Synnytyksestäni

Ennen synnytystäni heinäkuussa kävin täällä hakemassa tietoa muiden kokemuksista, sain lukea karmeita kokemuksia repeämistä, epäonnistuneista kivunlievityksistä ja kaikenlaista muuta mitä ilmankin olisin ehkä pärjännyt. Toisaalta kaikki tieto toi lisää varmuutta, tiesin mitä halusin ja etenkin mitä en halunnut synnytyksessä.



Synnytyksen alettua en enää ollutkaan paniikissa, synnytin esikoiseni kivunlievityksenä vain ilokaasu ja allas, jos allasta nyt kivunlievitysmuodoksi voi sanoa. Kokemus oli järisyttävän hieno! Ponnistin jakkaralla ja vauva syntyi kovalla työllä ja melkoisilla kivuilla mutta supistuskipu oli sellaista ettei sitä oikein vooi kivuksi sanoa. Ennemminkin se oli minulla sellaista aivan järkyttävän kovaa painetta jota tekisi mieli juosta karkuun ja kovaa.



Synnytys kesti kymmenen tuntia supistusten alkamisesta, sairaalassa viisi tuntia. Neljä tikkiä, ei epparia onneksi. Epiduraalia kätilö ehdotti muttei suositellut kun en pystynyt olemaan sängyssä ollenkaan vaan konttasin lattialla.



Vauvan synnyttyä oli viikon aivan huumaantunut vauvasta, minä joka en ole koskaan ollut lapsirakas ja pelkäsin etten pysty kiintymään omaankaan vauvaan. Nyt vauvelin ollessa kohta kolmekuinen olen todella onnellinen hänestä ja tiedän eläväni elämäni parasta aikaa. Tämä tuskin jää viimeiseksi lapseksemme. Puolisoni on myös muuttunut mies. Sitä kun pelkäsin miten hän osallistuu vauvan hoitoon ja kaikki seksielämän jatkumisesta lähtien huolestutti. En olisi voinut turhempaa pelkoa tuntea, parisuhde on syventynyt ja parantunut, mieheni on saanut tyttären ja on todella hänkin saanut uudenlaisen syyn porskuttaa eteenpäin elämässä.



Haluankin toivottaa onnea ja etenkin rauhaa kaikille pian synnytykseen menijöille, älkää maalailko piruja seinille, se voi mennä tosi hienosti! Luottakaa kehoonne ja kuunnelkaa sen viestejä, Sinä osaat kyllä!