Äidit, tietäisittepä, miten tyttärenne teistä puhuvat!

on todellakin huono suhde äitiinsä, ja joiden äiti kohtelee heitä huonosti. Mutta kuten moni muukin on kirjoittanut, niin suurimmaksi osaksi kyse on teini-iän ilmiöstä. Teininä minunkin mielestäni äitini oli maailman vammaisin ihminen, mutta nykyään (31-vuotiaana) hän on minun paras kaverini.



ALoituksestasi sain sen käsityksen, että kaikki tuntemasi tytöt puhuvat pahaa äidistään. Osa varmasti ihan syystä, mutta epäilen, että suurimmaksi osaksi kyse on vain tuosta teinivaiheesta.

Täähän sen vaan osoittaa, että me äidit ollaa keskenkasvuisia. Tai jos edes olet äiti.



Hyvähän sun on jälkikäteen alkaa pohjustamaan aihettasi. Ap pohjusti ja minä tulkitsen hänen asettamaassaan kontekstissa. Sun reps:sailut ja oman nuoruuden tilitys sen jälkeen vaikuttaa aivan yhtä aivottomalta kuin edellistenkin hyvän lapsuuden huutajien. Minun vastaukseni sinulle oli av:n tyyliä sitä saa mitä tilaa.



Kirjoita enemmän asiayhteydessä ja liitä oma tilitys jatkossa jotenkin siihen tapaan, miten jälkikäteen selittelit. Joo, näin kannattaa tehdä jatkossa, niin ei tarvitse tähän vastata defensiivisesti älyllistämällä pois oman kirjoituksesi alkeellisuus.

Äitipuoli oli paljon " coolimpi" kuin kalkkis äitini. Äitipuoli osti cooleja vaatteitakin mulle!



Nyt aikuisena tietysti tajuan, kuinka äitipuoli yritti lahjoa minusta ystäväänsä. Tottakai äitini on minulle tuhat kertaa rakkaampi. Molemmissa on ärsyttäviä puolia, mutta äitini kanssa jaksan ne ärsyttävät puolet paljon paremmin.



Äitipuolelleni en ole uskonut lapsiani hoitoon kuten omalle äidilleni.



Raskausaikana halusin jakaa ihan eri tavalla kokemuksia äidin kuin äitipuolen kanssa.



Kyllä te äitipuolet ajan myötä olette paljon etäisempiä kuin omat äidit ja niin sen kuuluu olla.



Tottakai teinitytön äiti puhuu ilkeästi tyttärelleen ja huutaa ym. koska teinin (ainakin minun kohdalla oli niin) kanssa on aika rankkaa!

Minä en ota sitä mitenkään henkilökohtaisena loukkauksena, sillä lapseni eivät minulle naamaa päin mitään loukkaavaa ole laukoneet. Se mitä he mahdollisesti ystävilleen puhuvat, ei taas minulle kuulu. Joten minusta tässä ei ole mitään ongelmaa kenelläkään...

Kerro vaan kysymyksesi :) t. 28

Olet juuri sellaisen elämän läpikäynyt ja sellaisessa elämäntilanteessa oleva henkilö, jolta haluaisin kysyä oman äitisuhteen vaikutuksesta omaan tytärsuhteeseen. Olen kolmekymppinen lapsuudestaan ahdistunut ja äitinsä luonteen tuhoavan puolen vasta aikuisena havainnut, eikä minulla ole lapsia siksi, että pelkään äitiyttä. Kirjoitinkin tästä ketjun joku aika sitten, ja oli mukava ja lohdullinen keskustelu kerrankin täällä Av:lla :-).



Itse kaipasin lapsena siis äitini läheisyyttä, kannustusta, hyväksyntää ja aikaa. Olen aikuisena alkanut miettiä, että äitini oma lapsuus ei ehkä näitä sisältänyt ja oma napanuora äitiinsä on katkaisematta. Äitini saa kenties nyt vasta 50-vuotiaana aikuisena ja synnyttäneenä naisena omalta äidiltään sitä hyväksyntää, jota koko ikänsä tavoitteli.



Siispä hän ei vielä minun elämäni ensimmäisen 20 vuoden aikana ollut valmis kohtaamaan uutta lasta elämässään, joka muistutti häntä itseään hänen omasta lapsuudestaan ja oli hukassa lapselle tyypillisten häpeämättömien kysymysten ja teini-iälle normaalien voimakkaiden tunteiden kanssa.



