Vapaus valita katsomuksensa ja uskonnonopetus

kuitenkin sillä erotuksella, että tänä päivänä kouluissa ei opeteta tunnustuksellista uskontoa ainakaan valtavirran (ev.lut.) osalta. Siksi sitä ei tarvitse potkia mihinkään pois, kun sitä ei enää ole :). Toki joitakin opettajia saattaa olla, jotka yhä korostavat oman uskontonsa paremmuutta toisiin nähden, mutta uskonnonopettajan koulutuksessa pyritään tällaista karsimaan. Pikemminkin lähtökohtana on, että opetuksessa etsitään mahdollisuuksia kohdata monikulttuurinen ja globaali maailma, toiset uskonnot jne. Uskontojen kriittistä tarkastelua voisi edustaa se, että pohditaan, minkälaisia uskontoja on olemassa ja miten niitä voidaan luokitella. Myös kulttien ja lahkojen piirteitä esitellään joissakin kirjoissa jne. (jos vaarallisia uskonnollisia ilmiöitä haetaan). Mielestäni tässä asiassa elää vahvana vanha perinne " kun opettaja takoi meitä Raamatulla päähän" , jonka puitteissa nähdään kaikenlainen neutraalikin uskonnosta puhuminen " aivopesuna" .



Herää aina kysymys, tietääkö tällaisen kannan edustaja, mitä luokkahuoneissa NYKYÄÄN tapahtuu. Mitä mä oon noita oppikirjoja selaillut, asia on ihan mielenkiintoista ja yleissivistävää. Asiat esitetään näin: " Kristinuskon mukaan..." ei suinkaan " tämä kristinuskon tapa on ainoa oikea tapa ajatella..." .

Siis jos kuulut ev.lut. kirkkoon, käyt ev.lut tunneilla. Jos taas ortodokseihin, niin ort. uskonnonopetuksessa jne. Erona tosiaan on, että ev.lut ei ole tunnustuksellista vaan " oman uskonnon opetusta" . Kun taas esim. islamin opetus ei käsittäkseni voi ollakaan muuta kuin tunnustuksellista.

Lapsi osallistuu sen uskonnon opetukseen mihin VANHEMMAT kuuluvat. Mielestäni tämä käytäntö pitäisi kyseenalaistaa pikaisesti. Eihän pienellä lapsella voi olla edellytyksiä ottaa kantaa omasta maailmankatsomuksestaan. Lapset tulisi pitää kaikkien uskontokuntien ulkopuolella ainakin 15v ikään asti, jolloin saisi sitten OMAN vakaumuksen mukaan liittyä johonkin tai olla liittymättä.

lapsi kehittää itselleen vakaumuksen, ellei hänellä ole jotain mistä lähteä liikkeelle, jotain johon myöntyä tai jota vastaan taistella? Ei lasta voi pitää vakaumuksen(kaan) suhteen tyhjiössä.

Kuten tuttava sattuvasti sanoi: jos johonkin muuhun asiaan lapsen elämässä suhtauduttaisiin samanlaisella välinpitämättömyydellä, sitä pidettäisiin heitteillejättönä.



Tyystin toinen asia on tietysti se, jos vanhemmat hyvin yksisilmäisesti näkevät ainoastaan oman, mahdollisesti varsin ahtaan maailmankatsomuksensa ainoana oikeana, eivätkä vielä lapsen kasvaessakaan kykene hyväksymään tämän omaa suhtautumista omaan maailmankatsomukseensa.



Vakaumus /maailmankatsomus pitää mielestäni sisällään niin tärkeitä eettisiä ja moraalisia ohjeita, ettei niitä voi lapselta evätä - jokaisen oma asia on tietysti se, kuinka ja millä nimellä niitä markkinoi, tai minkä nimikkeen alle ne omassa elämässään arvottaa. Yksi pitää niitä kristillisinä, toinen yleisinhimillisinä arvoina, ja sehän on jo statement itsessään.

Minusta ainakin on tärkeää se, että vanhempi tuo esiin omaa katsomustaan, omia arvojaan.

Voit hyvinkin vilpittömästi olla sitä mieltä, että juuri sinä kuulut niihin avarakatseisiin etkä suinkaan niihin jotka

" näkevät ainoastaan oman, mahdollisesti varsin ahtaan maailmankatsomuksensa ainoana oikeana, eivätkä vielä lapsen kasvaessakaan kykene hyväksymään tämän omaa suhtautumista omaan maailmankatsomukseensa" .



