Te jotka käytte terapiassa, mikä siellä on

tavallaan vihollisia vai ystäviä?

sekoisin vaan olen vain tunteellinen ja neuroottinen ihminen. Ihania olleet sekä psykiatri että terapeutit, aina olen apua saanut.

Siis vihollisia tai ystäviä, vaan oire, joka saa katsomaan vähän syvemmälle itseen ja menneisyyteen ja yllättäen kun tuolta tulee joitain oivalluksia, ne ahdistus ja masennuskin alkaa helpottaa kuin itsestään. Ainakaan minulla ei siis tähdätty hoitamaan sitä "oiretta" itseään.

mun kohdalla ei ole edes mahdollista et sekoisin vaan olen vain tunteellinen ja neuroottinen ihminen. Ihania olleet sekä psykiatri että terapeutit, aina olen apua saanut.

kaikkien kohdalla on mahdollista että sekoaa. Mutta hyvä jos sa et ole sekaisin nyt!

Siis vihollisia tai ystäviä, vaan oire, joka saa katsomaan vähän syvemmälle itseen ja menneisyyteen ja yllättäen kun tuolta tulee joitain oivalluksia, ne ahdistus ja masennuskin alkaa helpottaa kuin itsestään. Ainakaan minulla ei siis tähdätty hoitamaan sitä "oiretta" itseään.

Olen niin väsynyt siihen että vaan oiretta hoidetaan. Muistan miten hirveän pahalta tuntui kun ekan kerran menin ahdistuksen ja masennuksen kanssa lääkäriin enkä saanut mitään muuta vastakaikua kuin lääkityksen. Samaa lähestymistapaa jatkui vuosikymmenen. Masennus ja ahdistus, voi kamalaa, paha juttu -> lääkitys ja koko maailman asenne on koita nyt ajatella mukavia asioita...

Olen nyt ruvennut pikku hiljaa voimaan paremmin kun olen suostunut menepään _päin_ ahdistusta eikä siitä poispäin keinolla millä hyvänsä. Nyt olisi terapiaan mahdollisuus, mutta pelottaa että palataan taas takaisin vanhaan ja ne vähäiset hyvinvoinnin idut tallautuu siihen asenteeseen että ahdistus on PAHA ja olet viallinen ihminen kun sulla on tuollainen ongelma joka pitää koulia pois opettelemalla ajattelemaan positiivisesti ja järkevästi. Kun mulle itselle ahdistus näyttää polkua, sitä päin kun menee löytää ne asiat jotka saa voimaan paremmin. Eikä niin että koetetaas nyt lääkitä se ahdistus mahdollisimman täydellisesti pois. ap