Onko iäkkäiden vanhempien kuolema elämän suuria kriisejä?

Stressilistauksissa on puolison menetys ykkösenä, mutta kyllä nyt kai tajuat, että kyllä se lähiomaisen menetys aina kolahtaa.

mutta onhan se nyt helpompi hyväksyä, jos se tapahtuu iäkkäälle ihmisille, kuin nuorelle ihmiselle kesken kaiken elämän. Jos suruja ei voi verrata, eihän silloin voi sanoa myöskään tietävänsä miltä toisesta tuntuu. Ei voi mitenkään verrata.

Niin kuuluu käydäkin: lapsi hautaa vanhempansa. Sen sijaan leskeksi joutuminen kolmikymppisenä ei yleensä ole luonnollista. Sentään sitä odottaa vielä 40-50 yhteistä vuotta.

Kun isäni äiti kuoli ja esitin hänelle surunvalitteluni, hän vastasi että " kyllähän tässä on jo vuosikymmeniä ehtinyt totutella ajatukseen, ei se nyt enää tunnu erityisemmältä" .



Kun oma äitini kuoli nuorena, tuntui kuin koko maailmani olisi pysähtynyt ja muuttunut pysyvästi huonommaksi. Se vaikutti ihan kaikkeen minun elämässäni ja vaikuttaa edelleen. Edelleen tunnen olevani äiditön lapsi, vaikka olen yli kolmekymppinen. Ei voi mitenkään verrata siihen kun isäni äiti kuoli lähemmäs satavuotiaana, paljon äitini jälkeen.

kyllä omien vanhempien kuolema vanhana ja kun on oma perhe ja lapset on helpompaa kuin puolison menetys. Mutta surua on vaikea verrata ja minusta ap ystäväsi yrittää lohduttaa sinua vain! Ota se sellaisena ja sure yhdessä hänen kanssaan.

Mutta jotenkin tuntuisi, että oman lapsen menettäminen olisi pahinta, puolison toiseksi pahinta ja omien vanhempien sitten ja isovanhempien sitten. Eli helpointa on kestää kun asiat menevät oikeassa järjestyksessä ja poislähtijät ovat vanhimmasta päästä.

Vanhemman kuolema nimittäin nostaa esille oman suhteen vanhempaansa, negatiivisetkin tunteet vanhempaa kohtaan ja ennenkaikkea oman kuoleman.



Surujen vertailu ei ole viisasta.

puoliso ollut läheinen.



Tuttavaltani kuoli isä, joka oli yli kahdeksankymppinen. Heillä oli läheiset välit ja mies oli pirteä, mutta sydänsairas. Tuttavani suree häntä edelleen paljon. Kuolemasta on jo pari vuotta. Masentui moneksi kuukaudeksi ja oli sairaslomalla. En usko, että surisi puolisoaan noin paljon ollenkaan.



Äitini suri 70-vuotiaana kuollutta isäänsä erittäin paljon ja suree nyt neljänkymmenen vuoden päästä edelleen. Sairastui myös masennukseen pitkälti tämän kuoleman vuoksi. Koki, että kuoli liian aikaisin. Äitinsä kuolemaa äitini piti luonnollisena ja ei surrut niin paljoa. Tämä mummini kuoli yli yhdeksänkymppisenä ja oli ollut jo kolme vuotta vuodepotilas.



Ei voi verrata, mikä suru on suurin. Voi olla, että vanhempaa suree paljon enemmän kuin puolisoa. (Ihmisethän vaihtaakin puolisoa usein. MIten tämmöisen kuolemaa nyt aina niin paljon surisi.)

niin silloin kyseessä on normatiivinen kriisi, eli samanlainen asia (noin periaatteessa siis) kuin muutkin elämän normatiiviset kriisit.



Se, miten koemme lähiomaisen kuoleman, riippuu siitä, mihin kuolee, millainen on suhteemme kuolevaan ja mitä käsittelemättömiä traumoja elämässämme on. On aivan eri asia perheessä, jossa kaikki ovat kuolleet " oikeassa" järjestyksessä, kuin perheessä, jossa on yksikin erittäin traumaattinen kuolemantapaus taustalla. Silloin vanhuksenskin kuolema saattaa nostaa pintaan vanhan trauman.