Mistä synnytyspelko johtuu sinun mielestäsi?

ja synnytyksessä vammautuneesta esikoisestani.

Eli kun itse synnyin, äidiltäni repesi kohtu ja itse synnyin perätilassa, sain kokonaiset 4 apgaria ensin ja sitten 5. Olin eloton ja minut elvytettiin, sillä olin vetänyt lapsivettä keuhkoihini ja olin vielä keskonenkin (raskausvko 32). Pari päivää syntymäni jälkeen minulla todettiin ns. venekallo, joka leikattiin ollessani 6vkon ikäinen. Tilasin nämä omat paperini kerran sairaalasta ja kaikki tuo pitää paikkansa. Tuohon se oma synnytyskammoni perustuu, sain sektion pyytämällä v.1995.

toista lasta odottaessani pelkäsin vauvan vammautumista tai menettämistä.

synnytyksessä voi tulla repeämiä jotka oikeasti haittaavat elämänlaatua jne. Kyllä ennenkin pelättiin kun saunassa synnytettiin, mutta vaihtoehtoa ei ollut.

Makasin luonnottomassa asennossa selälläni. Tuntui että joko minä kuolen tai lapsi, työnsin kaikilla voimillani vajaa kaksi tuntia että pieni lapseni pääsisi pois tiukasta synnytyskanavasta. En saanut puudutteita. Ainoastaan ilokaasua joka teki oloni huonoksi.



Siksi pelkään synnytystä. Myös siksi että yksi tuttavani kuoli synnytykseen vuonna 2004. Että sen verran luonnollinen synnytys.

Minä haluaisin sanoa kipua pelkääville, jotka eivät ole vielä synnyttäneet, että ei se ollut niin kamalaa kuin odotin. Minä siis pelkäsin synnytystä nimenomaan sen kivun takia. Yritin kuvitella kuinka paljon synnytys sattuu jne. No itse kokemus ei ollut mitenkään helvetillinen. Kivulias toki, mutta se kipu ei ollut mielestäni samanlaista kuin normaali kipu. Se oli luonnollista ja kuului asiaan. Eri asia siis kuin vammasta johtuva kipu.



Olen synnyttänyt sekä sektiolla, että alakautta ja oma kokemukseni on se, että nimenomaan mukavuudenhalusta halusin synnyttää toisella kerralla alakautta. Sektio meni vikaan ja kivut olivat kamalat jo leikatessa. Haavan kipu oli myös huomattavasti kovempi kuin mihin olin valmistautunut, vaikka nopeasti palauduinkin. Olo oli leikattu pitkään ja tuntokin palasi vatsaan vasta vuoden kuluttua leikkauksesta (tämä normaalia).



Vaikka repesin alatiesynnytyksessä, palauduin huomattavasti nopeammin kuin sektion jälkeen ja alapään kipu ei ollut lähelläkään haavan kipua sektioalueella. Itse repeämistä en ponnistaessa huomannut (sitä olin pelännyt).



Tsemppiä joka tapauksessa meille kaikille naisille! Synnyttäneille ja niille, joilla se vasta on edessä :) Itse ajattelin viimeksi ponnistusvaiheessa, että jes tämä on vika kerta tätä jumppaa, mutta nyt (6kk sitten synnytin) on jo mieli muuttunut :)

pelkäämään ihan hulluna.

sen aikana koetusta kovasta kivusta, avuttomuuden tunteesta, häpeästä kun en osannutkaan synnyttää yms.

saako tuollaista edes pelätä?

Amerikkalaisista tv-sarjoista?

Vieraantumisesta omasta kehosta?

Yhteiskunnan ylikliinisyydestä (kaikki sairaus, kuolema, eri elämänvaiheet suljetaan sairaalaan pois silmistä)?

Kaikki naiset osaavat synnyttää!

Minusta ei ole vaan kiva kokea kipua. Omassa synnytyksessäni sain kaikki mahdolliset puudutteet, ja olin ihan kivuton. Ei pelottanut enää toisessa synnytyksessä.

ekasta synnytyksestä (menetin erittäin paljon verta yms), lääkäri kertoi että tulee todennäköisesti toistumaan mutta lääkkeet on kuulemma olemassa, mutta silti pelottaa. ennen ekaa synnytystä mulla oli sellanen " normaali pelko" että miten selviän ja kuinka paljon sattuu.

Ihminen ei ole nähnyt synnytyksiä.

(siis toki yritin mutta voimia ei vain enää ollut, synnytys oli kestänyt jo vuorokauden). Koin että tuon vuoksi en osannut synnyttää.



Vauva vedettiin siis imukupilla ulos.