Lapsen asemassa on melko mahdoton asettua vanhempiaan vastaan, kun nämä esittelevät maailmankatsomustaan, vaikka hyvinkin rakastaen ja lapsen parasta tarkoittaen. Tosiasia on, että lapsella ei kerta kaikkiaan ole edellytyksiä muodostaa siitä itsenäistä mielipidettä, saati taistella sitä vastaan, ennen kuin aikaisintaan murrosiässä. Vanhemman maailmankatsomus välittyy tällöin lapselle " ainoana oikeana" . Hyvin viisas strategia, jos tavoitteena on indoktrinoida lapsi kyseiseen katsomukseen.



Eettiset ja moraaliset ohjeet ovat asia joista tietysti jokaisen vanhemman tulee huolehtia. Käytöstavat pitää olla, ketään ei saa kiusata jne. Tässä uskonnottomia voi perustellusti pitää jopa uskovaisia moraalisempina: pitää käyttäytyä hyvin vaikka kukaan (vanhempi, jumala) ei olisikaan selän takana kurkkimassa ja rangaistuksella uhkaamassa.



Kyllä maailmankatsomus on voitava pitää erillään eettisistä säännöistä. Hyvää käytöstä voi edellyttää, mutta maailmankatsomusksista keskusteltaessa on annettava lapselle(kin) tilaa muodostaa oma kantansa: " Minä ajattelen näin, moni muu ajattelee jollain muulla tavalla, ja sinulla on oikeus ajatella ihan itse."

yhtä näkemystä kannattava kommentti, että lapsi ei muka voi " asettua vanhempiaan vastaan" . Mielestäni jo tuo vanhempia vastaan asettumis komentti edustaa jotain niin umpimielistä ajattelua, että voin vain pudistella päätäni. Jos vanhemmat ovat kasvattaneet lapsensa yksilöiksi ja ajatteleviksi sellaisiksi, eivätkä kyseenalaista eriäviä mielipiteitä tai elämänkatsomuksia, ei mielestäni ole mikään ongelma antaa lapsen tehdä omaa valintaansa. Sallivassa ja myönteisessä ilmapiirissä lapsi myös voi tämän turvallisesti tehdä ja tiedostaa valinnan mahdollisuuden itsekin. Itse omassa nuoruudessani tunsin useitakin nuoria, jotka vaihtoivat " uskonnottomaan" elämänkatsomustietoon luterilaisesta uskonnon opetuksesta viimeistään yläasteella ja päinvastoin, muutamat tulivat ateisti perheistä mukaan rippileireille jossa heidät kastettiin.



Omassa perheessäni mieheni ei kuulu kirkkoon, mutta esikoisemme kastettiin minun toivomuksestani ja mieheni suostumuksella. Olemme sopineet, että lapsemme voi varttuessaan itse päättää ennen rippikoulua, minkä kannan valitsee. Mitään painostusta tai vastakkainasettelua ei tässä asiassa harrasteta. Asioista puhutaan avoimesti ja kaikkien mielipiteet ja näkemykset ovat yhtä arvokkaita.

pitäisi pitää lapset jonkinlaisessa arvotyhjiössä, joka on elämänkatsomuksellisista kysymyksistä " puhdas" alue, kunnes täyttävät viisitoista vuotta ?



Mitä muita elämänalueita pitäisi lapsilta kieltää ?



Aika ahdistavaa ja elämäkielteistä, enpä muuta sano.

Ei lasta voi eikä saa pitää elämänkatsomuksen suhteen tyhjiössä - tämä on juuri sitä heitteillejättöä jota tarkoitin.



Laajasti ajatellen myös uskonnottomuus /ateismi /humanismi, miten niitä kukakin kutsuu ovat uskontoja(maailmankatsomuksia).

Nähdäkseni maailmankatsomus /uskonto kertoo ihmiselle mistä elämä on alkanut, mitä ihmiselle tapahtuu kuoleman jälkeen ja miten meidän tulee elää toistemme kanssa. Tällaisiin kysymyksiin on vanhemmalla oltava vastaus: hyssyttely ja aiheen välttely ei voi olla oikein tällaisessa tilanteessa. Kun lapsi kysyy jumalasta tai kuolemasta tai vastaavasta aiheesta, on aikuisen siihen vastattava oman katsomuksensa mukaisesti.

