Leikkikentällä vilkkaan lapsen kanssa?

opettaa ja kasvattaa lasta! Meillä 2 poikaa, toinen todella vilkas ja toinen rauhallinen -> eli se joka saattaa heittää sitä hiekkaa puistossa ja myös se, jonka päälle heitetään. Toki leikkiessä saattaa hiekka vähän pöllytä ja lelut kolista, mutta jos lapsi tahallaan heittää hiekkaa tai rikkoo toisen lapsen leikin, niin se täytyy ehdottomasti kieltää! Näin itse olen aina toiminut ja kovin auliisti otin vastaan Mammamuu2 ohjeet ja neuvot. Johdonmukaisuus ja kärsivällisyys ovat erittäin tärkeitä, että lapsi ymmärtää ja vähitellen oppii. Aina ei ole vain niin helppoa löytää/tietää sitä oikeaa tapaa toimia. Hienoa saada taas lisää konkreettisia neuvoja, syiden ja selitysten kera!



Jokaiselle rauhalliselle ja riehakkaalle lapselle ja heidän vanhemmalleen mukavia puistohetkiä! :-)

ja joskus syyllistyn siihen toki itsekkin. Vertaistukea tarvitseville löytyy huomattavasti parempiakin keskustelufoorumeja. No tähän keskusteluun ei mielestäni provokatiivisuus sovi, koska kyse on erittäin tärkeästä ja vakavasta asiasta!



Juniperuksen ja muiden joilla on kokemusta vain rauhallisesta lapsesta kommentit jätän ihan omaan arvoonsa. Tuollainen kommentointi on täysin ala-arvoista ja vastaa täysin sitä että toteaa, että harmillista kun tuo lapsi ei voi leikkiä kun saa niin usein epilepsiakohtauksia, mutta no omapa on vikansa! Tai omapa on vikansa että on syntynyt kehitysvammaisena! Se että lapsella on erityisvaikeuksia, ei KOSKAAN OLE LAPSEN VIKA! harvemmin siihen syytä vanhemmistakaan löytyy (ehkä perinnöllisyys esim. ADHD:n kohdalla).



Mutta koska Juniperus esitit tärkeän kysymyksen, vastaan siihen: Minun lapseni päälle ei saa heittää hiekkaa YHTÄÄN KERTAA! eikä myöskään lyödä YHTÄÄN KERTAA! Minun lapseni ei myöskään saa heittää ketään hiekalla tai lyödä YHTÄÄN AINOAA KERTAA! Valitettavasti joskus häntä on lyöty ja joskus hän on lyönyt, tosin ei vieraita lapsia vaan kavereita joiden kanssa on tullut riitaa jostain. (Lapseni ei ole onneksi agressiivinen vaikka impulsiivinen onkin).



Tämähän oli koko keskustelun ydin: MITEN ESTÄÄ LASTA TERRORISOIMASTA TOISTA JA MITEN MUUT ÄIDIT VOISIVAT HAASTAVAN LAPSEN ÄITIÄ TÄSSÄ TUKEA!



Normaalisti käyttäytyvä ns. tavislapsi ei ole itkupilli! Itkupilleiksi voisi kutsua lapsia joiden ongelmana on kestää normaalia elämää... Itseasiassa kuten Ross Greene kirjassaan Tulistuva lapsi toteaa, näillä lapsilla on ihan samat ongelmat kuin noilla tulisieluillakin, ilmenemismuoto on vain toinen. He pelkäävät lähestulkoon kaikkea, ovat varovaisia ja takertuvia ja heidän kasvattamisensa on myös vanhemmille erityinen haaste. He ovat vain onnekkaita siinäsuhteessa, että ihmiset suhtautuvat itkevään lapseen paljon myönteisemmin kuin raivoavaan, vaikka molempien käytös onkin yhtä kaukana " normaalista" .



Menee vain muutama vuosi ja kaikki nämä hiekkalaatikon taaperot lähtevät kouluun. Siellä he taplaavat kukin tyylillään 20-30 lapsen ryhmissä usein täysin ilman valvontaa. Arat lapset pelkäävät, ylivilkkaat kärsivät ja kotona ihmetellään. Siksi onkin niin tärkeää, kasvattaa ja siedättää lasta leikki-ikäisenä ihan elämää varten. Valitettavasti aroista lapsista usein tulee koulukiusattuja jos he eivät ennen kouluikää opi hieman " kovettamaan" itseään. Enkä tarkoita tällä sitä, että kiusaamista pitäisi sietää (kiusaamisen suhteen on aina 0-toleranssi) mutta jos esim. kovat äänet, vauhdikas meno, uudet tilanteet ym. pelottavat ja saavat lapsen itkemään joka mutkassa, niin kaverisuhteiden solmiminen on tällaiselle lapselle vähintään yhtä vaikeaa kuin niille ylivilkkaillekkin.



