Leikkikentällä vilkkaan lapsen kanssa?

Minusta osa nyt ymmärsi väärin. Tarkoitus ei olekaan poistua heti ensimmäisen tönimis/hiekanheittämisepisodin jälkeen, vaan vasta sitten, jos lapsi useista kielloista huolimatta vain jatkaa toisten pahoinpitelyä ja tilanne menee mahdottomaksi. Ja kun joku ihmetteli, miten kiukuttelevan/rimpuilevan/maahanheittäytyvän lapsen saa sisälle, niin minä olen yksinkertaisesti kantanut / laittanut rattaisiin ja vyöt kiinni. Olenpa joskus kuullut ohikulkijoilta pahaa kommenttiakin, kun olen työntänyt itkevää ja rimpuilevaa lasta rattaissa (joku jopa luuli, että olen tehnyt jotain pahaa lapselle, kun ei heidän lapsensa koskaan ole noin käyttäytyneet).

Meillä ainakin nämä episodit olivat sellaisia, että mikään jäähypenkki ei olisi toiminut, koska lapsi ei noissa tilanteissa yksinkertaisesti vastaanota mitään eli keskustelu / paikallaan istuminen ei olisi onnistunut. Olen kyllä nähnyt miten naapurin rouva on menestyksekkäästi soveltanut jäähypenkkimenetelmää eli tilanteen tulleen vain sanoo lapselle, että " tulehan vähän tänne niin jutellaan" ja lapsi tulee ja istuu äidin viereen juttelemaan. Hyvä jos jollain toimii, mutta ei meidän vilkkaalla, uhmaikäisellä 2-vuotiaalla (ap:lla taisi olla 3-vuotias, joten voihan sitäkin kokeilla). Keskustella voi sitten, kun lapsi on rauhoittunut, mutta kesken uhmakohtauksen siitä ei tule mitään.

Sen sijaan tämä sisäänlähtemismenettely toimi. Minusta näin toimiminen on ihan johdonmukaista: ensin kielletään muutamia kertoja ja jos kiellot eivät tehoa, lähdetään pois. Minusta syy-seuraussuhde on aivan selkeä: jos jatkat muiden potkimista, lähdetään puistosta pois. Tietysti lapselle pitää kertoa, miksi lähdetään. Ja sitten jossain vaiheessa selvittiin vain sanomalla, että jos et ole nätisti, mennään sisälle. Kyllä lapsi sen ymmärtää, kun on nähnyt, että uhkaus sitten todella toteutetaan tarvittaessa. Usein kyse saattoi olla lapsen väsymyksestäkin, jos leikki toisten kanssa ei sujunut. Silloin kotiin rauhoittumaan meneminen oli minusta ehdottomasti paras vaihtoehto.

Myöhemmin muuten lapsi on joskus sanonut nähdessään muita töniviä lapsia, että " minäkin olin ennen tuommoinen, mutta en enää" .

MrsH:

Ja kyllä siinä 2v aikoihin oli yksi paha kausi. Meillä käytettiin sitä puistosta poistumista rangaistuksena. Minä jaksan kyllä puolustaa sitä käytäntöä. Jotkut on sanoneet, että eihän joka kerta haluaisi lähteä kotiin kesken kaiken. Mutta eihän sitä tarvitsekaan. Meillä ainakin muutaman poistumisen jälkeen (sisälsi myös keskustelun kun lapsi oli rauhoittunut) ei tarvinnut kun uhkailla, että seuraavasta lähdetään, sitäkö haluat, niin johan käytös parani. Ei ne lapset mitään idiootteja ole.

sillä oli kausi, jolloin lapsi olikin mielummin kotonaan kuin puistossa, joten kotiinlähtö oli juuri sitä mitä lapsi toivoi.

Ja meillä ainakin tuo 3-vuotiaana jatkunut häiriköinti puistossa ei ollut enää vain mitään 2v uhmaa, vaan lapsella yritti vaan saada huomiota ja luoda kontaktia muihin lapsiin ihan väärin keinoin. Ei ollut ehkä niin taitava sanallisessa viestinnässä ja muutenkin sosiaalisissa suhteissa.

Ehkäpä lapsi tiedosti sen itsekin ja juuri sen takia olis mielummin pysynyt kotona ja leikkinyt yksinään -mutta miten se olisi auttanut lasta nämä asiat oppimaan.