Yhtälailla voidaan uskonnottomuutta (ateismia jne) ja sen edelleen välittämistä lapselle pitää omaan katsomukseen " indoktrinoimisena" .

Tärkeää on kai olla tietoinen siitä, mikä ja millainen se oma katsomus on ja pyrkiä antamaan lapselle sen mukaisia vastauksia.



Kuuluupa lapsi vanhempansa mukaan johonkin uskontokuntaan tai ei, on vanhemman kyettävä tukemaan lapsen identifioitumista siihen omaan.

Omassa monikulttuurisessa ja -uskontoisessa elämänpiirissämme jo kolmivuotiaani osaa tehdä jaon " meidänuskoisten" ja " muunuskoisten" välillä; millainen vanhempi olisin, jos en osaisi vastata kysymyksiin siitä, mitä se " meidän" tarkoittaa. Olisihan suunnattoman ristiriitaista, jos olisin liittänyt lapseni uskontokuntaan enkä kertoisi hänelle, mitä se tarkoittaa ¿ jättäisin vain asian hänen päätettäväkseen sitten joskus kun hän on siihen ¿kypsä¿ (voiko ihminen koskaan olla kypsä maailmankatsomuksessaan ¿ eikö sekin ole elävä ja muuttuva asia?)

Tämän takia pidän myös katsomuksellista opetusta erityisen tärkeänä asiana. Tällaisessa elämänpiirissä kuin omamme katsomusopetuksen täytyy olla erityisen avaraa: sen täytyy kertoa omasta niin, että siinä on lapselle pohjaa josta lähteä omaa maailmankuvaansa aikuistuessaan rakentamaan, mutta sen on oltava myös avaraa niin, että vaikka jakoja uskontokunnan perusteella tehdäänkin, eivät jaot muodostu ylittämättömiksi rajoiksi tai normaalia kanssakäymistä estäviksi.

Keskustelun aloittaja perää lapsillekin uskonnonvapautta. Vanhemmat määräävät myös lastensa kuulumisesta uskontokuntaan, ja tätä ei sitten saisi kyseenalaistaa!?



Uskonnottomuus, ateismi, ei ole uskonto. Uskonnoissa teillä on dogmit ja muuttumattomat pyhät kirjat joita pitää sokeasti noudattaa. Niiden nojalla teidän on tietysti helppo vastata lapsillenne " kun lapsi kysyy jumalasta ja kuolemasta" . Minulla ei ole helppoja vastauksia, voin vain rohkaista ottamaan selvää ja etsimään vastaukset itse. Hyssyttelyä ja välttelyä on mielestäni ennemminkin vetäytyä raamatun /koraanin tms. taakse.



Ahdistavaa ja elämäkielteistä, " Zilda" ? Katso ympärillesi! Ihan vaikka tätä keskustelupalstaa: onko tanssi syntiä, saako ehkäisyä käyttää, miten uskovan pitää pukeutua, syödä (muslimit)... loputon lista käskyjä ja kieltoja. Ei voi olla huomaamatta, että uskovaiset eivät tietyllä tavalla ole kasvaneet aikuisiksi: käyttämään omaa harkintaansa ja ottamaan itse vastuun omista teoistaan. Ja tämä asenne välitetään sitten omille lapsille kun ei muutakaan osata.

olisi hyvä eroittaa toisistaan ns. " himouskovaiset" , oli ne mistä uskontokunnasta hyvänsä ja sitten esim. " tapakristityt" , " tapamuslimit" ym. jotka ovat aivan tavallisia ihmisiä, ja poimivat tai ovat poimimatta uskonnostaan asioita joita hyväksi näkevät.



Itse olen aivan tavallinen ihminen, kuulun kirkkoon, ja kirkko liittyy elämääni lähinnä kulttuurisidonnaisena asiana, joihin kuuluvat joulu, häät, ristiäiset ja hautajaiset. Ei muuta. Se on minun valintani, ja vaikkei kirkko mitään sen kummempaa edusta, haluan silti siihen kuulua. En ole koskaan edes miettinyt kirkosta eroamista, sillä se ei muuttaisi mitään. Joten asia on melkeinpä aivan se ja sama. Suurin osa suomalaisista kuuluu juuri tähän porukkaan.