Siksi on niin tärkeää, että lasta kasvatetaan johdonmukaisesti ja sitkeästi ja että kaikenlaiset lapset oppivat sietämään toisiaan ja toimimaan yhdessä. Hullunmylly siitä syntyy kun erilaiset kotona suojellut lapset päästetään tuosta vain yhteen! Leikki-ikäisen elämässä, puistoreissuilla ym. pitäisikin aina olla aikuinen läsnä ja lähellä puuttumassa konfliktitilanteisiin. Eikä tuo elämä työpaikoillakaan aina paljoa hiekkalaatikoleikeistä poikkea... pakko sitä päähän lyövää työkaveriakin on joskus sietää, valitettavasti....

muuten tulee liian raskasta luettavaa...



Eli joku tuossa pohti, miten jäähy onnistuu, kun lapsi on täysin " saavuttamattomissa" ... Jos lapsi ei suostu itse istumaan paikallaan, hänet otetaan syliin ja pidetään siinä istumassa sovittu aika. Jäähyn aikana tai sen jälkeen, ei ole tarkoitus keskustella tapahtuneesta ja kun jäähy on istuttu on tilanne ohi, lopullisesti! Asiaa ei enää jauheta eikä siihen palata!



Lapsen tulee tietää ennakkoon mistä teoista jäähylle joutuu! Eli sovitaan etukäteen, että jäähylle joutuu jos lyö, heittää hiekkaa, tönii, potkii, puree tms. ja kun lapsi sitten lyö hänet viedään välittömästi jäähylle, enintään voi sanoa täysin neutraalisti, " sinä löit Maijaa, se on kiellettyä ja siksi joudut jäähylle" , jäähyn aikana lapsen kanssa ei keskustella ja toistan, asiaa ei myöskään vatvota jäähyn jälkeen! Jos jäähyä aikoo käyttää on tärkeää, että se toteutetaan oikein... jos joka kerta säveltää uuden versioi, ei oppiminen ole tehokasta. Keskustelu saattaa myös saada lapsen oppimaan, että tilanteesta voisi neuvotella pois (oho mä en muistanut, en mä enää, anteeksi mä pyydän anteeksi...) ei ole mitään neuvoteltavaa, kun on tehnyt jäähyyn johtavan teon, jäähyllä istutaan vaikka selitykset olisivat mitkä! Ja kun tämä toistuu riittävän usein ja säännöt kerrataan aina ennakkoon (esim. ennen puistoon lähtöä) lapsi alkaa vähitellen hahmottaa, että on kannattavampaa jättää jotkut asiat tekemättä, kuin jatkaa, koska " mä ihan oikeasti joudun jäähyllä, enkä mä halua istua siellä" )



Eivätkä nämä ohjeet siis ole mitenkään minun keksimiäni vaan ihan johtavien lastenneurologien (esim. lastenlinnan) ja -psykiatrien suosittelemia keinoija joita mm. perhekoulu POP:issa opetetaan!

niin joku heitti kysymyksen, että mikä niistä nykyajan lapsista tekee niin vaikeita? Eli jos tosiaan suljetaan pois ns. todennetut neurologiset ongelmat, niin sanoisin, että uusavuttomuus!



Nykyajan vanhemmat ovat monesti sillä linjalla, että lasta ei pidä hermostuttaa, suututtaa tai pahoittaa hänen mieltään. Mutta koska kasvatuksessa on kyse siitä, että opettaa lapselle, ettei hän ole " maailman napa" eikä voi " toteuttaa itseään missä vaan ja miten vaan" joutuu ikävä kyllä pahoittamaan lapsen mielen useinkin.



Nykypäivän vanhemmat ovat suurelta osin 70-80 luvun " vapaan kasvatuksen" uhreja. Kun aiemmin lapset saivat selkään pienimmästäkin syystä ja vanhempien totteleminen oli " elinehto" alkoi tuossa vaiheessa nousta pinnalle ajatus siitä, että lapsi onkin perheenjäsen jonka mielipidettä pitää kuunnella asiassa kuin asiassa. Monella kasvatus menikin siihen pisteeseen, että ei kasvatettu lainkaan vaan lapset saivat kasvaa vapaasti.



No nyt on huomattu, ettei vapaa kasvatuskaan toimi, mutta kun kasvatusmallit yleensä otetaan kotoa, onkin tosi vaikeaa alkaa kasvattaa jos ei siitä ole toimivaa mallia omasta lapsuudesta. Vallalla on ollut paljon vaihtelevia kasvatustrendejä... Lapsi ei kuitenkaan ole pieni aikuinen, lapsi tarvitsee turvallisen kasvuympäristön ja tunteen että hän voi luottaa vanhempiinsa. Tämä vaarantuu jos lapselle annetaan samanlaisia vapauksia päättää omista asioistaan kuin aikuisella on, koska vapauden mukana tulee vastuu joka on liian raskas lapsen kantaa! Ja tässä päästään taas tuolla edellä jo mainittuun " omapahan on vikansa" Ei ole lapsen vika jos ei häntä ohjata! Se on vanhempien vika! Itse sanon aina lapsille, että meillä aikuiset määrää, mutta siinä on se hyvä puoli, että meillä myös lapset saavat olla lapsia, koska meillä aikuiset myös kantavat vastuun tekemistään päätöksistä. Lapsilla ei ole valtaa päättää, muttei myöskään vastuuta kannettavanaan ;-)

Luin sun kirjoituksiasi ja ajattelen, että olemme monissa asioissa niin samaa mieltä ja sitten tulee toi lennokas ajatus uusavuttomuudesta.