Meillä sitten istuttiin puolet puistoajasta jäähyllä ja minä kyllä syyllistyin äitinä lähinnä siihen, että kun puistossa oli mulkoilevia äitejä herkkislapsineen olin aivan liian ankara lapselle. Ja kaikkien ohjeiden vastaisesti lasta rankaistiin asioista, jotka joita hän ei ihan täysin ymmärtänyt ja vasta opetteli niitä. Mutta tyhmänä äitinä valitsin linjan joka oli mulkoilevien äitien miestä oikea eli rangaistusta peliin vaan joka asiasta.

Onneksi välteltiin puistoja, joissa näitä pahimpia tapauksia oli. Ja kuten jo sanoin, kun oli äitejä joiden kanssa tuli hyvin juttuun, sujui sellainen normaalisti, että kaikki komensivat kaikkien lapsia tarpeen mukaan. Ja tosiaan jos lapselle sattui löytymään kaveri, jonka kanssa jotenkin kemiat sopivat yhteen ja joka osasi pitää puolensa ei ongelmia ollut vaan leikki sujui. Oli helpottavaa kun muutkin äidit tunsivat minut ja lapseni ja tiesivät, ettei meillä ollut mitenkään laiminlyöty kasvatusta vaan lapsi vaan vaati 100 kertaa enempi kasvatusta, kuin helpommat tapaukset. Joillakin vaan toimi se, että kun 3 kertaan puistosta lähdetään niin neljännellä kerralla ei tarvitse kuin laskea kahteen. Näillä kovapäisemmillä se ei vaan toimi niin helposti, vaikka yhtä johdonmukaisesti ja toimisikin ja asian lapselle 100 kertaa selittäisi.

Tsemppiä teille kovapäiden äideille ja muille tiedoksi, etteivät nämä asiat ole aina ihan niin yksinkertaisia kuin päältäpäin katsottuna näyttävät - alkoipa oikein ahdistaa, kun noita menneitä aikoja muistelin...

Joo, kyse oli todellakin ihan uhmaisesta " tavislapsesta" . Ei tullut mieleenkään rajata kommenttani paremmin. Ymmärsin aikaisemmista viestistä, että tämä oli " kohderyhmä" . Pahoittelut, sillä tuo heitto " ei ne lapset mitään idiootteja ole" tuntuu toisesta näkökulmasta katsottuna tosi ajattelemattomalta.



T: MrsH

on nyt pakko kommentoida, että kuka ajattelisi sitä hiljaista lasta. Hiekan heittäjä heittelee hiekat silmille kerta toisensa jälkeen " kun se on niin vaikeessa iässä ja sen kasvattaminen on niin vaikeeta" . Montako kertaa minun lastani siis saa kohdella väärin, " jotta se toinen saa tilaisuuden opetella" ? Miltä mahtaa minun hiljaisesta lapsestani tuntua, kun saa olla kerta toisensa jälkeen vastaanottavana osapuolena huonossa käytöksessä, joka häneltä itseltään on kielletty. ONhan se nyt kamalaa, jos joutuu viemään huonosti käyttäytyvän lapsen pois leikkipaikalta. Paljon mukavampaahan se on jos se hyvin käyttäytyvä joutuu lähtemään sen takia, ettei halua pelätä enää enempää.



NIiden " vaikeasti kasvatettavien" lasten äidit voisi joskus miettiä asiaa toisinkin päin. Montako kertaa sille hankalalle lapselle saa heittää hiekat silmille, ennen kuin lapsen äiti alkaa mulkoilemaan. Tai montako kertaa sen " vaikeasti kasvatettavan" saa töniä kumoon tai lyödä lapiolla jne. jne.



Kun ihan oikeasti en viitsisi lapselleni opettaa, että " lyö tai heitä hiekat takasin vaan..."

että mun hiljaisella kullanmurullani on oikeus leikkiä rauhassa ja pelkäämättä, vaikka sillä huonosti käyttäytyvällä olisi mikä diagnoosi tahansa!

Mutta auttaa varmaan hiljaista kullanmurusasi pärjäämään elämässä, jos osaa jotenkin pitää puolensa ja reakoida tilanteisiin muutenkin kuin itkemällä tai äitiin turvautumalla.