Omalla kohdallani olen törmännyt siihen, että miehelläni oli aiemmin ja hänen perheellään on vieläkin, ateisteina, mielestäni melko väärä kuva kirkkoon kuulumisesta. Vaikka hänen vanhempansa ovat aiemmin kuuluneet kirkkoon ja sittemmin eronneet. Kaikilla tuntuu olevan enemmän tai vähemmän sellainen käsitys, että jos kuuluu kirkkoon tai johonkin muuhun uskontokuntaan, on ainoana vaihtoehtona olla ns. " himouskovainen" ja noudattaa joitain täysin tekopyhiä tapoja ja käytäntöjä. Ja ylipäätään kirkkoon kuuluminen on jotain todella negatiivista ja kaikki siihen liittyvä on todella negatiivista, ja herättää melkeinpä aggressiivisia tuntemuksia. Luulen, että tämä johtuu siitä, että koska asia ei ole millään tavalla tuttua, ja asiat on aina tuotu esiin kielteisessä valossa, on tämäntyyppinen ajattelu mahdollista.



Mutta kuten sanottu, jokainen taaplaa tavallaan.

He imevät itseensä vanhempien arvoja esim. vähemmistöihin suhtautumisesta, erilaisuuteen suhtautumisesta, yhteiskuntaluokkiin suhtautumisesta, koulutuksen arvostamisesta (akateemisissa perheissä voi olla hyvin voimakkaana kannustaminen jopa pakottaminen hyvään koulutukseen), politiikkaan suhtautumisesta jne. Miten elämänkatsomus tästä eroaisi?



Samalla tavalla ateistit altistavat lapsensa käsityksille, että Jumalaa ei ole kuin uskovaiset oman uskontonsa mukaisille käsityksille. Nuo kaikki asiat kuuluvat elämään ja tähän maailmaan, jossa lapsenkin on opittava elämään.



Pienellä lapsella ei ole kykyä kyseenalaistaa muitakaan vanhempien arvoja. Jos perheessä korostetaan koulutuksen tärkeyttä, ei lapsella ole kykyä kyseenalaistaa sitä ennenkuin kenties murrosiässä. Murrosiässä lapsi alkaa muuttua aikuiseksi ja kykenee tai ei kykene näkemään asioita laajemmin kuin kodista saatu arvomaailma.

mutta ainoastaan uskontoa opetetaan myös koulussa oppiaineena. Siten se eroaa niistä muista mainitsemistasi arvoista, rock, eikö tämä ollut tiedossasi?



En voi vastata kaikkien ateistien kasvatusmenetelmistä, mutta edellisessä repliikissäni yritin selittää että itse pyrin kannustamaan kriittiseen suhtautumiseen (koskee myös minun sanomisiani) ja omien vastausten etsimiseen. Erityisen vastenmielistä minusta on valmiiden vastausten tarjoaminen raamatun tai minkään muunkaan auktoriteetin pohjalta. Eli altistan lapseni kriittisyydelle ja avarakatseisuudelle. Uskovainen puolestaan altistaa auktoriteettiin alistumiselle ja ahdasmielisyydelle.

uskontokuntaan kuuluminen tekee ihmisestä automaattisesti " ahdasmielisen ja auktoriteeteille alistetun" - kas, siinäpä meillä ainakin kriittinen ja ehkä jossain olosuhteissa jopa melkein avarakatseinen suhtautumistapa maailmaan, muihin ihmisiin ja maailmassa vaikuttaviin ilmiöihin!



Kuten Bonnaire kirjoitti, meitä ihmisiä on niin moneksi, myös uskontokuntiin kuuluvissa. On niitä, jotka etsivät ja odottavat uskoltaan (uskonnoltaan) rajoituksia (" ahdasmielisyyttä" , jos niin haluat sanoa), ja ihmisiä, jotka pystyvät hakemaan maailmanselityksiä myös pyhien kirjoitusten ulkopuolelta, omaan ajattelukykyyn tukeutuen. Siitä huolimatta, että kuuluvat johonkin uskontokuntaan.

Siitä huolimatta, että kuulun ja olen vielä kavaluuksissani liittänyt lapsenikin uskontokuntaan, en harrasta deus ex machina -selityksiä, en kumauta pyhällä kirjalla kupoliin ja rohkaisen lapsia kyselemään, pohtimaan, arvottamaan - ja silti voin pitää ja pidän tärkeänä katsomuksellista opetusta. Enkä taatusti ole lajissani ainoa. Tiettyjen arvojen sisällyttäminen omaan elämäänsä ei automaattisesti tee ihmisestä yksisilmäisesti ja mustavalkoisesti maailmaan suhtautuvaa.

järjen_valo:

Eli altistan lapseni kriittisyydelle ja avarakatseisuudelle. Uskovainen puolestaan altistaa auktoriteettiin alistumiselle ja ahdasmielisyydelle.

