Äitiys hukassa 7v pojan kanssa... =(

Meillä on tuntunut että auttaisi vähän tunteista puhuminen." Miltä luulet että veljestä tuntui kun teit niin" , " Ajattele miltä sinusta tuntuisi jos joku tekisi sinulle samoin?" ja käyn esimerkin läpi loppuun asti. En ole myöskään peitellyt etenkään loukkaantumisiani, olen itkenyt hänen nähden jos on tarpeeksi pahasti sanonut ja on kyllä heti tullut lohduttaa ja pyytelemään anteeksi. Ja aikaa lapselle myös paljon, yhdessä käydään parin viikon välein ravintolassa syömässä :).

Kirjoitit kuin meidän pojasta..

Koulun alettua poika muuttui aivan eri ihmiseksi.

On varmaan joku ikäkausijuttu, mutta todella

ikävä sellainen.

Koitetaan jaksaa..

Samaa vänkäämistä on ollut koko koulu-uran ajan. Olen todella väsynyt tilanteeseen ja suoraan sanottuna riipii koko poika. Ystävällisellä keskustelulla ja kehottamisella ei onnistu mikään, eikä oikeastaan pienellä motkottamisellakaan. Ei kädestä pitäen ohjaamalla, ei kotiarestiin laittamalla... Sorrun karjumaan oikeastaan joka päivä, kun esim. huone on siivoamatta, kouluun lähdetään 2 minuuttia ennen koulun alkua, ulkona kuljetaan t-paidassa näillä keleillä (!), läksyt ovat tekemättä, sängystä ei nousta kouluaamuina ajallaan... Pöytä- ja käytöstavat ovat kadonneet aivan täysin, enkä ymmärrä miksi ja minne. Kouluun kuulemma, ainakin poika sanoo että ei koulussa tarvitse syödä nätisti.



Kahden tai vaikka kolmenkin uhmaikäisen kanssa on takuulla helpompaa kuin yhden kolmosluokkalaisen. Olen ihan sippi ja naatti.

Eli poika on nyt tokalla ja luulin jo kesällä että sain sen ihanan oman pojan takaisin ja että se oli vaan jotain koulu-uhmaa. Mutta nyt kun koulu taas alkoi niin sama jumpitus alkoi. Ja tosiaan tuntuu että pahenee vaan vuosi vuodelta kun osaa sanoa pahempia asioita. Just tyyliin, " mua ei kukaan rakasta" , " mä olen ihan tyhmä" tai " mä muutan pois kotoa" tilanteissa joissa minä suutun. Yrittää siis aina marttyyrimaisesti valua pois tilanteista. Tuntuu että mikään pieni pyyntö ei enää mene ilman teatraalista reagointia.

Viime vuodesta on tullut minun syyllistäminen lisäksi. Eli " äiti on aina vihainen" , " miksi äiti aina huutaa" , jne. Tilanteissa joissa en ole edes ollut vihainen. Hermot meinaa mennä kun sanon vaikka että laitaisitko ne kengät jalkaan jotta päästään lähtemään ja sitten alkaa kiukuttelu että äiti aina huutaa ja vihaa häntä. Siis TÄH? Ei siinä muuten mitään mutta kun on kaksi pienempää sisarusta jotka alkaa yleensä isoveljen perässä kiukuttelemaan ja paiskomaan ovia, niin siinä onkin sitten kiva aamu :(

Uskoisin, että johtuu koulun alkamisesta, mutta koville se ottaa ja sydäntä raastaa tuo äidin pieni lapsi.

Lienee kyseessä tämä seitsenvuotiaan uhma, minimurrosikä, joka tulee eskari-alkuopetusikäisille.



Omalla tytöllä toimii parhaiten se, että annan hänelle kahdenkeskistä aikaa, hellyyttä, rakkautta, huomiota, positiivista palautetta, vaikka välillä tekisi mieli nostaa kartanolle koko likka!



Tsemppiä, jospa se tästä!

Meillä poika(nyt kolmannella luokalla) alkoi muuttua ekaluokan keväällä selvästi ap:n kuvailemaan suuntaan. Hirveää vastaanväittämistä joka asiassa, huutaa, paiskoo ovia, arvostelee kaikkea jne. Mulla alkaa kans olla voimat ihan lopussa. Mua myös epäilyttää mitä tekevät esim. koulun jälkeen iltapäivisin, meillä tietokone on salasanan takana, mutta luultavasti kavereiden luona lähinnä pelaavat, vaikkei poika sitä myönnäkään. Koulu menee sentään hyvin ja tuntuukin että on ihan eri tyyppi koulussa kuin kotona, ainakin opettaja niin hehkuttaa miten kiva ja fiksu kaveri poika on. Mutta miksei se sitä ole kotona?? Tosin käytös on erilaista kun ollaan pojan kaa kahden, ilman pikkusisaruksia, eli voi olla ihan huomionhakuakin. Mutta on raskasta, kauhulla jo odotan varsinaista murrosikää.

Ihan kamalan raskasta, rakas lapseni ilmoitti tänään, että hänellä on huono lapsuus ja hän haluaa sellaiseen perheeseen, jossa hän saisi paremman elämän....

toinen 7v poika uhoaa ja mesoaa kuten ap kertoi omansakin tekevän. Rasittavaa meuhkaamista, kiroilua ja maailmannapaisuutta. Toinen 7v poika taas syyllistää minua, kun korotan ääntäni kun ei mikään viesti mene perille.



Hankalamman kanssa olen ruvennut napsauttamaan tietokonekiellon päälle heti jos ei mesoaminen hyvällä puheella lopu. Kone sammuu samantien ja aukeaa joskus, päivä kirjataan seinällä olevaan lappuun. Samoin sammuu pleikkari. Selvästi on ruvennut tietokone olemaan harvemmin kiinni, uhkauskin jo tehoaa useimmiten.



Syyllistäjää varoitan, että jos ei nyt mene vaatteet päälle/rojut keräänny lattialta/ olla yöpuvussa kohtuuajassa, alan kohta huutaa. Ottavat yleensä hurjan loppukirin eikä tarvitse huutaa tai muuten enempää komennella.



Jokseenkin rasittava ikä, sanoisin.

Menee kyllä ohi.

2-vuotias!

Itselläni on 5 lasta ja olen aina sanonut että kotona saa riehua ja huutaa ja välillä paiskoa oviakin ( ja niin on myös tapahtunut) kunhan ihmisten ilmoilla osaatte käyttäytyä. Missäs sitä ihminen muualla saa vapaasti olla kiukkuinen kuin kotonaan?:))

Oli ikä mikä hyvänsä. Mutta itse tein vaan yhtenä päivänä selväksi että nyt on mitta täynnä, kyllä siinäkin täytyy olla jokin raja mitä aikuisen tarvii sietää. Eli lapsen pitää myös jollain lailla päästä myös yli tuosta vaiheesta eikä jumittua huomionkipeäksi taantuneeksi uhmaikäiseksi.