tajusin yksi paiva kaupassa ollessani etta kylla mulla on kiltit lapset. Koskaan, en koskaan ole joutunut raahaamaan perassani huutavaa lasta. Ainoastaan joskus ihan vauvana ovat

Eivät ole munkaan lapset vielä huutaneet. En silti uskalla vielä huokaista helpotuksesta, nuorempi poika on vasta 1.5-vuotias. Ehkäpä hän " kunnostautuu" :)

Kyllä minua hymyilyttää, kun anoppi erottelee vauvat kiltteihin ja tuhmiin sen mukaan, miten paljon heitä hänen läsnäollessaan itkettää.

Ja saa olla muistuttelemassa säännöistä.

Kotona sitten senkin edestä. Keskimmäinen on pari kertaa saanut jonkun " kohtauksen" kaupassa, ei sen useammin. Kolmas sitten makaa kaupan lattialla joka kerta kun siellä hänen kanssaan käyn. Syy voi olla mikä tahansa: ei saa jotain lelua, sipsejä, banaaneita, herneitä, ihan mitä tahansa.



Raahaan sitten vain kiukuttelevaa lasta mukanani ja olen kuin en huomaisikaan. Olen huomannut, että auttaa kaiken parhaiten ja lopettaa kiukuttelun suhteellisen lyhyeen. Joka kerta kauppareissulla sama kuitenkin toistuu.

" Kilttihän" ei kerro muuta kuin käytöksestä tietyissä tilanteissa. Itse käytän sanaa hyväntuulinen tms. kuvatakseni lapseni tasapainoisuutta. " Kiltit" koulutetut lapset käyvät mua sääliksi.

t. ap

niiden kiltteyttä ihastellaan. Aika kova on hinta kilteille lapsille; niiden äiti karjuu niille kotona pää punaisena jos ne tekee jotain sen mielestä väärin, saattaa huutaa esim. pakkaa laukkus ja lähe täältä talosta, täällä ei tollasia katota! tuntuu välillä aika pahalta niiden pikkuisten puolesta, ei se eukko tajua edes häpeillä omaa käytöstään.

vaan yleisesti " kiltteyden" ihannointiin. Tottakai täytyy oppia käytöstavat ym. Äh, en jaksa jatkaa tästä...

Eli ei kaiu kivalta korvassani.