Koska voi odottaa että elämä helpottuu lapsiperheessä?

Meillä on lapsilla ikäeroa 2v4kk. Esikoisen vauvavuosi meni loistavasti, ja puolet kuopuksen raskausajasta myös. Sitten keksittiin muuttaa remppakohteeseen ja oloni raskausaikana paheni. Kuopus kun syntyi, olin tietysti väsynyt ja miehellä oli lomaa tasan ne isyyslomaviikot eli silloin vielä 2vk. Mies hajautti loman ja muu aika minulla meni esikoisen ja vauvan kanssa yksin. Rankkaa oli.

Mutta nyt kuopus on tasan kaksi vuotta ja esikoinen siis sen 4v4kk. Ja arvaa mitä? Katsottiin miehen kanssa eilisestä lätkämatsista PUOLET ihan rauhassa, sillä lapset leikkivät yläkerrassa keskenään :O 

Öitä ei enää valvota kumpikaan, ja kuopuskin alkaa opetella pois vaipasta. Hän syö itse, opettelee pukemaan itse ja matkii kaikessa isoveljeään, eli kolttosten lisäksi oppii paljon ja on yllätävän omatoiminen kaksivuotiaaksi. Ulkona ei tarvita rattaita enää niin usein, eikä kauppakeskus- tai kyläilyreissulle tarvitse kuin varavaipan ja varahousut nuoremmalle. 

Kyllä se tästä! 

Riippuu varmaan ihan lapsista. Ajattelisin että kun nuorinkin alkaa olla 3-4 vuotias eli pois vaipoista, karkailuvaihe menee ohi ja uhmaikä hellittää, syö itsenäisesti ja suht siististi jne. Sitten se on jo suht helppoa liikkua lasten kanssa.

Meillä lapsillä ikäeroa 2v5kk. Joka vuosi on helpottunut, mutta kun nuorempi täytti 4 huomasi että alkoi selvästi helpottua. Nyt taas kun kuopus täytti viisi on vielä helpompaa. Leppoisaa. Paljon hetkiä että molemmat lapset pihalla tai kavereidensa kanssa, joita meillä tosin on paljon lähellä.

Me elämme vielä keskellä lapsiperhe-elämää, joten en ole täysin validi sanomaan milloin helpottaa. Luulen kuitenkin, että viimeistään silloin kun kuopus (nyt hieman vajaa 2v) kasvaa uhmaiän yli, meillä elämä helpottuu paljon. Silloin varmaan yöheräilyt vähentyvät huomattavasti ja kaikkinainen itku ja tappelu myös. Joskin jatkuvaan tappeluun olen varautunut siihen asti kunnes kolmesta lapsesta kaksi lähtevät maailmalle. Kuopus on kyllä todella raskas lapsi kasvattaa, on pahantuulinen, hyvin voimakastahtoinen, itkee lähes jatkuvasti kotona eikä mikään oikein koskaan ole hyvin. Siksikin uskon, että vielä ainakin pari vuotta on raskasta. 

Meillä vielä eilisestä jääkiekkopelin katsomisesta ei tullut vielä oikein mitään. Ensi vuonna jo  onnistuu vähän paremmin ja seuraavana sitten toivottavasti jo tosi hyvin. Aika auttaa, siihen ajatukseen turvaan kun tuntuu, että voimat ja kärsivällisyys loppuvat. 

Joo, riippuu niin lasten kuin vanhempienkin tempperamentista, parasta on kun yrittää ottaa mahdollisimman rennosti, ja ajattelee että tämä on nyt tälläistä, mutta kyllä se pian helpottuu. Kaikki ei mene aina putkeen, mutta mitä sitten, sellaista se on kaikilla.

Sen neuvon annan, että ei kannata lapsille haalia liikaa harrastuksia joihin pitää koululaisia sitten kuskata. Se jatkaa elämän rasittavuutta pikkulapsivaiheen jälkeen.

Sanoisin että sitten ne ongelmat vasta alkavat kun lapset lähestyy murrosikää, niin meillä ainakin meni..oli todella monta vaikeaa vuotta ja todella raskasta, välillä tuntui ettei selviä mutta selvisimme sittenkin!