Eli hiekkalaatikko on todellakin kaikenlaisten lapsien sosiaalisten taitojen oppimispaikka.

ja siksi juuri niitä lapsia yhdessä opetellaan kasvattamaan. Ihan jokainen nimittäin opettelee - sen hirviön vanhempikin tai sen hiljaisen hissukan. Osa asioista on kasvatuksen tulosta, moni asia ei. Kaikilla meillä.

hiekkalaatikolla opitaan elämää. Jokaisella on kuitenkin oikeus omaan " tonttiinsa" . Rajat on siinä, että kukaan ei tule törkkimään, eikä vahingoittamaan millään tavalla. Ja jokaisen pitäisi oppia kunnioittamaan toistensa tontteja-omaa tilaa-yksityisyyttä.



Valitettavasti on niin, että meidän " vaikeiden lasten" äitien pitää tässäkin asiassa tehdä enemmän töitä kuin helppojen lasten äitien. Jos lapsen on vaikea ymmärtää syy->seuraus -suhdetta, niin sen opettaminen on silti hyvin tärkeää. Vaikka se onkin vaikeaa ja joskus hyvin ikävääkin, niin toisilla lapsilla on oikeus olla leikkipuistossa ilman pelkoa.

Mrs H:n lapsi nyt ei kauhean vaikealta kuulostanut.

Ei varmaan kuulostanut, kun en juurikaan kertonut hänestä mitään.



Otetaanko kilpailu kenen lapsi on vaikein ja kuka joutuu tekemään eniten työtä? HUOH! Pysytäänkö mieluummin asiassa?

Siis kysymykseni kuulostaa provokaatiolta, mutta on ihan vilpitön. Ihmettelen sitä tämän tuosta ja taas. Enkä nyt puhu todennetuista neuropsykologisista vaikeuksista.



Myönnän, että itselläni on kolme " helppoa" lasta. Mutta toisaalta kyllä ihan lähipiirissä on muutamakin " vaikea" tapaus ja välillä pistää mietityttämään, /mikä/ heistä tosiaan oikeastaan tekee niin " vaikeita" ...



Mutta oli miten oli, hiukan ihmetyttää, kummastelustani huolimatta, tämä vastakkainasettelu. Ja tosiaan, tuntuu, ettei kukaan oikein pidä niiden " itkupillienkään" puolia. Omani eivät onneksi ole myöskään " itkupillejä" , joskaan eivät " vaikeitakaan" . Mutta jo tuo rauhallisempien leimaaminen " itkupilleiksi" on aika epäreilua. Ja juu, " vaikean" lapsen vanhemmat varmaan joutuvat monessa koville, mutta aika mielenkiintoista on toisaalta lukea rivien välistä, miten " helppojen itkupillien" vanhemmat ovat sitten pääsevinään niin vähällä. Eiköhän se ole niin, että molemmissa tapauksissa on omat huonot ja hyvät (!) puolensa. Ne " helpot itkupillit" kun usein takertuvat vanhempiinsa vähän joka paikassa, ja heidän koulunaloituksensa esim. saattaa olla yhtä tuskaa arkuuden takia. Siis tuskallisinta heille itselleen - ja siinä sivussa tietty vanhemmillekin.



Mutta tosiaan, *kaikilla* pitää olla oikeus leikkiä puistossa pelkäämättä ja oikeus siihen omaan tonttiin ja koskemattomuuteen.

Joku raja pitää olla siinä, miten pitkään niitä sosiaalisia taitoja saa kerralla opetella, jos ne eivät kertakaikkiaan suju. Tässä asiassa on sitten sekin puoli, että se huonosti käyttäytyvä lapsi saa hyvin nopeasti " tuhman" maineen muiden lasten (ja äitienkin) keskuudessa, eikä häntä sitten enää ymmärrettävästi haluta ottaa mukaan leikkeihin, " kun se kuitenkin lyö" . Eli jossain vaiheessa toiset eivät enää anna sitä mahdollisuutta niiden sosiaalisten taitojen harjoitteluun. Eikä niiltä toisilta lapsilta voi minusta vaatia, että jaksaisivat kärsivällisesti olla kerrasta toiseen nyrkkeilysäkkinä. Eikä välttämättä ole hyväksi sille mukana kulkevalle sisaruksellekaan tulla tunnetuksi " sen tuhman" tytön tai pojan siskona/veljenä.