Sinä, 28, olet tullut itse tullut tyttärien äidiksi. Mitä ajattelet minun ajatuksistani ja pelostani olla kyvytön olemaan tyttärelle äitinä. Yrittäisin tietysti parhaani, olen ottanut äitini virheistä opikseni, mutta silti ehkäpä äitini on saanut minuun juurrutettua uskomuksen, että äidin ja tyttären suhde on aina tuhoon tuomittu, että sen kuuluukin olla vaikea ja niin se vaan on ikiajat ollut ja tulee olemaan. Voinko siis tehdä mitään, että saisin luotua omaan tyttäreeni (syntymättömään) hyvän ja vuorovaikutuksellisen ja ymmärtävän suhteen? Olen kuullut huhuja, että tällaista olisi jossain piireissä tapahtunutkin ;-).



Kiitos jos voit avata näkemyksiäsi minulle.



Terveisin 22.

En tietenkään voi kertoa tässä kovin yksityiskohtaisesti toisten perheiden asioita, joista en tietenkään myöskään tiedä kuin yhden osapuolen kertomuksen. Sen voin kuitenkin sanoa, että tyttöjen ongelmat liikkuvat ihan eri tasolla kuin se, että äiti kieltää ostamasta vielä yhdet farkut tai että kotiintuloaika on tiukka. Kyllä heitä varmaan sellainenkin voi harmittaa, mutta se ei ole ongelman ydin.



Ongelman ydin tuntuu olevan äiti, joka ei halua huomata eikä kuunnella. Joillakin huomion vie toinen sisarus, joillakin uusi aviopuoliso, jotkut ovat masentuneita, joku ehkä juo liikaa, joku on työnarkomaani, jonkun oma äiti on juuri kuollut, joku on katkeroitunut avioerossa. Minä aikuisena pystyn selittämään tytöille sitä toistakin puolta, auttamaan heitä näkemään asioita myös äitinsä kannalta. Mutta selviä ja törkeitä laiminlyöntejä on kyllä vaikea selittää. Ja nämä ovat kuitenkin vielä lapsia, joiden ei voi olettaa selviytyvän elämässä yksin.



Monilla laiminlyövä käytös on jatkunut vuosia eikä ole vasta tytön murrosiän mukanaan tuomaa. Murrosikä on vaikuttanut kylläkin siten, että tyttöjen silmät ovat auenneet näkemään, mitä heille tehdään.



Tytärpuoleni asuu meilä jatkuvasti. Hänen äitinsä on hylännyt hänet kokonaan itse ottamansa avioeron jälkeen (ei, en ollut eron syy). Itse en kapinoinut nuorena lainkaan, vaan odotin vain, että olisin tarpeeksi vanha elättääkseni itseni ja muuttaakseni kotoa pois. Ei minuakaan kotona juuri huomattu, niin että sikäli näiden nykytyttöjen tarinat ovat koskettaneet syvältä.

Äitini oli ilmeisesti traumatisoitunut omassa äitisuhteessaan. Heidän suhteensa oli näin aikuisena ajatellen kummallisen takertuva ja samaan aikaan viileä ja etäinen. Käsittämättömintä oli jatkuva pottuilu puolin ja toisin. Tämä jatkui myös suhteessa omaan äitiini. En kelvannut mihinkään. Olin toisten mielestä mallikelpoinen ja fiksu nuori, hyvä koulussa, urheilussa ja tulin toimeen aikuisten ja toisten nuorten kanssa. Äitini mielestä vain esitin sellaista kodin ulkopuolella ja kotona olin oma hirveä itseni. Hyväksyntää en saanut mistään. Monen monta kertaa menin äidin luokse ja näytin jotakin, mistä olin ylpeä ja ajattelin, että nyt äitikin on. Äiti ei kommentoinut mitenkään. Läksin nolona pois. En päässyt hänen vaikutusvallastaan aikuisenakaan. Olin hänen seurassaan aina todella kummallinen. Minua aina jännitti niin kovasti. Hän arvosteli ulkonäköäni, tapaani puhua, kävellä, valita ystäviäni, työpaikkojani. Ainoa, mitä hän ei arvostellut, oli poikaystäväni, sittemmin mieheni. Ja ainoa asia, minkä osasin tehdä oikein oli synnyttää lapsi. Sen jälkeen en tosin osannut hoitaa häntä :)



Kun sain tietää ultrassa, että meille tulee todennäköisesti tyttö olin aivan kauhuissani. Pelkäsin, että sukupolvia jatkunut naisten sortaminen jatkuisi. Päätin tehdä kaikkeni, ettei niin kävisi. Ensimmäisenä yönä, kun todellakin sain ihanan pienen tytön, lupasin, että me tytöt sitten lopetetaan tämä sorto puolin ja toisin.