Pelkään sitä tunnetta, kun alapää on jauhelihaa. Pelkään inhottavaa kipua ja avuttomuutta ja sitä ettei mikään auta kivussa, pelkään sitä että pitää ponnistaa vaikka siitä seuraa silmitöntä kipua ja repeämisen tunnetta. Mistä se sitten johtuu? Huonosta itsetunnosta, siitä, ettei ole koskaan joutunut kohtaamaan mitään niin pelottavaa kuin synnyttäminen ja tuntematonhan pelottaa aina.



Minun kohdallani edessä on pelkosektio. Se ei johdu vain pelosta vaan myös mukavuudenhalusta. Mistä mukavuudenhalu sitten johtuu? Sitä kai on meissä kaikissa.

Ensimmäiseen synnytykseen mennessäni en pelännyt oikeastaan lainkaan vaan ajattelin että synnytys on normaali tapahtuma, joka varmaankin sattuu mutta kyllähän minä siitä selviän.



Eka synnytys oli kamala, mutta siitä huolimatta menin toiseen synnytykseen avoimin mielin, toki vähän peläten mutta sillä ajatuksella että ensimmäinen synnytys on yleensä pahin ja toinen menee jo helpommin.



Toinen synnytys oli huomattavasti hirvittävämpi kuin ensimmäinen ja kärsin sen jälkeen hirveästä synnytys- ja raskauspelosta pari vuotta. Sitten rohkaisin mieleni ja uskalsimme yrittää kolmatta raskautta, tosin raskauden loppua kohti pelko taas kasvoi ja näin painajaisia synnyttämisestä. Vaadin sektiota mutta siihen ei suostuttu ja jotenkin minut saatiin ylipuhuttua alatiesynnytykseen lupaamalla vaikka mitä ja pitämällä kolmatta vaikeaa synnytystä mahdottomuutena.



No, kolmas synnytys oli kaikkein pahin, ponnistusvaihe 3 tuntia jne... Mitkään lupaukset joita sairaalassa oli etukäteen synnytyksestä annettu eivät lopulta pitäneet paikkaansa vaan jouduin jälleen heti ponnistusvaiheen aluksi sidotuksi niihin karmeisiin jalkatelineisiin ja ipana kiskottiin lopulta jälleen väkisin imukupilla kun ei muuten tullut. Tällä hetkellä kärsin niin pahasta synnytys- ja raskauspelosta että emme ole kolmosen syntymän jälkeen (2,5 vuotta) harrastaneet seksiä kertaakaan koska en voi kestää ajatusta siitä että voisin vaikka vahingossa tulla raskaaksi ja saisin jälleen kestää tuon kaiken. Pelkään kerta kaikkiaan että kuolen seuraavalla kerralla tai mikä pahempaa, että lapsi kuolee tai vammautuu.

luotin siihen että kaikki menee omalla painollaan ja mä vaan kuuntelen kehoni viestejä, mullehan oli sanottu että kaikki naiset osaa synnyttää.



mulla meni vedet mutta supistuksia ei tullut vielä vrk:kaan sen jälkeen (en osannut supistaa).



käynnisteyt supistukset oli niin kivuliaat ja nopeasti yhä kivuliaammaksi muuttuvat, että en osannut pyytää lievitystä kipuun, en osannut kuin huutaa (jälkeenpäin on kysytty että mikset pyytänyt lievitystä. no en pystynyt puhumaan, tukihenkilö sai tsempata parhaan kykynsä mukaan että sain hengitettyä huutamisen välissä).



ponnistusvaiheessa olin jo tosi väsynyt, ja supistukset loppuivat. en osannut ponnistaa. pelkäsin, enkä halunnut antautua hommalle. mulla ei ollut ponnistamisen tarvetta. eli en osannut ponnistaa.



vilpittömästi ihmettelen että esikoinen ylipäätään syntyi alateitse.



kakkosen synnytys oli ihan toista maata, ihana hurmoksellinen kokemus. omat supistukset ei käynnistettyihin verrattuna tuntuneet missään (katsoin tyynenä dr. philiä kun kätilöt käski lähtemään saliin päin), uskalsin ja osasin ponnistaa, eikä yhtäkään tikkiä tarvittu (vrt esikoisen syntymän yhteydessä 2 tunnin tikkaamisoperaatio).



t:3

Mä en pyytänyt mitään karmeita traumaattisia synnytyskokemuksia, vaan pyysin teitä erittelemään syitä synnytyspelkoon. Tehkää tarinaketjunne jonnekin muualle.



Sori, palo vaan käämit, koska mun sympatia on pelkäävien puolella.



ap

3