmastikaan ollut positiiviseksi tarkoitettukaan.

Itse kerrot olleesi myös murheissasi kun lasta ei kuulunut ja minun murheeni luokittelet katkeruudeksi ja oma surusi oli ilmeisesti jotain hienompaa sorttia?!

Olen itsekin aika monen lapsen kummi ihan kuin sinäkin kirjoituksesi perusteella ja minä osallistun läheisteni lapsiarkeen paljonkin. Mutta ilmeisesti halusit ottaa esille omaa upeaa luonnettasi kuvaavia esimerkkejä kun taas minä viestissäni halusin tuoda esille niitä vähemmän hienoja piirteitä surussani.

Mainitsin että joistakin ystävistäni en ole kuullut yli vuoteen. En minäkään ole ollut yhteydessä. En tarkoittanut, että heidän pitäisi jotenkin jatkuvasti yksipuolisesti pitää yhteyttä minuun, kunhan totesin, että niinkin on joidenkin ystävien osalta päässyt käymään.

Koita tellu hieman rauhoittua ja antaa muiden surra surujaan. Ei sinun tarvitse joka asiaan puuttua jota et ymmärrä. Vai tarvitseeko?!

Vierailija
20/36 |
07.11.2007 |
Näytä aiemmat lainaukset

Heip,

MEidän adoptioprosessi on siinä vaiheessa, että paperimme on maassa X ja voimme seurata paperimme etenemistä jonossa. Lapsiesitys ei siis voi tulla noin vain vaan tiedämme siitä jo ainakin puolivuotta aikaisemmin. Tällä hetktellä näyttää siltä että lapsiesitykseen menisi kaksi vuotta (yht 3-4v). Maa jossa meidän paperimme makaa on ilmoittanut, ettei heillä ole lasta kaikille halukkaille ja siksi jonot ovat kohtuuttoman pitkät. Monet ovat hypänneet jonosta pois, jotkut

vaihtaneet maata, jotkut raskautuneet jne. Me koemme että hoitojen jatkaminen on vaihtoehto sille, että vaihtaisimme maata. Olemme jo opetelleet kieltä, kulttuuria jne, niin haluamme pitää paperimme ko maassa.

Olemme suunnitellleet tekevämme keväällä muutaman hoidon ja katsoa sitten onko hoidot onnistuneet vaiko eikö ja teemme tilanneanalyysin uudelleen. En usko että suomelle tulee mitenkään erityisen huono maine siitä että kohtuuttomassa odotuksessa ihmiset vetävät paperinsa jonosta. Niin tapahtuu tällä hetkellä jokaisessa maassa jotka ovat valinneet ko maan. Kaikki taitaa tietää, että odotus on tällä hetkellä kohtuuttoman pitkä ja siinä odotuksen tuskassa jokainen kestää sitä omalla tavallaan 8tai sitten ei kestä).

Meille nimettävän lapsen kotiin pääsy ei pitkity meidän päätöksestä johtuen, sillä lapset ja vanhemmat yhdistetään adoption lopputaipaleella, jossa me emme ole vielä läheskään.. + ko maa on pyytänyt ettei sinne enää lähetetä papereita.

Me olemme miettineet niin, että se mikä tulee ensin tulee ensin. Olemme käyttäneet ehkäisyä siitä lähtien kun päätimme adoptiosta. Juhlimme sitä päätöstä ja kerroimme siitä sukulaisille ja tuttaville. Jos asiat olisivat menneet niinkuin meille kerrottiin, meillä pitäisi olla nyt se kauan kaivattu lapsi kotona. Sen sijaan, meille sanotaan, että odotus kolminkertaistuu ja voi olla, että ko maa lopettaa kansainvälisen adoption kokonaan.

Myönnän, että helppoa ei ole.. Itse asiassa en tiedä tuleeko meille lapsi biologisesti vai adoption kautta. Jompi kumpi joka tapauksessa!

Kumpi tahansa on rakkaudella kaivattu ja maailman eniten tervetullut!

P.S tämä biologisen ja adoption rinnakkain asettaminen on adoptiopiireissä täysin vaiettu asia. Siitä ei yksinkertaisesti voi puhua ja silti sitä tapahtuu koko ajan. Minä ainakin huomaan, että kun voin sinulle vastata kysymyksiisi, asia tulee taas konkreettisemmaksi ja mietin vielä tarkemmin mitä valintoja teemme tai teemmekö.





Haluaisin kuitenkin nostaa esiin vielä tuon, mitä kirjoitit adoptiosta ja lapsettomuushoidoista samaan aikaan. Ymmärsinkö oikein, että paperinne ovat jo siellä X-maassa? Että periaatteessa teille voi tulla sieltä lapsiesitys? Toivoisin, että harkitsisit vielä kerran adoption ja hoitojen yhdistämistä! Ymmärräthän, että jos saat samaan aikaan lapsiesityksen ja alkavan raskauden, se lapsi, joka teille on nimetty menettää teidät, ja lisäksi hänen toiseen perheeseen pääsynsä pitkittyy? Riskinä tuossa on myös se, että muut suomalaiset adoptio-odottajat kyseisessä maassa saattavat joutua huonoon valoon kontaktin silmissä, ja nyt, kun jonot tunnetusti ruuhkautuvat, ei se ei tunnu ainakaan minusta hyvältä ajatukselta.



Oletteko harkinneet toiseen kontaktimaahan siirtymistä? Käsittääkseni se on kesken prosessin mahdollista. Monissa maissa myös lapsitoiveiden (ikä, terveydentila) laventaminen saattaa nopeuttaa odotusta.



Luulen, että jos olet kulkenut adoptiotaivalta muutaman vuoden, tiedät varmaan jo kaiken mitä kirjoitin. En halua syyllistää sinua enkä täysin tuomita valintojasi - päinvastoin, toivon sulle kaikkea hyvää -, mutta jos suinkin jaksat, mieti vielä vaihtoehtoja.



Voimia pitkällä taipaleella!

[/quote]