Minusta ei ole kovin avarakatseista ajatella kaikkia uskovaisia ahdasmielisinä ja tynnyrissä kasvaneina.

mm. tämän palstan keskustelunaiheisiin ¿onko tanssi /jooga /ehkäisy /homous /naispappeus syntiä¿¿

Minua ihmetyttää, miksei uskovainen voi sitten myöntää olevansa ahdasmielinen, jos ei voi em. asioita hyväksyä.



Bonnairen ja Katajan harjoittama smörgåsbord-uskonnollisuus on tietysti oma asianne, ei minulla ainakaan ole mitään ajatusmaailmaanne vastaan. Olisi mukava lukea maltillisia kommenttejanne myös niissä ketjuissa, missä ne ¿himouskovaiset¿ riehuvat!



¿Himouskovaisilta¿ kuulisin mielelläni perusteltua kritiikkiä, esim. ¿Olen uskovainen mutta en ahdasmielinen tynnyrissä kasvanut KOSKA¿ ¿

Siltä pohjalta voidaan jatkaa keskustelua.

Sinahän altistat lapsesi käsitykselle, että uskovaiset ovat ahdasmielisiä yms. Vaikka et sitä suoraan lapsillesi sanoisi, asenteesi on kuitenkin se ja lapset ovat taitavia aistimaan vanhempiensa asenteita.



Mitä mieltä olisit, jos lapsesi " hurahtaisi" uskoon nuorena/aikuisena? Olisitko järkyttynyt/pahoillasi/huolestunut? Et mielestäni eroa mitenkään uskovaisista, jotka taas altistavat lapsensa oman uskonsa mukaisille käsityksille.



Tunnenkin yhden ateisti-perheessä kasvaneen, joka kiinnostui murrosiässä kristinuskosta. Vanhemmat olivat huolissaan ja yrittivät " käännyttää" lasta takaisin ateistiksi. Tunnen myös monia uskovaisia perheitä, joissa vanhemmat ovat reagoineet aivan samoin lapsen yrityksille muodostaa vanhempiensa käsityksistä poikkeavaa elämänkatsomusta.

Itsekään en tunnustuksellisesta uskonnonopetuksesta välitä, ja senpä takia mahdollisuus valita elämänkatsomustieto on hyvä asia edellyttäen, että opetus on monipuolista ja kunnolla järjestetty. Kuitenkin kristinusko on ollut Suomessa melko vahvassa roolissa viime vuosisatojen ajan, joten mielestäni suomalaisilla pitäisi olla hallussa myös kristinuskon historia ja opin sisältö, siis yleissivistyksen näkökulmasta.



Sinänsä kristillisyyden sanoma (sellaisena kuin minä sen olen tulkinnut) ei ole ollenkaan huono ohjenuora kasvavalle ihmiselle. Jos tarkastellaan vuorisaarnan sisältöä ja Jeesuksen toimintaa silloin, kun hän aktiivisesti opetti, ahdasmielisyys ei pitäisi olla se adjektiivi, joka tulee ensimmäisenä mieleen. Jos unohdetaan apostolien jorinat ja kirkon tempaukset, Jeesus puhui asiaa.



järjen_valon mielestä lapselle ei voi tarjota omaa arvopohjaansa, jos se perustuu himouskovaisuuteen, mitä se sitten ikinä merkitseekään, vaan pitäisi altistaa lapsi kriittiselle ajattelulle ja avarakatseisuudelle, mitä nämä sitten ikinä tarkoittavatkaan. Tästä tietysti herää monenlaisia kysymyksiä liittyen siihen, miten paljon saa uskoa esimerkiksi moderniin evoluutioteoriaan tai vaikka säieteoriaan, puhumattakaan siitä, voisiko antiikin suurten filosofien tekstejä uskoa ollenkaan.