Aika pinnallinen ohitus muuten niin perusteellisesti mietittyjen juttujen jatkoksi. Vai onko niin, että vaikeudet ilman diagnooseja ovatkin vähäpätöisempiä ja kyse onkin vanhempien ongelmista? Lisää syyllistämistä vanhemmat ongelmien keskellä kaipaakin!



Ihan omasta puolestani voin antaa yhden esimerkin. Lapsella todettiin lähempänä 3v fysiologinen ongelma, joka on todennäköisesti ollut vauvasta asti ja aiheuttanut tietynlaista käyttäytymistä. Vaikka me diagnoosi ja lääkkeet saatiinkin, ei lapsen oppimat tavat ja käytös yhdessä yössä muutu.



Voi hitsi sentään, jos joku mulle olis tullu naamatusten kitisemään jostain vapaasta kasvatuksesta ja uusavuttomuudesta ja olisi minua syyllistänyt siitä, että minulla on vaikea lapsi! Kuitenkin kolme vuotta elettiin ilman varsinaista syytä tähän vaikeuteen ja vaativuuteen.



Haluan sanoa, että on vaativia ja helpompia lapsia. Joskus vaativuudelle saadaan ihan " hyväksyttävä" syy, joskus ei. Asiaa ei kuitenkaan kannata kuitata tuollaisilla heitoilla.



(Ja mitä omaan kasvatukseeni tulee, olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat maalta, eivätkä ilmeisesti siksi ole olleet osallisena tässä vapaa kasvatus -hömpässä. Pidin ajatuksiasi tästä ideologiasta ihan järkevinä, mutta en vain ymmärrä yhteyttä varsinaiseen aiheeseen tai edes siihen sivukysymykseen johon vastasit.)

että olen/olin ihan nukuksissa tuota kirjoittaessani :-) ja istunut koko päivän itseasiassa tästä samasta aiheesta ammattilaisten kanssa keskustelemassa...



Tottakai lapsi voi olla haastava monestakin syystä ja jos lapsi on haastava hän tarvitsee erilaista kasvatusta kuin ehkä vähemmän haastavat lapset. On moniakin eri syitä sille miksi lapsi voi olla haastava käytökseltään, esim. juuri fyysiset seikat (astma ja allergiatkin aiheuttavat monesti haastavaa käytöstä)... Tietenkään diagnoosin saaminen ei ole mikään " ehto" tai asia joka vapauttaisi vanhemman kasvatusvastuusta.



Tuo uusavuttomuusaihe liittyi lähinnä siihen, kun joku erikseen heitti kysymyksen " miksi nykyajan lapset ovat sitten niin hankalia" ja siihen liittyen, että poissulkien todennetut ongelmat. No ehkä ymmärsin koko kysymyksenkin väärin, kaikki on mahdollista...



Silti olen kyllä lapsia hoitaessani (olen toiminut vuosia pph sekä nykyisin meillä on lapsia lyhytaikaisessa perhehoidossa, erityislapsia siis) törmännyt turhan moneen vanhempaan, jotka eivät ihan oikeasti pärjää lastensa kanssa eikä ole todellakaan ollut kyse mistään haastavista lapsista vaan ihan niistä niinsanotuista tavislapsista, jotka esim. hoidossa ollessaan toimivat tilanteessa kuin tilanteessa (toisin kuin aidosti haastavat lapset, jotka ovat haastavia muidenkin hoidossa kuin vanhempiensa). Siihen liittyen, tuntuu että on paljon ns. uusavuttomia vanhempia, joille kasvatuksen ihan perusasiat ovat täysin hepreaa ja kun lapselle osuu päälle normaali uhmaikä tms. niin pallo karkaa käsistä lopullisesti. En tällä tarkoita nyt hoitolapsiani ja heidän vanhempiaan, vaan esim. leikkipuistoissa ja perhekerhoissa vastaan tulleisiin tilanteisiin. Tähän arvelisin olevan syynä sen, ettei kotoa ole syystä tai toisesta saatu kasvatusmallia.



Komppaan siinä, että onneksi meilläkään ei vanhemmat ole vapaata kasvatusta harrastaneet, eivätkä niitä selkäsaunojakaan, mutta rajoja on kyllä laitettu kiitettävästi meille lapsena :-)



Uusavuttomuutta voisi olla myös se, ettei vanhempi reagoi lapsensa käytökseen lainkaan, koska tottahan näiden haastavien lasten käytökseen täytyy puuttuakkin ihan toisella otteella kuin niiden vähemmän haastavien. Usein kuitenkin törmää tässäkin keskustelussa mainittuihin tilanteisiin jossa lapsi oikeasti terrorisoi toisia lapsia olemalla agressiivinen heitä kohtaan ja vanhemmat eivät reagoi asiaan mitenkään. Tietysti tilanne on hämmentävä, mutta jokaisen normaalin kasvattajan luulisi ymmärtävän, ettei tällaiseen käytökseen voi suhtautua kääntämällä selkänsä aivan kuin ei mitään huomaisikaan.



