Uhmiksen äidille vinkkejä omaan rentoutumiseen
Meillä 3 v tyttö on siinä ihanassa iässä, että kotona elämä on yhtä kiukkua. Huvittavaa kyllä muiden ihmisten seurassa ja esim. hoidossa tyttö on niin aurinkoinen, että saa kehuja osakseen. Niinpä tututkaan eivät oikein ymmärrä, että meillä rankkaa onkaan...
No, meillä on tietyt rutiinit, jäähypenkki, kiukkupussi ym. hommat, jotka toisinaan toimii toisinaan ei. Kasvatuslinja on miehen kanssa yhtenäinen ja meidän mielestä hallussa. Siltä osin ei hätää.
Ongelma on se, miten ihmeessä jaksan olla kärsivällinen ja aikuismainen, kun lapsen kiukuttelu raivostuttaa. Eli kaipaisin vinkkejä siihen, millä ja miten purkaa se oma kiukku, jotta en äyskisi lapselle. Liikunta, säännöllinen ruokailu ja uni auttaa, joskin niistäkin täytyy välillä tinkiä, kun on vauvakin perheessä.
toki myös sitä mieltä, että yksi kolmevuotias perheessä riittää: äidin ja isän ei välttämättä tarvi pudota samalle asteelle kinastellessaan... Mutta samalla painotan, että vanhemmuus ei myöskään saisi olla täydellisyyteen pyrkivää suorittamista: on aikuisellakin oikeus näyttää tunteitaan ja pahaa mieltään, kunhan tekee sen Nikulaa lainaillen " omiin nimiinsä" eikä laita tunteitaan lapsen kannettaviksi. Eli esim ei sano; nyt äidillä särkee päätä kun sä olit niin tuhma tms, vaan että ai että risoo nyt mua, taidan mennä itse vähän jäähylle tuonne parvekkeelle/tms että jaksan jatkaa tätä juttua...
Mutta ne keinot:
¤ Parasta mitä vanhempi voi lapselleen antaa, on vanhempien oma parisuhde, sanoo mm perheterapeutti Martti Esko. Eli pura miehesi kanssa tunteesi, jos sinulla sellainen on, nauti parisuhteessa hellimisestä, ottakaa jotain yhteistä aikaa : Ole nainen, äläkä pelkkä äiti
¤ Irrottautuminen, jäähy, tekee hyvää kun tuntuu että nyt lipsahdan itse kolmevuotiaaksi. Sanoo lapselle että tarvitsen kaksi minuuttia voidakseni jatkaa, ja vaikka vessaan ja ovi lukkoon jos muu ei auta. Välimatkan otto, ehkä ihan konkreettinen peiliin katsominen, siis oikeaan peiliin, voi auttaa muistamaan että minulla on jo kymmenien vuosien elämänkokemus, tuolla toisella vasta kolmen
¤ Paras keino on seurata, miten " huonosti" isä selviää :o) Ei vais, silloinhan kun joku muu tappelee lapsen kanssa, sitä olisi heti neuvomassa, ei tolleen, nyt olit liian ankara, nyt olit liian lepsu, etcetera. Jospa sitä voisi samalla lailla itseäänkin tutkia
¤ Oma itsetuntemus: mikä on minun Se Suuri Kysymykseni/haavani elämälle? Onko minun vaikeaa sietää toisen vihaa, lapsenkin? Haluanko aina miellyttää? Enkö pohjimmiltaan hyväksy itsessäni negatiivisia tunteita? Onko äitiys minulle suorittamista? Mitä itse jäin vaille omassa lapsuudessani? pelkäänkö alitajuisesti että rajan laittaminen merkitsee kylmyyttä? Onko tämä minulle valtakysymyksen problematiikkaa, vai onko kyse oikeasta asiasta: siis: onko OIKEESTI merkitystä laittaako lapsi punaisen vai vihreän paidan vai onko se vain minun tiedostamatonta vallan ja pätemisen haluani? Etcetera... Lapsi laittaa pohtimaan myös omaa arvomaailmaa, tunnemaailmaa, menneisyyttä - ja hyvä niin. Kun tuntee itsensä ja omat peikkonsa, osaa paremmin olla tipahtamatta sudenkuoppiin silloin kun kolmevuotias vie sietokyvyn rajoille....
terveisin joka aamu pukemisvitkastelun raivostuttama stella :o)