On sen villikkolapsenkin etu, ettei anna tilanteiden mennä liian pitkälle kerrasta toiseen, vaan kerta kaikkiaan viheltää pelin poikki ja vaikka poistuu paikalta, jos ei muu auta. Se ei tosiaankaan tarkoita sitä, että pitää joka kerta poistua (niin kuin joku sanoi) tai että pitää ensimmäisestä rikkeestä poistua. Ideana on se, että kun lapsi oppii, että huonosta käytöksestä seuraa rangaistus (puistosta poistuminen, ok ei varmaan toimi sillä yhdellä lapsella, joka ei halunnut olla puistossa), niin lapsi käyttäytyy seuraavalla kerralla (tai sitä seuraavalla tai sitä seuraavalla, ei muutos tapahdu hetkessä) paremmin, eikä tarvitse enää poistua, niin usein ainakaan.



Jäähy on ihan hyvä niillä, joilla se toimii. Mutta jos lapsi on ollut vaikkapa viisi kertaa jäähyllä saman puistokäynnin aikana ja silti vaan jatkaa toisten pahoinpitelyä, niin silloin minusta se ei toimi.

Itselläni on kaksi ihan tavallista lasta, jotaka ovat kylläkin selvästi keskimääräistä aktiivisempia liikkujia leikkipuistossa. Jos jätetään pois nämä krooniset hiekanheittelijät ja tönijät (joita en ole liki 7:n puistovuoden koskaan kohdannut) niin ajatelkaapa seuraavia kysymyksiä:



-Mikä todennäköisyys hiekkalaatikossa/keinussa istujan on joutua konfliktiin itse (kompastuu/tippuu tms) tai toisen lapsen kanssa (törmäävät/odottavat vuoroaan jne.) ½ tunnin aikana?



-Mikä todennäköisyys jatkuvasti liikkessä olevan leikkijän on joutua konfliktiin ½ tunnin aikana?



Kaikki varmaan ymmärtää, että jos ei " koskaan" mitään tee, niin ei " koskaan" mitään myöskään tapahdu.



Itse koen juurti leikkipuistoissa haasteena tämän loputtoman jyvällä pysymisen - kuka menee missäkin, ei kai omat lapset etuile hitaampia, ei kai kukaan ole väärinkäyttämässä kiipeilytelinettä, ei kai kukaan ole pääsemässä hengestään?



Kun tällaiset nopeatempoiset lapset leikkivät paikassa, jossa on tilaa juosta keskenään, niin riskia kaikenlaisille haavereille on ihan eri luokkaa kuin tuolla istuskelijallla tai tarkkailijalla. Lapset myös joutuivat ratkomaan ihan eri tahtiin riitoja keskenään ja päättämään vuoroista. Tämä on mielestäni erittäin opettavaa mutta joskus/erittäin harvoin se konflikti myös ratkaistaan tuolla hiekan heittämisellä tai tönimisellä. Ja taas vanhempaa viedään...



Muistan muuten kun oma lapseni kerran hiekkalaatikolla leikki ja viereinen lapsi aivan yhtäkkiä kaatoi lapiollisen hiekkaa hänen päähänsä. Lapsen isä oli aivan kauhuissaan, mutta tottahan minä olin jo huomannut ettei se ollut tuon lapsen normaalia käytöstä - hänelle nyt oli vaan tullut tuollainen juttu sillä hetkellä mileleen ja tuumasta toimeen.

Arkielämässä vain näkee paljon muitakin perheitä ja toisilla vain on helpompaa. Näin se vaan on ja sitä on joskus katkeruuksissaan vaikea hyväksyä. On itkuisia/tyytymättömia vauvoja ja kaiken aikaa nukkuvia/tyytyväisiä... siitä se lista alkaa...



Loppujen lopuksi itselle on helpompaa, kun hyväksyy oman tilanteensa, eikä enää odota parempia ja helpompia aikoja. Itse en enää jaksa olla kovinkaan katkera. Kyllä minäkin helposti leimaan helpoiksi ja vaikeiksi, mutta tässä vaiheessa sitä osaa jo iloita toisten puolesta, että perusasiat sujuvat ongelmitta.



Eli kyse on vain ihan tilanteen kartoittamisesta, millaisista aiheista on toisen lapsen äidin kanssa helppo puhua ja millä tasolla. Tulee meinaan totaalinen stoppi keskustelulle, jos rehellisesti kerron esim meidän öistä helpon lapsen äidille. Helpon lapsen äiti alkaa esim häpeämään, että heillä on niin helppoa tms. Eihän se minulta ole pois, jos heillä on helppoa, mutta näin vaan käy.