Meillä lapsi murrosiässä ja nyt on rankkaa henkisesti. itse koen tämän rankemmaksi kuin esim ajan alle 3 vuotiaan kanssa. Jatkuvaa kinastelua ja sääntöjen läpikäymistä. Rankkaa on. En ihmettele jos tulee avioeroja tässä vaiheessa.

Ainoa lapsemme on 20-vuotias. Oli helppo lapsi. Kouluaikana meni kuin tanssi. Murrosikä koetteli. Opiskelee  nyt yliopistossa. Edelleen  päivittäin mietin, kylään, huolehdin, huolestun hänen asioistaan. Tiedän, että on turhaa.  Pärjäävä ja ihana.  Milloin siis  helpottaa? Onneksi on vain yksi lapsi. 

Itse koen raskaaksi sen, että omaa aikaa ei ole, vaan kaikki aika on lasten ehdoilla - ja nyt vielä vain yhden lapsen, joka on kyllä aika vaativa tapaus ja totaalisen vahdittava. Olen iysekin ajatellut, että vielä n. 4 v on varmaan vielä sitä rumbaa että voiko edes lätkämatsia katsoa rauhassa vai onko täysin kiinni hoidettavissa. Sitten on muutama suvantovuosi enne esikoisen murrosikää - on poika niin ei ehkä ala niin pian kuin tytöillä.

Murrosikä on varmasti vanhemmille raskast myös henkisesti, mutta mielestäni on turha sitä vielä panikoida kun nyt on ajankohtaista se, miten jaksaa tulokkaan yöheräämiset ja esikoisen uhmaraivarit ja tielle karkaamiset yhdistettynä pikkuvauvan hoitoon. Tästä vaiheesta kun vaan selvitään niin hyvä. Huoli lapsesta ei varmasti lopu koskaan. Nyt pelkään, että esikoinen juoksee auton alle tai hukkuu mummolassa sadevesiastiaan, myöhemmin murehdin varmaan koulumenestystä ja kaverisuhteita, sitten päihteitä ja taas sitä että tuleeko hengissä reissuiltaan kotiin jne. Pikkulapsiaikaan verrattuna kuitenkin muissa vaiheissa on muutakin kuin 24/7 vanhemmuutta sen lapsen läsnäollessa huollettavana tuholaisena.

Ap

Sitten kun lapset ovat päivähoidossa tai kun ovat kouluikäisiä.

Meillä 9v ja kohta 7v tytöt. Tappelevat silmittömästi, koko ajan. Se on kuulkaa hirveää, olen aivan...tyhjä. Kumpikin jankuttaa, ei anna periksi missään, suuttuu noin 50 kertaa päivässä, toiselle ei kelpaa mikään, toinen ei muista mitään mitä ollaan sovittu, toinen on alkanut valehtelemaan ( aivan mitättömiä asioita, mutta niin usein, etten enää uskalla luottaa sen juttuihin, tyyliin"meillä oli tänään koulussa jälkiruokaa! Lettuja! Sanon " oho, aikamoista" ja lapsen kertomuksen jatkuessa tajuan taas, että koko juttu on keksittyä Jne). 

Meillä voisi olla tosi kivaa, koska lastemme ovat aivan ihania silloin, kun he eivät riitele tai kinaa - mutta niitä kivoja hetkiä on vaan vinkin hirveä vähän. Se surettaa. Ja pelottaa, että mitä lainkaan tuo murrosikä tullessaan, miten mä ( me vanhemmat ) kestän sen... 

mutta Ap:lle sanon, että tosta kun menee vielä pari vuotta, niin teillä vanhemmilla voi olla jo aika helppoa, koska nytkin lapsemme ovat noin sopuisia. 

Tämä on varmasti hyvin erilaista eri perheissä. Meillä jokaisen lapsen kohdalla on helpottanut n. 2,5-vuotiaana ratkaisevasti. Koululaisten kanssa ei ole käytännössä enää mitään varsinaista raskautta. Nuorin on nyt jo oppinut nukkumaan ja puhuukin paljon. Hän on 2 v. 3 kk. Elämä on oikein kivaa. Vain jos joku sairastuisi, menisi hankalaksi. Teini-ikä on meillä isommilla lapsilla menyt helposti. Perhe on iso, enkä koe elämääni hirveän raskaaksi. Emme saa mitään apua isovanhemmilta, mutta meilä on kohtuulliset tulot ja olemme järjestäneet elämän ihan mukavaksi. Töissä käymme kumpikin jo, minä vielä osa-aikaisesti.