Ensimmäinen lapseni on siis tyttö ja toinen poika, kolmannesta emme vielä tiedä kumpi on. Mutta voin sanoa sinulle, että aikaisemmista käytännöistä on mahdollista päästä eroon! Se vaatii paljon ajatustyötä. Itse olen käynyt myös terapian. Tyttäreni on aivan ihana. Rakastan häntä yli kaiken ja olen hänestä todella ylpeä. Hän on hurmaava pikkuneiti omine ihanine piirteineen. Mielestäni tärkeintä on olla avoin sille, millainen lapsi on. Arvostaa häntä sellaisena kuin hän on. Avainsanat ovat arvostaminen ja aidon suhteen luominen. Meillä on hyvät välit ja näen kuinka hän ihailee minua äitinä. Minä suorastaan jumaloin häntä. Tiedän, että tulemme ottamaan yhteen vielä kovasti, mutta se ei riko meidän hyvää perussuhdetta. En voisi kuvitella, että meille tulisi huonot välit.



Minulle äitiys on merkinnyt vapautumista menneisyydestä ja äitini vaikutusvallasta. Oma tytär on merkinnyt voimaantumista naisena ja jopa tyttärenä. Olen ymmärtänyt entistä paremmin, että äidilläni on ollut omia ongelmiaan, joita on heijastanut minuun, sen sijaan, että olisi ottanut niistä vastuun ja hoitanut ne kuntoon. Olen huomannut, että olen äitinä korostetun ymmärtäväinen ja läsnä. Olen myös pohtinut suhdettani tyttäreen paljon enemmän kuin moni muu tyttären äiti. Ja olen niin ylpeä, että minulla on tytär! Näen hänessä paljon myös itsestäni.



Rohkaistu vaan lasten hankinnassa. Olet niin selvillä omista ajatuksistasi, että en voi uskoa, että antaisit pahan jatkua seuraavassa polvessa. Lapset ovat omalta osaltaan eheyttäneet minua ja parantaneet monta haavaa menneisyydestä. Toivon sinulle kaikkea hyvää !

... ap voi odottaa omaa " idioottivuoroaan" oman biologisen lapsensa kanssa...

On tyypillista ja tarpeellista, että nuori kapinoi vanhempiaan vastaan ja varsinkin tytär äitiään. Jollakinhan se napanuora on katkaistava. Vaikka yhteenotot olisivat koviakin niin molemmat osapuolet ymmärtävät lapsen aikuistuttua, että se kuului siihen aikaan. Sitten ovat nämä oikeasti laiminlyödyt lapset, jotka ennemminkin aikuisuuden kynnyksellä alkavat entistä enemmän kyseenalaistamaan vanhempiensa toimintaa.

Ja sitten taas jos aikuiset ihmiset jaksavat vielä mouruta ja märistä omista vanhemmistaan, no se on vaan kypsymättömyyttä. Yksi aikuistumisen olennaisimmista kehitystehtävistä on antaa vanhemmilleen anteeksi. Ymmärtää että ne omat vanhemmatkin ovat vain ihmisiä. Ehkä osata vähän tarkastella niitä omia toimiaankin, harva meistä on ollut kovin ihana teininäkään.

Useimmat murkut vihaavat äiti-/isäpuoliaan. Että hyvä näin. Toivottavasti kuitenkin kannustat lasta säilyttämään hyvät suhteet myös biologiseen äitiinsä. Ettet siis ainakaan komppaa haukkumisia millään lailla tai osallistu mustamaalaamiseen.



Taidan olla outo lintu, kun en muista, että kukaan ystävistäni olisi murkkuna tai myöhemminkään inhonnut äitiään. Minulla oli pieniä ongelmia isäni kanssa, ei mitään vakavaa, mutta äidin kanssa olen aina tullut toimeen.

äitipuolen kanssa tehdään vaan kivoja juttuja, äitipuolen ei tartte ottaa vastuuta niistä vanhemmuuden vaikeammista puolista vaan saa olla se rento ja cool tyyppi murkun elämässä johon ikävää, epäreilua äitiä verrataan. ei muuta.