Minusta helppojen äidit saa olla vilpittömästi onnellisia siitä helppoudesta. Eihän sitä vaikean lapsen äidin naamaan tarvitse hieroa, mutta voi kuitenkin olla iloinen, että asiat on sujuneet. Antaa vaikeiden lasten äitien rauhassa hakea vertaistukea ja neuvoja. No niin, juttu alkaa karkaamaan totaalisesti aiheesta, mutta toivottavasti tämä vastasi jollekin jotain...

En pidä ollenkaan tuosta " itkupilli - lapsi " - käsitteestä. Enkä myöskään käsitettä viljelevän kirjoittajan teksteistä. Valitan.



Ei se elämä rauhallisen ja aran lapsen kanssa aina niin helppoa ole. Puistossa ei meinaa tulla leikeistä mitään. Sen kerran kun lapsi uskaltautuu yli metrin päähän äidistä, niin vastaan tulee rohkeampi lapsi, joka ohi mennessään nappaa aurinkolasit silmiltä, lapion kädestä tms. Hiekkalaatikolla kun rauhallinen lapsi keskittyneesti on saanut hiekkakakkunsa koristeltua, niin rohkeampi / vilkkaampi lapsi tulee ja rikkoo kakun tai alkaa tekemään siihen omiaan. Tulee toisen äidiltä kommentteja " leikkikää yhdessä " . Rauhallinen lapsi ei halua / uskalla / osaa. Hän luovuttaa kyyneleet silmissä. On jo oppinut että ellei luovuta, niin rohkeampi tönäisee nurin tai tulee lapiosta! Itkuhan aremmalta tulee usein näissä tilanteissa!



Ja kyllä sen aremmankin lapsen joutuu välillä viemään kotiin huutavana / sätkivänä.



Se on vaan kamalan vaikeaa opettaa sosiaalisia taitoja aralle lapselle ympäristössä jossa ei ole turvallista! Turvallisuus tulisi nimenomaan siitä, että lapsilla olisi samat säännöt että toista ei satuteta ja toisten leikkejä ei sotketa / rikota.



Oma lapseni ei toista satuta, mutta valitettavasti omien puolien pitäminen onkin sitten haasteellisempi juttu opettaa! Samoin kun saada lapsi ymmärtämään miksi niin usein kun toinen tekee jotain väärää ( lyö, tönii ) niin sanotaan lapsen olevan niin villi, energinen, vilkas. Olenkin aina kertonut lapselleni, että toinen toimi väärin, muttei tarkottanut satuttaa yms.



Kunnioitetaan ja ymmärretään toinen toistemme erilaisuutta, rohkeat arempia ja aremmat rohkeita! Siellä muiden lasten seurassa ne sosiaaliset taidot opitaan, kukin omalla tavallaan, mutta ketään satuttamatta.

miten oman kirjoitukseni jälkeen teksteihin ilmestyi mm. sanat " itkupilli" ja mennä äidin helmoihin tai jotain sinne päin.

Onko siis niin, että se joka kiltisti siirtyy syrjään lentävän hiekan tieltä tai ei halua olla kenenkään nyrkkeilysäkki, kuten joku osuvasti sanoi, leimataan heti itkupilliksi? Sen sijaan kukaan ei vastannut kysymykseen, montako kertaa sen hankalan naamalle saa heittää hiekkaa, ennen kuin hankalan äiti hermostuu? Vai onko vaikeata ajatella tilannetta, että hankalan pitäisikin olla välillä saamapuolella ja ymmärtää niitä muita (kullanmuruja)?



Omani on äidin kiltti kullanmuru, muttei todellakaan itkupilli tai äidin helmoihin juoksija. Omani sen sijaan on (jo) 5 vuotias ja siksi osaa poistua tilanteesta. Pointtini onkin se, että eikö se kiltti (ehkä vanhempi ja fiksumpi) saa leikkiä siellä rauhassa, kun ikä tai ADHD tai pienemmät sisarukset tai äidin huonosti nukuttu yö tai mikä tahansa tekosyy kelpaa syyksi sille, ettei jonkun huonoihin käytöstapoihin puututa siten, että se tuottaa tulosta. Ymmärrän kyllä, että on turhauttavaa sanoa lapselleen satakin kertaa, eikä lapsi kuitenkaan tottele. Ihmisen luulisi kuitenkin ymmärtävän, että jos ei se sanominen auta, niin sitten pitää tehdä jotain muuta, eikä vaan jatkaa toimintaa jonka on jo todennut tehottomaksi. Kantaa sitten vaikka lapsen pois sieltä muita kiusaamasta.