Avarakatseisuudessa ja kriittisessä ajattelussa ei ole mitään vikaa, päin vastoin, mutta pienelle lapselle relativismi ja kyseenalaistaminen ovat hyvinkin ongelmallisia asioita. Meitä aikuisia tarvitaan nimenomaan siihen, että me vastaamme lapsen kysymyksiin hänen kehitystasolleen sopivalla tavalla. Niinpä minä en näe mitään ongelmaa siinä, että lapselle tarjotaan lapsuudessa yhdenlainen selitys siitä, miten tämä maailma oikein toimii (poislukien tietysti häiriintyneet marginaalit). Jollekin pohjalle lapsen on maailmankuvansa rakennettava ja uskoisin, että enemmän vahinkoa tekee epävarma ja jossitteleva vanhempi, joka ei suostu tarjoamaan ratkaisua yhtään mihinkään. Murrosikä on sitä varten, että lapsi kyseenalaistaa kaiken, mitä vanhemmat ovat opettaneet ja kiehunnan jälkeen joko löytävät oman yksilöllisen polkunsa tai sitten palaavat lapsuuden elämänkatsomukseen.

Ahdasmielisiä ovat mielestäni uskonnolliset ihmiset, joiden mielestä tanssi /jooga /ehkäisy /homous jne. ovat ¿syntiä¿. Monien uskovaisten mielestä myös toisin uskovat tai kokonaan uskonnoista välinpitämättömät ovat alempaa kastia, huonompia kuin se oma porukka. Ihan tältä palstalta voi sivutolkulla lukea tällaisia tekstejä. Minusta se on ahdasmielistä. Mitä vikaa tässä käsityksessä on, miksei sitä saisi sanoa ääneen? Miksi uskovaisen on niin vaikea myöntää olevansa ahdasmielinen jos on sitä?



Zkelvin, olen eri mieltä siitä lähtökohdasta, että uskontoa /et:tä pitäisi ylipäätään opettaa koulussa. Miksi ihmeessä pitäisi? Mitä yleissivistykseen tulee, oma vastauksesi on malliesimerkki siitä, että ihan luonnontieteen perusteet ovat jääneet hatariksi. Tieteeseen ei tarvitse uskoa. Siihen ei saa uskoa. Tiede etenee kyseenalaistamalla, ja kaikkien teorioiden tueksi kelpaavat vain todennetut havainnot ja tutkimustulokset, jotka on tarvittaessa voitava toistaa.



En ole pitänyt tarpeellisena aliarvioida lasteni käsityskykyä missään vaiheessa. Sadut ja tarinat ovat tietysti kirjallisuutena oma juttunsa, mutta kun on kysymys ihmiselämän ja maailmankaikkeuden asioista, olen kyllä pystynyt pitäytymään tosiasioissa niin pitkälle kuin itse ymmärrän. En ole tajunnutkaan olleeni epävarma jossittelija! Mieluummin kuitenkin sitten sitä kuin palavasilmäinen fanaatikko, jos nyt kärjistämään aletaan.



Ketään en yritä " käännyttää" , en täällä sen enempää kuin lähipiirissäkään. Sen sijaan pyrin aiheuttamaan jotain vipinää jokaisen omien korvien välissä.

järjen_valo:

Monien uskovaisten mielestä myös toisin uskovat tai kokonaan uskonnoista välinpitämättömät ovat alempaa kastia, huonompia kuin se oma porukka. Ihan tältä palstalta voi sivutolkulla lukea tällaisia tekstejä. Minusta se on ahdasmielistä. Mitä vikaa tässä käsityksessä on, miksei sitä saisi sanoa ääneen? Miksi uskovaisen on niin vaikea myöntää olevansa ahdasmielinen jos on sitä?

On totta, että tällaisia ihmisiä ja porukoita löytyy valitettavan paljon kristinuskon piirissä. Minustakin se on ahdasmielistä.

Jos kristitty on ymmärtänyt uskon oikein, hän ei ajattele olevansa ylempää kastia kuin ei-uskovat tai muihin uskontokuntiin kuuluvat. Päinvastoin: kristiuskon perusajatus on se, että ne uskovat Jeesukseen, jotka ovat niin huonoja ettei itsestä ole.

Asioiden synnillistäminen, sääntöjen noudattaminen yms. ei pitäisi olla keskeisin asia kristinuskossa. Tärkein kristityn kutsumus on rakastaa lähimmäistään. Jumalan asettamat käskyt myös ovat asetettu suojelemaan ihmiselämää, eikä tekemään siitä mahdollisimman vaikeaa . Täytyy myöntää, että niitä kaikkia en ymmärrä (kuten esimerkiksi naispappeus),

Itse suhtaudun kielteisesti asioihin, jotka ovat haitallisia ihmiselle ja jotka Jumala on synniksi sanonut. Sen sijaan esimeksiksi ehkäisyn, joogan ja tanssin hyväksyn.