Toivottavasti tämä selvensi asiaa... ei vanhempia pidä syyllistää, mutta silti vanhempien pitää oppia tuntemaan vastuunsa. Suurin osa tässä onnistuukin, muttei suinkaan kaikki... osa on sitä mieltä yhä, että selkään vaan, osa sitä mieltä, että meillä lapsen sana on laki ja osa on sitten aidosti hämillään eikä tiedä mitä tekisi missäkin tilanteessa...



Se myönnettäköön, että itsellenikin on tullut tämän haastavan lapsemme kanssa tilanteita ettei kertakaikkiaan enää jaksa, kun mikään ei tunnu menevän perille... tähänkin tunteeseen on varmasti moni erityisen haastavan lapsen vanhempi törmännyt, kuten niin monenlaisiin muihinkin tunteisiin, voi olla jopa niin, että tulee hetkiä jolloin ei oikeasti enää tiedä jaksaako tätä lasta enää rakastaa (onneksi omalle kohdalle ei tällaista tunnetta ole tullut!) ja voipa olla, että ainoa tunne mitä enää jaksaa lastaan kohtaan tuntea on viha! Tällaisia tunteita on vaikea kuvitella jos ei joudu tällaisen lapsen kanssa elämään... ja toden totta, voi olla että yksikin " mulkaisu" puistossa katkaisee kamelin selän :-( Tilastojen mukaan tällaisten lasten riski tulla pahoinpidellyksi on moninkertainen ns. normilapseen verrattuna...



Karrikoiden siis esimerkkinä, että jos on juuri kuunnellut jonkun vanhemman kertovan em. kaltaisista tunteistaan ja tietää lapsen todella olevan niin haastava kuin vanhempi sanoo ja sitten törmää toiseen vanhempaan, joka ei tiedä miten pääsee kaupasta ulos ostamatta sitä karkkia sille 3v uhmaikäiselle, tai ei tiedä miten huutavan ja raivoavan uhmaikäisen saa sisälle " kun ei se halua tulla" niin näin inhimmillisenä olentona joskus tulee mieleen se " uusavuttomuus" joka nyt sanana on hieman huono... uhmaikä kestää vain hetken ei vuosia! Ja kun on ihan tavislasten (joista toinen ihan kiitettävän vilkas ja " haastava" hänkin) sekä tämän yhden erityisen kanssa taplaillut, niin tietää, että puhutaan täysin eri asioista, ei niitä voi verrata toisiinsa mitenkään...



Mutta vastaukseni ei ollut tarkoitus lisätä kenenkään syyllisyyttä, onneksi on tahoja josta voi saada apua kasvatuskysymyksiin ja apuunhan pitäisi kaikilla olla oikeus. Eihän sekään ole syyllisyyden paikka jos ei oikeasti osaa kasvattaa, vaan oppimisen paikka. Meillähän on jokaisella lähtökohtamme joille emme voi mitään, voimme vain katsoa eteenpäin ja miettiä miten tilannetta voi tästä eteenpäin parantaa :-) Eikä sekään ole selvää onko kyseessä ns. normaali 3v uhma vai tuleeko 5-6 vuotiaana diagnoosi perään...



Peräänkuulutan tässä myös hieman yhteisöllisyyttä ja vanhaa " koko kylä kasvattaa" meininkiä. Jos on siellä puistossa sen kiltin ja rauhallisen lapsukaisesi kanssa niin eihän sitä tarvitse vieressä katsoa kun lastansa " pahoinpidellään" ja sitten mulkoilla kiukkuisena, että jaahas tätäkään lasta ei kukaan vahdi. Kyllä sitä itsekkin voi puuttua asioiden kulkuun ja auttaa tätä ehkä lopen uupunutta äitiä... monesti sanoma menee vieraan sanomana paljon paremmin perillekkin.

Overpowered:

Siis kysymykseni kuulostaa provokaatiolta, mutta on ihan vilpitön. Ihmettelen sitä tämän tuosta ja taas. Enkä nyt puhu todennetuista neuropsykologisista vaikeuksista.

Tosiaan, ehkä ymmärsin koko kysymyksen väärin, mutta ajattelin kysyjän tarkoittavan sitä, että miksi joitain lapsia pidetään haastavina kysehän on tietysti myös siitä, että meillä kaikilla on erilainen mittapuu sille mikä on haastavaa... se mitä joku toinen pitää ihan normaalina lapsen käytöksenä voi toiselle olla nippa nappa siedettävää ja kolmannelle aivan järkyttävää.

Jos tässä asettaisi kysymyksen, " millainen on haastava lapsi" niin siihenkin saisi varmaan yhtä monta erilaista mielipidettä kuin on vastaajaakin. Onko esim. ylivilkas lapsi haastava, vai agressiivinen vai kovaääninen vai se " itkupilli" .