Ja tosiaan, meidänkin leikkipuistossa on muutama lapsi, jolle ei löydy yhtään kaveria. Ne on niitä, jotka on pahoittanut vuorotellen kaikkien muiden mielen niin monta kertaa, ettei kukaan enää halua niitä mukaan leikkiin. Aika surkeaa sekin, mutta itsepä ovat tilanteensa luoneet. Ei ketään syrjitä siksi, että on kerran tai kaksi tehnyt kiusaa muille. Omaani olen opastanut, että takaisin ei saa antaa, mutta sellaisen kanssa ei tarvitse leikkiä joka kiusaa. Aina löytyy sellaisiakin kavereita, jotka osaa leikkiä mukavasti.

leikkipuistojen Ramboja löytyy tässä määrin, että tässäkin ketjussa kirjoittavien lapsia on kovinkin usein (saa käsityksen että ihan päivittäin) ahdisteltu puistossa.



Jos tilanne on ihan päivittäinen, niin ymmärrän toki molemminpuolisen ahdistuksen, mutta jos haavereita (ja tällä tarkoitan tahatonta sattumaa) käy 1 krt/1-2 vko niin sanoisin, että elämä on. Tuolla tiheydellä tapahtuvat törmäilyt ja muut sellaiset eivät ole saanet omien lasteni maailmaa kierähtämään päälaelleen.



Arka ei ole välttämättää rauhallinen ja aroillekin sattuu ja tapahtuu siinä missä muillekin.

Vastaanpa omalta osaltani:

Oma vilkas lapseni on saanut lukemattomia kertoja mm. lapiosta päähänsä, hiekat silmille, häntä on tönitty, lyöty ym. Tuttavapiirissämme on useita vilkkaita ja samaa ikäluokkaa olevia poikia.

Kertaakaan en ole mulkoillut eikä mieleeni ole tullut ajatella näistä kyseisistä lapsista ilkeitä ajatuksia. Koska omani on samanlainen, ymmärrän ihan erilailla näitä lapsia kuin rauhallisten lasten äiti. En tarkoita tätä pahalla, ymmärrän kyllä asioita molemmilta kannoilta. Mutta vastasin nyt kun kerran kysyit. Eli minä henk. koht. en hermostu, vaikka muut " kiusaavat" lastani. Mutta johtunee siitä, eettä tiedän oman poikani osaavan puolustaa itseään, eikä ole moksiskaan, hyvin harvoin alkaa itkemään edes, jos jotain sattuu. Jos tulee itkien luokseni, halitaan, puhalletaan ja sitten jatketaan leikkejä.

Mutta minä siis täysin ymmärrän, jos jonkun rauhallisen lapsen äidistä tuntuu ikävältä, jos koko ajan muut " käyvät päälle."

Mun tuttavapiirissäni osa äideistä käytti just tota kotiin lähtemistä rangaistuksena/seurauksena huonosta käytöksestä puistossa, esim. hiekan heittämisestä. Monen lapsi heistä lähtikin sitten ihan innoissaan kotiin, eikä kokenut kotiin lähtemistä minkäänlaisena rangaistuksena. Siksi itse käytän mielummin jäähyä puiston penkillä (tai jollain vastaavalla) ja meillä se ihme kyllä toimii (kotona ei toimi yleensä yhtään mikään, mutta se onkin sitten toinen tarina). Aluksi poika yrittää lähteä penkiltä pois, mutta pidän vaikka oman jalkani hänen jalkojensa päällä (en satuta), ettei pääse pois. Hyvin pian poika tajuaa, että on parempi istua penkillä ihan nätisti, niin pääsee nopeammin pois. Kun poika on sitten istunut jäähynsä (joskus istuu ihan rauhassa, joskus kirkuu ja raivoaa koko sen ajan), puhutaan siitä, mitä poika teki. Jos on tehnyt jotain ikävää toiselle lapselle, menee pyytämään anteeksi tai jos ei suostu pyytämään, mä pyydän pojan " puolesta" (en kannata sitä, että pakotetaan pyytämään anteeksi). Sen jälkeen muistutan vielä, miten puistossa ollaan ja poika saa jatkaa leikkejään. Jos poika törttöilee saman puistoilun aikana usean kerran, uhkaan kotiinlähdöllä ja jos homma jatkuu, lähdetään kotiin. Sitä ei ole kyllä tapahtunut kuin muutaman kerran ja viimeisestä kerrasta on varmaan 2 vuotta aikaa.



