Koittakaa nyt ymmärtää, että 70-luvullakin syntyneistä tuli normaaleita ihmisiä.

Ei tullut mieleen, että heti kun lapsi kynnelle kykeni, hän oli itsekin maatalon töissä?



En tiedä mitä ihmeen vanhaa hyvää aikaa tässä haikaillaan jso 70-luku on ollut pahinta aikaa lapsille. Ei sellaista hyvää aikaa ole koskaan ollutkaan.

Mielenterveyden häiriöt ovat kasvava ongelma työikäisten keskuudessa. Varmaan noilla lapsuuden ajan jutuillakin voi olla osuutta asiaan.



Minä mietin usein miten tämä nykyajan kiire näkyy ihmisissä vuosikymmenten päästä.

Nykyisin osa (puolet?) lapsista voi paremmin kuin koskaan, osa (20%)taas todella huonosti, kuten kaikki kyllä huomaavat. Muut sinnittelevät siinä välissä.



En haikaile entistä agraariyhteiskuntaa ja pidä sitä minään ideaalina

lasten kehityksen kannalta. Kovaa työtähän se oli. Mutta kyllä jotkut lapset saattoivat saada lähiyhteisöltään silloin paremmin tukea kuin nyt. Mutta juuri siltä ajalta on eniten kertomuksia poissaolevasta äitiydestä - ei ollut mitään auvoa, että äiti oli kotona lapsia varten ja lasten kanssa, ainakaan läheskään kaikissa perhessä, vaikka Martta Wendelin tällaisia idyllejä Kotilieden kansiin maalailikin.

Suuri osa meistä tämän ajan äideistä on " riittävämpiä" , lapsen tarpeisiin paremmin vastaavia kuin yhdenkään aikaisemman sukupolven naiset. Onhan meillä monessa mielessä helpommat olosuhteetkin ja elämme hyvinvointivaltiossa, tai ainakin sen rippeissä.

Väitän että 70-luvun äideiltä vaaditaan (ja he itse vaativat itseltään täydellistä äitiyttä) minkä taakan alla moni musertuu. Pitää täysimettää 6 kk, myydä asunto ym., jotta pystyy olemaan kotona lapsen kanssa, pitää harrastaa jo vauvan kanssa vaikka mitä jne. Ennen ei ollut tällaisia vaatimuksia äideille, ja äitiys otettiin paljon rennommin.



Itse syyllistyn helposti kaikkien vaatimusten keskellä. Oma 40-luvun äitini aina ihmettelee ajatuksiani, hän aina tokaisee jotain rohkaisevaa kuten " sinähän olet niin hyvä äiti, moni olisi hoitanut 3 lasta samalla vaivalla mitä sinä olet käyttänyt tuohon yhteen" . Itsellä ei onneksi ole taipumusta masennukseen ja selviän kyllä lapsen hoidosta, mutta ajan itseäni loppuun yrittämällä hoitaa lasta viimeisen päälle hyvin.



Ehkä siis nämä nykyajan ympäristön luomat paineet lähinnä aiheuttavat tätä tasapainottomuutta meissä 70-luvun nuorissa. En usko että joku hoitoonvienti-ikä on syypää.

Siihen, jos lapselle ei kehity ehjää persoonallisuuden pohjaa tarvitaan kokonaisvaltainen vaillejäämisen kokemus, joka ei synny yksistään hoitoon viemisellä. Henkinen laiminlyönti voi myös myöhemmällä iällä vaikuttaa merkittävästi itsetunnon ja minän rakenteiden kehittymiseen. Lapsi tarvitsee hyvin monipuolisen, turvallisen ja ensisijaisesti rakkaudellisen ympäristön kasvaakseen terveeksi ja tasapainoiseksi. Monenlaisia kokemuksia itsestä ja ympäristöstä tarvitaan, itsetunnon kehittymiselle ryhmässä toimiminen voi olla hyvinkin merkittävä tekijä.

Täydellisyydentavoittelu johtaa usein masennukseen, mutta kyllä se silti on sisäsyntyistä ja merkki epävarmuudesta ja huonosta itseluottamuksesta. Ja mistä ne kumpuaa? Varhaislapsuuden kokemuksista.

Vierailija:

Siihen, jos lapselle ei kehity ehjää persoonallisuuden pohjaa tarvitaan kokonaisvaltainen vaillejäämisen kokemus, joka ei synny yksistään hoitoon viemisellä. Henkinen laiminlyönti voi myös myöhemmällä iällä vaikuttaa merkittävästi itsetunnon ja minän rakenteiden kehittymiseen. Lapsi tarvitsee hyvin monipuolisen, turvallisen ja ensisijaisesti rakkaudellisen ympäristön kasvaakseen terveeksi ja tasapainoiseksi. Monenlaisia kokemuksia itsestä ja ympäristöstä tarvitaan, itsetunnon kehittymiselle ryhmässä toimiminen voi olla hyvinkin merkittävä tekijä.