No jos kysyjä siis tarkoitti sitä, että miksi nykyään tuntuu olevan niin paljon oikeasti erityisen haastavia lapsia, niin vastauskin on tietysti aivan toisenlainen. Nykypäivän lapset elävät sellaisen ärsyketulvan keskellä, että varmasti monella rauhallisemmissa oloissa ihan toimivallakin lapsella voi esiintyä häiriökäyttäytymistä ihan vaan liiallisen ärsykemäärän takia.

Asiantuntijatkin vastaavat tähän kysymykseen täysin eri tavoilla, Kelttikangas-Järvinen on sitä mieltä, että kyse on vain tempperamentti eroista, Sinkkonen painottaa luennoissaan nimenomaan kadonnutta vanhemmuutta, sitä että lapsesta tehdään tasaveroinen vanhempiensa kanssa, unitutkija (en muista nimeä) on sitä mieltä, että kaikki johtuu vain siitä että nykyajan lapset nukkuvat liian vähän...

Varmaa avartavaa vastausta ei varmaan kukaan voi antaa... lasten elämä on stressaavampaa, yhä nuoremmat lapset ovat mukana " oravanpyörässä" hoitopaikka, harrastukset jne. kun ennen lapset pääasiassa olivat äidin tms. kanssa kotona jne.

Mutta kuten MrsH:kin totesi, olennaistahan ei ole mistä lapsen haastavuus johtuu, sillä johtui se mistä tahansa se aiheuttaa vanhemmille valtavat paineet ympäristön suhteen, joka päivä pitää miettiä, olisiko kuitenkin parasta vain pysytellä kotona koska se olisi helpointa kaikille osapuolille siitäkin huolimatta, että ainoa keino lapsen " kuntouttamiseen" on mennä sinne " hiekkalaatikon reunalle" tai kauppaan tms. harjoittelemaan!

Mutta jotta ajatuksenlentoni ei enää muuttuisi sekavammaksi, painelen nyt pehkuihin... ei kannata ottaa niin vakavasti jos ei ajatuksistani ota mitään selvää... juuri nyt en saa niistä selvä itsekkään :-)

Ihan sellainen konkreettinen neuvo tuohon vilkkauteen puistossa että voisiko sitä vilkkautta purkaa myös matkalla puistoon? Kävelettekö sinne, voisiko lapsesi esimerkiksi siirtyä teiltä kotoa sinne vaikka sellaisella puisella potkupyörällä? Tai kävellä niin että saisi välillä tasapainoilla ja hyppiä, sinun avullasi? Jotkut lapset ovat hyvin fyysisiä jo pienenä ja vanhemmat eivät välttämättä aina muista tarjota riittäviä haasteita. Yleisesti ottaen lasten hyötyliikunnan merkitystä aliarviodaan siinä missä aikuistenkin.



Lapsia on erilaisia (ja eri-ikäiset lapset käyttätyvät erilailla, ja sisarukset erilailla kuin ainokainen) ja mielestäni Mammamuu ansiokkaasti eritteli mahdollisia syitä " vilkkauteen" . Hän otti myös tärkeän aiheen puheeksi eli avun hakemisen silloin kun tuntuu että lääkkeet ovat lopussa. Keskustelu esim. lastenpsykologin kanssa auttaa mielestäni siinä missä ongelma monesti on (en nyt puhu erityislapsista): vanhempien käsitys siitä mitä lapsi on/ tekee ja minkälainen lapsen tulisi olla. Monesti nämä käsitykset juontavat omasta lapsuudesta. Esimerkiksi se vanhempi sen kaupassa uhittelevan 3-vuotiaan kanssa saattaisi ruveta miettimään miksi häpeää tilannetta ja miksei kestä lapsen itkua. Kynnys psykologille menemiseen on korkea, ehkä aiheellista olisi neuvolan toimesta pyörittää " vanhempainiltoja" jossa niin vilkkaiden kuin rauhallisten lasten vanhemmat saisivat neuvoja ja tukea joskus niin rankkaan arkeen. Tuntuu että vanhemmat jäävät aika yksin; toki keskustelupalstalta saa apua ja vertaistukea mutta toisaalta taas törmää melko mustavalkoisiin mielipiteisiin.

mutta mennään vielä pidemmälle - tuo nolitan ehdotus vanhempainillosita on hyvä, valitettavasti vaan neuvolan resurssit ei siihen riitä eikä taitaisi olla aikaa useimmilla vanhemmilla niihin osallistua, ellei olisi lastenhoitokin järjestetty..;-).