Samalla tavalla toimin esim. perhekerhossa tai kylässä. Jos homma karkaa kokonaan käsistä, lähdetään kesken kaiken kotiin (yleensä uhkailu kotiinlähdöstä auttaa).



Vaikka oma lapseni (tai molemmat itse asiassa) on aika villi ja tietyssä mielentilassa tosi tottelematon, olen silti myös hyvin herkkä sille, ettei omia lapsiani (eikä siis kenenkään muunkaan) " kiusata" . Jos 1,5 v tyttöni kiipeää liukumäkeen ja joku vanhempi lapsi ryntää siitä ohi, pidän kyllä tälle isommalle lapselle samantien " puhuttelun" siitä, miten puistossa käyttäydytään ja miten pienempiä (ja muitakin) on varottava. Jos tyttöni on tehnyt hiekkakakun ja joku tulee sen rikkomaan, niin sitten tehdään uusi ilman suurta meteliä. Mutta jos joku hajottaa tahallaan toisten hiekkakakkuja, puutun kyllä asiaan.



Eli olen myös ehdottomasti sitä mieltä, että kaikilla tulee olla oikeus tuntea olonsa turvalliseksi myöskin yleisillä leikkipaikoilla. Ja samalla tavalla ns. haastavammilla lapsilla on myös oikeus leikkiä siellä, mutta heidän vanhempien pitää kyllä tosi napakasti puuttua huonoon käytökseen (ja ADHD-lapsista tms. en puhu nyt mitään, koska heistä en tiedä tarpeeksi paljon) ja tarpeen mukaan lähteä sitten ihan kotiin asti.

niin en ajattele " pahalla " vilkkaita lapsia saatikka heidän äitejään.

Hyvä ystäväni on todella vauhdikkaan pikku veijarin äiti. Poika on todella kultainen ja herkkä, vauhti vain välillä kiihtyy ihan mahdottomaksi. Valitettavasti oma lapseni pelkää ja arkailee kyseistä lasta. On todella surullista kun yhdessä ollaan vaikka ulkona ja ystäväni lapsi haluaisi leikkiä omani kanssa ja esim. kädestä vetää innoissaan, niin omani kokee sen ihan kamalaksi häirinnäksi! Ei halua ollenkaan että poika häntä koskettaa ja arkailee tosi paljon muutenkin. Muutaman kerran on yhteisleikki onnistunut. Yleensä siinä käy niin, että minä hermostun omani arkailuun ja kyhnäämiseen ja komennan lastani ( kaverini onkin sanonut etten niin saa tehdä ). Kaverini taas joutuu toppuuttelemaan omaansa ja se tuntuu minusta ikävältä, koska ei hän mitään väärää tee!!!

Sisällä jos ollaan niin kaverini poika istuu jäähyllä kymmeniä kertoja ja omani tuhrustaa itkua.



Onneksi ikä on kasvattanut lastani ja sosiaalisuus on selvästi lisääntynyt. Ulkona mennä viilettää kummasti ja ystyvyys suhteiden luonti onnistuu jo vieraidenkin kanssa. Tosin vähän keskivertoa hitaammin. Konfliktitilanteetkin hoitaa itse. On yleensä se joka poistuu paikalta. Enää ei onneksi säiky kaikkea ja kaikkia.



Yritän vain sanoa, että en minä ainakaan koe päässeeni mitenkään helpolla, vaikka lapseni ei muita lapsia terrorisoi. Jatkuva huoli lapsen pärjäämisestä ja liiallisesta herkkyydestä oli todella raskasta! Nyt tunnen suurta mielihyvää kun katselen reipastunutta lastani joka jo pärjää muiden kanssa!

Päinvastoin minä kadehdin sitä tilannetta että voisin hetkeksi jättää lapseni vaikka puistoon tuttujen äitien hoiviin vaikkapa pienemmän neuvolan ajaksi. Tai jos omani menisi hetkeksi kaverin luo leikkimään ilman minua. Sillä tälläiset asiathan ovat monesti helpompia näille " raisummille " lapsille.