Sitten kun muurrosikä alkaa helppottaa tuossa 17-19 vuoden iässä.

Ensimmäinne helpotus on se kun päästään vaipoista pois. Seuraava aika iso helpotus ainakin meillä oli se kun lapsi lähti kouluuun.

Meillä helpottui, kun lapsi syntyi. Takana oli 3 vuotta lapsettomuustutkimuksia ja -hoitoja, joten se lapsen syntymä ja elämä siitä eteenpäin oli todella helppoa.

Nyt heitä on jo 3 kpl ja edelleen jaksan ihmetellä, miksi juuri meille osuivat ne (jos muiden juttuja kuuntelee) maailman ainoat lapset, jotka nukkuvat hyvin, syövät hyvin, eivät riitele, tekevät läksynsä ja aiheuttavat pelkkää iloa.

No jaa, meillä esikoinen on tooooooodella vilkas 3v, kaksoset 2 kk, joista toinen on vaativampi kuin toinen. Toinen kaksosista taas on rauhallinen maailmaan tutustuva, tuijottelee ympärilleen, kun toinen haluaa olla sylissä vähän väliä. Mä oon vissiin vinksahtanut, koska mun mielestä tää elämä lapsiperheessä on aika helppoa, eikä haastavaa.

   Musta on kivaa, kun on koko ajan tekemistä, eikä tarvitse miettiä, mitä sitä tekis :) Koko ajan ollaan perheen voimin menossa, matkustelu yms. on helppoa, silloin kaikki lapset on rauhallisia :)

Miksiköhän teit sinappikoneita jos tämmösiä joudut täällä kyselemään?! 

Sitten kun hautakumpu on luotu umpeen. Oma tai kersan.

[quote author="Vierailija" time="19.05.2013 klo 16:41"]

Miksiköhän teit sinappikoneita jos tämmösiä joudut täällä kyselemään?! 

[/quote]

En ole ap, mutta ymmärrän kysymyksen.

Kaikki aina sanovat, että se aika, kun lapset ovat pieniä, on niiiiin lyhyt aika. On vai? No, jos ihmiseloon vertaa, niin onhan se siihen verrattuna suht lyhyt. Mutta jos vertaa vaikka parisuhteen tai avioliiton kestoon, niin se saattaa olla ihan hemmetin pitkä aika. Jos liitto kestää vaikka 10 vuotta ja lapsia on vaikka kolme parin, kolmen vuoden välein saatuna, niin johan se 10 vuotta siinä ruuhkavuosissa heilahtaa eikä riitäkään. Toki jos pysyy saman ihmisen kanssa kymmeniä vuosia, niin onhan sitä helpompaa ja kahdenkeskistäkin aikaa sitten joskus odotettavissa.

Yleisneuvona: Hankkikaa parisuhdeaikaa, repikää se vaikka mistä, jos ette jaksa  lapsiperheaikaa ilman pientäkään hengähdystaukoa 24/7 vuosikausien ajan. Ei kande unohtaa sitä parisuhdetta ja sen hoitoa. Viikonloppuloma, tai vaikkapa yksi ilta ja yö kahdestaan silloin tällöin piristää. 

Sitten kun ne  elättävät itsensä ja muuttavat pois kotoa.

Samaa mieltä, satsatkaa parisuhteeseen. Tokan lapsen tultua saldo heilahtaa reippaasti miinukselle kun äiti imettää illat ja isä huolehtii esikoisen tarpeista. Eipä siinä kahdenkeskeistä iltahetkeä vähään aikaan ole tiedossa. Kun pystytte irtaantumaan, lähtekää vaikka pariksi tunniksi kahdestaan johonkin.

Mutta asiaan. Meillä on lapset 4 ja 6 v. Selkeää helpottamista on ollut siitä lähtien kun pienempi täytti 3 v. Tällä hetkellä elämä on kohtuullisen mukavaa. Lapset leikkii jo pitkiä aikoja kahdestaan ja heidän kanssa voi reissata ja liikkua hyvinkin. Kyllä se siitä! Ei kannata kurkottaa liian kauas vaan ottaa askel kerrallaan.