Mammamuu kuuluttaa hyvin lasten vanhempien vastuuta ja kiinnostusta kasvatuskysymyksiin. Mutta olen sitä mieltä, että jokainen on niistä kiinnostunut, tuntee vastuuta jne. mutta PELIVÄLINEET on loppu tai niitä ei ole ollutkaan (johtuu sit uusavuttomuudesta, vapaasta kasvatuksesta tms). Aikamme korostaa tietoa ja pärjäämistä taloudellisesti, koulu valmentaa tulevaisuuteen enemmän tiedollisesti kuin taidollisesti ja perheet siirtää oppimansa tavat eteen päin.. Tunne-ja vuorovaikutustaidot on meillä opetuksessa vielä aika heikoilla - ja niitä tarvitaan paljon kasvatuskysymyksiä ratkottaessa ja arkielämää elettäessä. Mikä siis olisi se foorumi, joka näitä taitoja meille ja lapsillemme ' opettaisi' - en siis sano että niiden pitäisi tulla jostain ulkopuoleltamme, mutta haluasin kyllä että niiden merkitykestä puhuttaisiin enemmän ja vaikkapa siellä neuvolassa ja koulussa näihin asioihin olisi AIKAA enemmän opastaa ja tarttua. Saataisiin näin tuettua vanheemmuutta aikaan, eikä vaan toisten arviointia ja arvostelua. Tässäkin keskustelussa on jotenkin vääristyneesti tullut vastakkainasettelu hiljaiset ja kiltit - vilkkaat ja vaativat lapset ja heidän kasvattajansa.

keskustelussahan (joka on jo aika kaukana sivuraiteella aloituksesta) ei ole kai ollutkaan tarkoitus syyllistää lasta. Ei tietenkään ole lapsen vika, jos on luonteeltaan temperamenttisempi tai saanut jonkun diagnoosin. Mutta vanhemman on se huomioitava. Niin raadollista kuin se onkin, ei tässä maassa voi puolustella käytöstään diagnoosilla tai vaikealla lapsuudella. Ei se diagnoosi tai temperamentti siitä mihinkään muutu; aikuisetkin kärsii niistä samoista diagnooseista ja joutuvat silti vastaamaan teoistaan.



Hiekkalaatikolla vastuuseen ei voi vetää (pientä) lasta, siihen joutuu vanhempi. Ärsyttäviä eivät ole ne vanhemmat, jotka johdonmukaisesti tekevät asialle jotain vaan ne, jotka ovat jo luovuttaneet tai puolustelevat huonoa käytöstä erilaisilla syillä. Onko niin vaikeaa vaan myöntää, että minun lapseni käyttäytyi huonosti. Joillakin vanhemmilla on myös tapana pyytää anteeksi lapsensa puolesta. Ihan kohteliasta joo (ja mun mielestä kyllä tarpeetonta), mutta ei se LAPSI siitä mitään opi.



Mitä tulee asiantuntijuuteen, niin jokainen tällaiseen tilanteeseen joutunut näkee tietenkin vain sen yksittäisen tilanteen ja toiminnan siinä. Aivan kuten sinäkin mammamuu2 oletat tietäväsi minusta tai lapsestani jotakin syvällisempää vain näiden kirjoitusten perusteella. Mistä luulet tietäväsi, että minulla olisi kokemusta vain helposta lapsesta? Tai mikä saa sinut luulemaan, ettei sillä hiljaisella ja aralla lapsella voisi olla takanaan jo useamman vuoden kokemusta sosiaalisten taitojen opettelusta isossa päiväkotiryhmässä? (Jossa varmasti riittää niin uusia tilanteita, vauhdikasta menoa kuin kovia ääniäkin.)



EHKÄ onkin niin, että ne jotka puhuvat asioista niiden oikeilla nimillä (ja suoraan, kaunistelematta jopa epäkohteliaasti) ovatkin jo kokeneet ja nähneet vähän enemmän kuin mitä äkkiseltään voisi päätellä. Pelkästään hiekkalaatikon reunalla istuen ei perspektiivi valitettavasti kovin laajaksi muodostu - ei vaikka siinä hiekkalaatikossa möyrisi kuinka monta lasta tahansa. Enkä tällä halua syyllistää kotiäitejä, kaikki kunnia heille. Toivottavasti vaan joku kasvatuksessa apua tarvitseva älyää hakea sitä ennen kuin meidän " ei niin ymmärtäväisten" joukkoon liittyy koulun opettajat, rehtori, poliisi...

juuri näin.

tänä päivänä vanhemmat ovat varmaan tiedostavampia kuin koskaan ja kaipaavat apua tilanteisiin joihin heidän vanhempansa kasvatustavat eivät ole heitä evästäneet. Nykyvanhemmat hakevat vaihtoehtoja " vanha-avuttomille" keinoille, lyömiselle, vähättelemiselle, ainaisen kiltteyden vaatimiselle ja kaiken kieltämiselle, syyllistämiselle jne., ja se on hienoa.

JuniperusII:

että mun hiljaisella kullanmurullani on oikeus leikkiä rauhassa ja pelkäämättä, vaikka sillä huonosti käyttäytyvällä olisi mikä diagnoosi tahansa!

Mulle tulee kyllä tästä mieleen, että puistot pitäisi jakaa kolmenlaisiin - yksissä saa riehua niin paljon kuin haluaa eikä saa hätääntyä jos meno kiihtyy, toisissa ei saa juosta eikä huutaa, kolmansissa voivat olla kaikenlaiset lapset.