Saahan mielipiteensä toki sanoa. Jos pidät minua ahdasmielisenä, niin siitä vain. Mutta et kyllä voi väittää itse olevasi kovin avarakatseinen :) (miten oikeastaan avarakatseisuus tai ahdasmielisyys määritellään??)

järjen_valo:

Ahdasmielisiä ovat mielestäni uskonnolliset ihmiset, joiden mielestä tanssi /jooga /ehkäisy /homous jne. ovat ¿syntiä¿. Monien uskovaisten mielestä myös toisin uskovat tai kokonaan uskonnoista välinpitämättömät ovat alempaa kastia, huonompia kuin se oma porukka. Ihan tältä palstalta voi sivutolkulla lukea tällaisia tekstejä. Minusta se on ahdasmielistä. Mitä vikaa tässä käsityksessä on, miksei sitä saisi sanoa ääneen? Miksi uskovaisen on niin vaikea myöntää olevansa ahdasmielinen jos on sitä?

[i/]

Tottakai saat olla ihan sitä mieltä, mitä ikinä haluatkin, mutta kyllä sinun pitäisi ymmärtää, että jos avaat keskustelun nimittämällä keskustelukumppanisi ahdasmielisiksi, lunta tulee tupaan ihan takuulla. Myönnä nyt sinäkin sentään se, että koet olevasi avarakatseisuudessasi parempi ihminen kuin " himouskovaiset" . Suvaitsevaisuus kun tuntuu ulottuvan vain juuri niin pitkälle sinullakin.

Zkelvin, olen eri mieltä siitä lähtökohdasta, että uskontoa /et:tä pitäisi ylipäätään opettaa koulussa. Miksi ihmeessä pitäisi?

Uskonnolla/elämänkatsomuksella on osansa ihmisten persoonallisuuden muovautumisessa ja ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Minusta on hyödyllistä ymmärtää se, mistä toinen ihminen ajatuksensa ja asenteensa ammentaa ja sivilisaatioiden kehityksessä eri uskonnot ovat näytelleet varsin suurta osaa. Toki varmaan ilmankin pärjäisi, mutta laaja sivistys on minusta hyvästä. Ei siis tunnustuksellista, vaan ehkä enemmänkin sosiaaliantropologisesta näkökulmasta katsoen.

Mitä yleissivistykseen tulee, oma vastauksesi on malliesimerkki siitä, että ihan luonnontieteen perusteet ovat jääneet hatariksi. Tieteeseen ei tarvitse uskoa. Siihen ei saa uskoa. Tiede etenee kyseenalaistamalla, ja kaikkien teorioiden tueksi kelpaavat vain todennetut havainnot ja tutkimustulokset, jotka on tarvittaessa voitava toistaa.

Et ole sitten sarkasmista koskaan kuullut?

En ole tajunnutkaan olleeni epävarma jossittelija! Mieluummin kuitenkin sitten sitä kuin palavasilmäinen fanaatikko, jos nyt kärjistämään aletaan.

En tarkoittanut, että kalikka kalahtaisi sinuun tai kehenkään muuhunkaan. Vastaukseni ei ollut tarkoitettu pelkästään sinulle, totesin vain jossain kohdassa olevani kanssasi eri mieltä. Tunnut kuitenkin ottavan asian melko henkilökohtaisesti. Ei kannata, vastaukseni ei ollut erityisesti sinulle kohdistettu. Kunhan nyt kerroin omasta käsityksestäni.

Ketään en yritä " käännyttää" , en täällä sen enempää kuin lähipiirissäkään. Sen sijaan pyrin aiheuttamaan jotain vipinää jokaisen omien korvien välissä.

Enpä tiedä, onko noissa vastaustesi sisällössä mitään erityistä vipinää aiheuttavaa. Ainoa asia, mikä minussa aiheutti lähinnä tympääntymistä, oli tuo kommentti ahdasmielisyydestä. Minusta on aika harkitsematonta tehdä tuollaisia johtopäätöksiä joukosta ihmisiä yhden suppean keskustelupalstan perusteella.