Minun tarinani

Vuosi sitten tähän samaan aikaan elin ehkä elämäni raskaimpia hetkiä. Silloin päätin, että jos joskus meille lapsi suodaan, tulen sen tänne kertomaan ja sillä tavoin kannustamaan teitä, jotka olette saman surun kohdanneet.



Vuosi sitten elokuussa koin toisen peräkkäisen keskenmenon. Ensimmäinen tapahtui huhtikuun lopussa raskausviikolla 8. Tuo fyysisesti helppo, mutta henkisesti lamauttava kokemus vahvisti vaan halua saada lapsi. Kun sitten toinen raskaus alkoi kesäkuussa, en voinut kuin pelätä. Toki iloitsin, mutta olin alusta asti varma, että tuokin raskaus menee kesken. Ja niinhän siinä kävi. Ambulanssikyyti sairaalaan keskellä yötä raskausviikolla 9 ja taas olivat unelmat hajonneet.



Viime syksy oli kamala. Ensimmäinen keskenmenon jälkeen surin syntymätöntä lastani, toisen jälkeen surin kahden enkelin lisäksi sitä, että en ehkä koskaan saisi lapsia. Vaikka keskenmenoja oli ¿vasta¿ kaksi, uskoin silti, että lasta ei meille ikinä synny. Viime syksy siis kului täydessä sumussa. Jälkeenpäin ajateltuna ulkopuolinen apu olisi ollut varmaan avuksi, läheisille ihmisille (miestäni lukuunottamatta) kun en asiasta osannut puhua. Seksi alkoi olla pakkopullaa, vietin valtavan paljon aikaa netissä etsien tietoa keskenmenoista, olin raivioissani gynekologilleni, joka ei mielestäni ottanut minua todesta, itkin ilta toisensa perään pieniä enkeleitäni ja kohtaloani, katkeroiduin ja tunsin kateutta kaikkia raskaana olevia kohtaan, tunsin olevani ihan yksin asian kanssa.



Joulukuussa tein jälleen positiivisen raskaustestin. Ilo oli pientä pelkoon verrattuna. Varasin ajan gynekologille, jotta varmistuisimme, että raskaus todella oli oikeassa paikassa jne. Toivoin näkeväni ultrassa pikkuisen sykkeen, mutta sen siaan lääkäri ilmoitti, ettei näe sikiöpussin lisäksi mitään muuta ja että tässä vaiheessa pitäisi jo näkyä sykekin. Kun edes ruskuaispussia ei ollut erotettavissa, antoi lääkäri jo melko varman tuomion tuulimunaraskaudesta. Sovimme viikon päähän uusintakäynnin ja sain jo mukaani kipulääkereseptin, jotta selviäisin kotona, jos raskaus menisi itsestään kesken, ettei tarvitsisi kipujen takia sairaalaan lähteä, niin kuin edellisellä kerralla.



Viikon sitten itkin ja toivoin. Menimme mieheni kanssa ultraan sovittuna päivänä. Sekavin tuntein asetuin tutkimuspöydälle, enkä uskaltanut katsoa monitoria, ennen kuin gynekologi ilmoitti näkevänsä sykkeen.



Siitä alkoi pelonsekainen odotus. Pitkän aikaa puhuin vauvasta että JOS se nyt syntyy niin... Vasta noin raskausviikolla 20 alkoi pelko väistyä ja usko raskauden jatkumiseen loppuun asti alkoi vahvistua. Loppuraskaudessa osasin nauttaia raskaudesta jo täysin, eikä pelolle ollut enää tilaa.



Toissa viikolla sitten syntyi tuo pikkuinen ihme, suloinen prinsessa. Joka päivä edelleen muistan myös nuo surun hetket, enkä koskaan voi tai haluakaan unohtaa keskenmenojani, mutta tällä hetkellä ne saavat minut arvostamaan ja rakastamaan vauvaani enemmän, kuin tiesin olevan mahdollista.



Voimia teille kaikille keskenmenon/-ja kokeneille. Toivottavasti tämä tarina luo teille uskoa tulevaisuuteen.



Halauksin,

Pumpsu