Oletko tullut ajatelleeksi, että jos ne hiljaiset istuvat kuin tatit hiekkalaatikolla tuntikausia väsäämässä rakennelmiaan ja kaikkien muiden pitää aktiivisesti varoa järkyttämästä heitä, se on niiden vilkkaampien lasten perusluonteen loukkaamista ihan samalla tavalla kuin se töniminen loukkaa sinun hiljaisen lapsesi perusluonnetta. Jollain tavalla kirjoituksistasi kuultaa se, että koska hiljaiset lapset eivät vie paljon tilaa, heillä on jotenkin suurempi oikeus olla siellä puistossa omalla tavallaan kuin vilkkaammilla. Väkivalta kuten lyöminen ei kenellekään ole sallittua, mutta jos joku nyt menee liian lähelle leikkimään ja vahingossa sotkee jonkun nurkan hiekkarakennelmasta, niin ehkä sen voi laskea elämän normaaleihin haasteisiin. (Sama kuin sillä vilkkaalla voi haasteena olla esim. muistaa että liukumäen portaissa ei tönitä vaikka se impulsiivisesti ajatellen voisikin olla hänestä kiinnostavaa.)

Luojan kiitos lapseni on tarhassa, ettei tarvi kyttäillä ja nokitella puistoissa joka päivä. Ja onneksi myös meidän lapsella ns. pahin on ohi, eli lapio saattaa lähteä toiselta kädestä, mutta väkivaltaa hän ei enää käytä. Tosi vilkkaille ja tosi hiljaisille ehkä myös on fiksuinta olla välillä vain omissa porukoissa oman perheen kanssa omalla pihalla, on varmasti kummankin ääripään lapselle todella stressaavaa harjoitella näitä taitoja jotka joka tapauksessa vahvistuvat iän myötä (ajattelen nyt suunnilleen 2-4-vuotiaita lapsia, en vielä kouluikäisiä).

lainaus Juniperus: Mitä tulee asiantuntijuuteen, niin jokainen tällaiseen tilanteeseen joutunut näkee tietenkin vain sen yksittäisen tilanteen ja toiminnan siinä. Aivan kuten sinäkin mammamuu2 oletat tietäväsi minusta tai lapsestani jotakin syvällisempää vain näiden kirjoitusten perusteella. Mistä luulet tietäväsi, että minulla olisi kokemusta vain helposta lapsesta? Tai mikä saa sinut luulemaan, ettei sillä hiljaisella ja aralla lapsella voisi olla takanaan jo useamman vuoden kokemusta sosiaalisten taitojen opettelusta isossa päiväkotiryhmässä? (Jossa varmasti riittää niin uusia tilanteita, vauhdikasta menoa kuin kovia ääniäkin.)

-------------------------------------------------------------------------------

Mammamuu2: En oleta tietäväni teistä yhtään mitään, mutta kirjoituksestasi näkyy läpi, ettei sinulla ole omakohtaista kokemusta todella haastavasta lapsesta. Ai miten niin? Koska jos olisi, et ikinä kirjoittaisi tuohon sävyyn näistä lapsista tai heidän vanhemmistaan! Jos olisi, ymmärtäisit lähtökohdat paremmin ja ennenkaikkea sen asian, että syyllistämällä ja tuomitsemalla ei ketään tässä asiassa auteta. Niin paljon ja niin monen erityislapsen vanhemman kanssa olen ollut tekemisissä, että tiedän kyllä miten he asennoituvat toisten ongelmiin

;-), sitä voi kuvata sanalla MYÖTÄTUNTO.



Jos vastoin odotuksia jotain muuta kertoisit, ihmettelisin asennettasi vielä enemmän



Toisekseen, en saanut myöskään sellaista kuvaa, että lapsesi olisi erityisen arka, vaan ihan normilapsi... Kun taas puhutaan niin aroista lapsista, että he useankin päiväkotivuoden jälkeen yhä pelkäävät vilkkaampia lapsia hiekkalaatikolla, puhutaan kyllä ihan yhtä suurista ongelmista ja " poikkeamasta ns. normaaliin" kuin näiden ylivilkkaidenkin kanssa. Normaali esim. juuri 5v osaa kyllä hillitä itsensä ja poistua ikävästä tilanteesta joutumatta silti paniikkiin.

___________________________________________________________



Juniperus:

EHKÄ onkin niin, että ne jotka puhuvat asioista niiden oikeilla nimillä (ja suoraan, kaunistelematta jopa epäkohteliaasti) ovatkin jo kokeneet ja nähneet vähän enemmän kuin mitä äkkiseltään voisi päätellä.

__________________________________________________________



mammamuu2: anteeksi, mutta tätä lausetta en ymmärtänyt lainkaan? Nähneet siis mitä? ja mistä asioista puhutaan nyt oikeilla nimillä?