Minulla on homma mennyt oikeastaan ihan toisin päin, eli vasta nyt yli 3-kymmpisenä kahden lapsen äitinä olen pikku hiljaa alkanut tajuta että oikeasti elämään voi luottaa ja itsekin olen ihan ok-tyyppi. Olen siis tehnyt koko ikäni töitä itsetunnon eteen.

Suorituskeskeisyys, perfektionismi ja uupumisalttius ovat seurausta

siitä, että oma olemassolon oikeutus on kiinni siitä mitä teemme, meillä ei ole kehittynyt suorituksista riippumatonta itsetuntoa. Se on yleensä seurausta siitä, ettei lapsi ole saanut itselleen riittävää huomiota omana itsenään eikä hänen tarpeilleen ole ollut kuulijaa ja vastaajaa.

Lapsi ei opi arvostamaan itseään ilman vanhemman läsnäoloa eli aikaa. Siten voisi väittää, että uupumisalttius, masennus ja suorituskeskeisyys ovat kyllä kasvatuksen tulosta ja seurausta vuorovaikutussuhteesta vanhempiin.



Miten tämä liittyy varhaiseen päivähoidon aloitusikään?

Jos lapsi viedään muutaman kuukauden ikäisenä muualle hoitoon, kiintymyssuhde äitiin kyllä helposti häiriintyy, eläähän lapsi vielä symbioottisessa suhteessa ensisijaiseen hoitajaansa. Se usein näkyy turvattomana kiintymyssuhteena, mikä näkyy aikuisena juuri suorittamisena ja uupumisalttiutena.

Voisikohan tämä vaikuttaa jotenkin siihen minkälaisia sen ajan lapset ovat nyt? Lapsihan kokee, että perhe hajoaa ja toinen vanhempi hylkää.

Olen ollut hyvin epävarma ja itsekriittinen. On tuntunut etten kelpaa jos en ole kaikessa huippuhyvä. Olen hautonut kaikenlaisia ajatuksia ja pelännyt hyljätyksi tulemista. Olen ollut hirvittävän suorituskeskeinen ja pelännyt sosiaalisia tilanteita.



Olin kotihoidettu kouluikään asti ja turvallisesta ja kaikinpuolin hyvästä kodista vielä. Perheen kasvatustyyli oli kyllä " ettet-vaan-ylpistyisi" -tyylinen.

Olen ollut kotihoidossa, mutta minua ei imetetty lainkaan.

Isäni oli juoppohullu alkoholisti, joka piti kulissit pystyssä ja kävi töissä. Viikonloput sitten pieksikin akan ja kakarat ja nakkeli kartanolle.

Silti olen pärjännyt elämässä ja ei ole masennuksia. Se ero ehkä on ns. kunnollisten perheiden lapsiin, että periksi en anna, enkä lannistu. Opin lapsena taistelemaan olemassaoloni puolesta niin, että pienet, eikä isotkaan jutut ei minua kaada.



Mutta ehkä puolustukseni on, että synnyin 60 luvulla.

en jaksa päivitellä sellaisten asioiden takia jossain nettipalstalla.

Omat lapsemme olemme hoitaneet eskariin asti kotona. Minä alkuvuodet kotiäitinä, isä loppuvuodet koti-isänä.



Lähinnä kai ironisesti tarkoitin tuota lässytystä, että miten muka tulee normaali jne...

Maailmassa tapahtuu pahempiakin asioita kuin hoitoon vienti. Ja silti niistäkin lapsista tulee normaaleja. En voi taata, että kotihoidetuista lapsistani tulisi tasapainoisia ja pärjäisivät. Elämässä voi tapahtua melko erikoisia asioita.

ovat kaikki pitkään kotihoidettuja 70-luvun lapsia. Minusta tuli suorituskeskeinen pinko varmaan osaksi siksi, koska " pelkkänä" kotiäitinä oleva äitini pelkäsi kuollakseen että minun kohtaloni on samanlainen kuin hänen. Monella korkestikoulutetulla 70-luvulla syntyneellä ystävälläni on hämmästyttävän samanlainen tausta kuin minulla.



En usko että suorituskeskeisyys ainakaan on hoitoonviennin syytä, päinvastoin.

vaikka viemällä 3 kk ikäisen kokopäivähoitoon, ottaa kyllä aikamoisen riskin. Kyllähän lapsia tietysti jäi henkiin keskitysleireiltäkin..

ketjun. Kirjotin siihen vastauksen kun ketju tuntui niin hullulta.

En kuitenkaan enempää jaksa perehtyä asiaan ja jäädä notkumaan tälle palstalle. Jonkin aikaa luin tätä ja turhaksi huomasin. Menisitte niiden lasten luo mieluummin ja kasvattaisitte niistä kunnon kansalaisia ja antaisette niille perusturvaa mieluummin kuin jauhatte täällä paskaa.

42 ja 44

Eli ei pidä paikkaansa, ettei silloisilla äideillä olisi ollut mitään syyllisyydentunteita.