Tunnistin vielä itsessäni kaksi kertomaasi asiaa: minäkin olin vain kylillä fiksu ja asiallinen ja onnistuin huijaamaan ihmiset pitämään minua aikuisena. Äiti aina kotona huokaili, että voi kun ne tietäisi että minkälainen olet täällä kotona (mielestäni käytöksessäni ei ollut juurikaan eroa). Sitten myös sain pettyä monesti, kun luulin äitini innostuvan tai kiinnostuvan jostain minulle tapahtuneesta jutusta. Äitini oli aina yhtä laimea oli sitten kyse surusta tai ilosta.



On todella hienoa, jos voi ja jaksaa uskoa, että muutos on mahdollista ja että tietyt ihmissuhteet eivät ennaltamäärätysti ole tietynlaisia. Luin eräästä kirjasta, että tällaista kokenut ihminen voi omaa lastaan hoitaessa hoitaa myös sitä pientä laiminlyötyä lasta sisimmässään. Kun lasten saaminen on vanhemmalle aikamatka omaan lapsuuteen ja sen tapahtumiin, voi äiti näin ikään elää lapsensa kanssa uudelleen sellaisen suhteen äidin ja lapsen välillä kun itsekin olisi aikanaan halunnut.



Kaikkea hyvää myös sinulle 28. Jos olet vielä paikalla, haluaisitko kertoa jotain tuosta terapiasta? En ole itse mennyt, mutta olen miettinyt. Miten selvititte lapsuuttasi ja auttoiko se sinua?



T. 22

.

Allekirjoitan täysin, että hoitaessani omia lapsiani, olen hoitanut myös omaa sisäistä lastani. Varsinkin, kun tyttäreni oli syntynyt tunsin tosi voimakkaasti, miten hyvää hoivaaminen teki myös minulle itselleni. Monesti ajattelen, että voi kun äiti olisi katsonut minua samalla tavalla hyväksyvästi kesken leikin tai hymyillyt tai silittänyt ohimennen tukkaa tai ollut kiinnostunut jostakin omasta jutustani. Minun on helppo samaistua tyttäreni maailmaan. Jotenkin muistan vielä millaista on olla pieni tyttö. En elä hänen kauttaan, mutta hänen elämismaailmansa ymmärtäminen on helppoa.



Terapia on auttanut minua omassa ajatustyössäni eteenpäin. Silloin, kun olen ollut oikein pahasti jumissa omien ajatusteni ja tunteiden kanssa on ammatti-ihmisen kanssa puhuminen auttanut paljon. On vaikea sanoa, miten lapsuutta erityisesti käsiteltiin, koska terapia on kokonaisuus. Suosittelen sitä sinulle. Minulle siitä oli ainakin paljon hyötyä.



Olisi mielenkiintoista lukea se aloittamasi ketju. Kuinkahan löytäisin sen?

Hehehehehhehehe tottakai ne puhuu pahaa äideistään. Ja voisinpa vaikka vannoa että äidin versio tilanteesta voi olla aika erilainen ;). Kun vastassa on äidin elämänkokemus ja nuoren idealismi, niin törmäyshän siinä tulee. Totta kai äidit tekee paljon vääriäkin juttuja. Kyllä nämä nuoret sitten viimeistään tajuaa kun ovat itse murkkujen äitejä, että elämä on :).

Nuoret ovat tarkkanäköisiä. He huomaavat kyllä, jos omat vanhemmat eivät oikeasti välitä heistä. Vähän myöhemmin he ymmärtävät paremmin ja antavat anteeksi, mutta se ei tee vääryyttä tekemättömäksi.



ap

Ne nimittäin ovat ihan eri luokkaa kuin se, että äiti pitää yllä kotiintuloaikoja tai ei anna tarpeeksi rahaa/vaatteita. Asettukaa kerrankin nuortenne tasolle ja kuunnelkaa oikeasti, mitä sanottavaa heillä on! Tietenkin voi olla, etteivät he enää luota apuunne eivätkä kerro, kun teidän mielestänne heillä EI VOI olla muuta ongelmaa kuin kodin tyhmät säännöt!



ap

" En pidä muiden lapsista kuin omistani" , julistavat nykyajan isät ja äidit ylpeinä. Mutta pitävätkö he edes omistaan? Helvetin hyvä kysymys.