Ihminen, joka on nähnyt elämän realiteetit puhuu kyllä asioista niiden oikeilla nimillä (joita tässä keskustelussa en ainakaan sinun ole nähnyt mainitsevan), muttei koskaan epäkohteliaasti, toista loukaten vaan ymmärtäen ja ratkaisukeskeisesti. Niin, itseasiassa tämä oli toinen lause josta päättelin ja päättelen, ettei sinulla ole todellista kokemusta näistä asioista, vaan nimenomaan se oma näkövinkkeli mielessä ;-)



Tosiaan keskustelu ajautui kauas ratkaisukeskeisestä hiekkalaatikkokasvatuksesta, mutta tärkeää asiaa joka tapauksessa! Epäilemättä vanhemmat tarvitsevat tukea ja apua ja olisikin toivottavaa, että sitä olisi helpommin saatavissa.



Monilla paikkakunnilla pyörii jo POP-perhekoulut ja niistä on saatavissa kirjallistakin materiaalia. Lastenneurologit ajavat asiaa jotta kaikkiin lastenneuvoloihin saataisiin ko. 3-6 vuotiaiden haastavien lasten perheille tarkoitettuja perhekouluja josta saisi käytännön apua ja tukea oman lapsen kasvatukseen. Jos jotakuta aihe kiinnostaa niin ADHD-centeristä saa lisätietoja. Eikä tähän tarvita mitään diagnooseja :-) ne " ongelmat" riittävät perusteeksi kurssille pääsyyn.



Tsemppiä kaikille sinne hiekkalaatikon reunalle ;-) ja varsinkin meille vanhemmille sosiaalisten tilanteiden harjoitteluun ;-) niitä tarvitsemme välillä itse kukin....

Erittäin hyvää vertaistukea, toimivia! käytännön ratkaisuja vanhemmille (vanhemmilla oma ryhmä) sekä tukea vanhemmuuteen... Lapsille oma ryhmänsä jossa harjoitellaan keskittymistä, valitsemista, toisten huomioon ottamista, ryhmätilanteita ja suodaan lapsille näistä kaikista onnistumisen kokemus. Lapset oppivat myös, että vaikka aikuinen vaihtuu ovat säännöt aina samat ja näin ns. " kokeileminen" vähenee näiden viikkojen aikana.



Suosittelen oikeasti niille joita asia vilpittömästi kiinnostaa, mutta kortit ovat hukassa, niinkuin joku hauskasti kirjoitti :-)

se linkki siis http://www.adhd-center.com/perhekoulu.html

upitetaan vähän jos vaikka jotakuta aihe kiinnostaa, tai liittämäni linkki :-)

Juuri tuollasista olenkin kaivaanut tähän rymbaan !

siksi kun nuo arkipäivän leikkipuistotilanteissa on ehkä kuitenkin kyseessä " tavislapset" ennemmin kuin erityislapset.



Ja että kyse oli ehkä kuitenkin siitä, että ottaa päähän että vanhemmat ei jaksa puuttua epäkohtiin tarpeen vaatimalla tavalla, vaan jaksaa kerta toisensa jälkeen huudella penkiltä: " Pekka älä heitä hiekkaa, Pekka älä heitä hiekkaa, Pekka älä heitä hiekkaa..." ilman että lapselle koskaan konkretisoituisi, mitä varten hänen pitäisi totella.



Ja kun seurausta ei tule, niin äiti vain hymisee, että kyllä tuolla meidän Pekalla on hankala vaihe menossa... Tuo hyminä ja tilanteen jatkuminen ottaa vaan pattiin. Oli se rangaistus sitten jäähy, kotiinlähtö, tai ihan mikä vain tälle lapselle sattuisi sopimaan, niin tätä ei voi toteuttaa, kun äitikin haluaa olla ulkona ja rentoutua puistossa (alkupään kommenteissa näin kai vastailtiin).



Ja edelleen haluan korostaa, että kyse on todennäköisesti ihan tavallisesta 3-vuotiaasta, joka venyttää rajoja niin paljon kun hänelle annetaan myöden. Edelleen kannustaisin näiden " ongelmapuistokäyttäytyjätavisten" -vanhempia puhaltamaan pelin poikki, asettamaan rajat ja pitämään rajoista kiinni. Jos tulee rikkomus, niin uhkaus: jos teet vielä noin, tulee rangaistus. Ja sitten tarvittaessa toteuttamaan uhkaukset, ettei ne jää tyhjiksi. Oli se rangaistus ihan mikä tahansa, -hiekkalaatikolta-liukumäestä poisto, penkkijäähy, puistosta poistuminen...



Uskon kyllä, että johdonmukaisella rajoista kiinni pitämisellä aletaan jossain vaiheessa saavuttamaan toivottua käytöstä. Ja tällä toiminnalla vanhempi itsekin saa ehkä enemmän osakseen hyväksyviä ja osaa ottavia katseita kuin niitä mulkaisuja. Sillä kaikkien lapset ovat joskus samassa vaiheessa!

MrsH ;-) Tinkimätön johdonmukaisuus tuottaa aina tulosta, oli kyseessä sitten ns. tavislapsi, erityislapsi, koiranpentu tai hevonen ;-)



Lapsihan testaa rajojaan tasan niin kauan, että ne rajat on asetettu... jos ei rajoja aseteta niin testaus jatkuu vaikka ikuisesti.