Miksihän niin moni pari eroaa kun lapset on ihan pieniä (alle 3-4v)?

Nimim. " Mies jätti keväällä salamana kirkkaalta taivaalta lasten ollessa 3 v ja 6 kk"

Minusta ei kuitenkaan pitäisi syyttää näitä ihmisiä erosta. Jokainen tekee päätöksen sen hetkisen tilanteen mukaan, josta ulkopuoliset eivät tiedä mitään.



Pikkulapsiaika on rankkaa. Meillekin tuli kaksi lasta 1,5 v ikäerolla. Uskallettiin tehdä toinen perään, koska " eihän tämä vauva-aika nyt niin rankkaa ole kuin väitetään" . No jaa, helppohan se oli sanoa tyytyväisen ja hyvinnukkuvan vauvan ansiosta. Sitten kuopus oli toista maata.



Meillä on miehen kanssa ollut hyvä suhde, mutta kyllä sitäkin vaan on koetellut todella vähäiset unet ja unihäiriöt, mun sairastuminen masennukseen ja lasten uhmat. Kun yrittää vaikka mitä, eikä asioita saa toimimaan haluamallaan tavalla, sitä turhautuu. Väsyneenä ja turhautuneena, oman ajan hukanneena yms. sitä helposti ajautuu eri raiteille puolison kanssa.

Ei pitäisi erota, jos pieniä lapsia.

No, liittoon tarvitaan kaksi. Jos ei toisella pää kestä sitä pikkulapsiaikaa, niin onko se toinen vanhempi siihen jotenkin syyllinen. Rankkaa aikaa varmaan kaikilla omalla tavallaan vauva- ja taaperoaika.

Joillain miehillä on sitten ihme juttu tuon seksin kanssa, jota en ymmärrä. Jos sitä seksiä ei saa niin usein väsyneeltä pienen vauvan tai lapsen äidiltä, niin eikö sitä vois väliaikaisesti vaikka vetää käteen?? Pakkoko se on mennä vieraisiin? Sitä kun ei moni liitto kestä.

terveisin nimim. kokemusta on

huomaan ainakin toisen lapsen yötä jotenkin pettyneeni enemmän mieheni laiskuuteen ja mukavuuden haluunsa vain mm. olla tietokoneella. Itselleni kasautuu hommia ja nautin siististä kodista ja ehkä olen luonteeltani liikakin ns. suorittaja.



Ensimmäisen lapsen syntymä oli euforiaa vuosien kahdestaan olon jälkeen, mutta toisen lapsen jälkeen asiat kasautuvat enemmän. Esimerkiksi ikuisesti jatkuva remontti, joka ei miehen pyhistä lupauksista huolimatta ole vieläkään loppunut kiristää pinnaani miestäni kohtaan paljon enemmän kin hän edes tajuaa. Hoitovapaalla raha-asiat kiristävät pinnaa, yhteisen ajan puute ja romantiikan vähyys ja ylipäätänsä jatkuva kotona olo tylsistyttää omaakin mieltä niin, että kumppaniin tulee siinä sivussa kypsähdettyä. Välillä aiheesta, välillä ehkä aiheetta.



Silti useasti väsyttävän päivän jälkeen totemme miehemme kanssa kuinka ihanat lapset meillä on ja kuinka kuitenkin juuri tämä meidän perhe on se tärkein juttu, jonka eteen töitä tehdään eikä ikinä erota.

oltiin rakastumisvaiheessa vielä lapsen synnyttyä. Arkihan siitä alkoi, mutta ei meillä mitään kriisiä tai ongelmaa ole ollut kummankaan lapsen kohdalla. Hienostihan tämä on mennyt joka suhteessa. Vastuu jakautuu aika hyvin, vaikka tietysti äitinä aina jotenkin viimekädessä huolehtii lapsen asioista. Mies kuitenkin tekee osansa kotitöistä, on lasten kanssa ja osaa elää tavallista elämää.



Mä en käsitä, miten toisille tulee niitä kriisejä lapsen synnyttyä. Juuri kaveriporukassa puhuttiin ja kenelläkään ei ole tullut mitään eroajatuksia lapsen synnyttyä. Nyt nämä esikoiset lähestyy jo kouluikää eli arkea on eletty aika pitkään jo.

Meillä ei ole miehen kanssa mennyt koskaan niin huonosti, kuin silloin kun lapset oli alta vuoden ikäisiä. Molemmat valvotti paljon, ja se aiheutti ärtymystä ja väsymystä. Elämä oli aika paljon pelkkään valvomista ja vaipanvaihtoa, niin ainakin sillloin tuntui siltä.

Kinattiin ja riideltiin ihan naurettavista asioista. Mä olin esim. kateellinen siitä että mieheni kävi töissä, mä pidin epäreiluna sitä että hän sai aamulla lähteä töihin ja mun piti jäädä kotiin lapsia hoitamaan. Vaikka samalla tajusin että olen ihan " pöpi" , onhan jonkun tienattava, eikä yrittäjä voi noin vain jäädä töistä pois, muuten on firmaa ei kohta ole. Ja mieheni paljon myös auttoi mua, mutta mun mielestä ei riittävästi, näin jälkeepäin ajateltuna, mies auttoi tosi paljon.



Mutta jos vaan jollain tasolla vähänkin aavistaan ja tuntee että sitä rakkautta on kuitenkin jossain vielä jäljellä, niin ei kannata luovuttaa. Mä luulen että ne vaikeat vuodet on jopa vain yhdistänyt meitä enemmän, yhdessä kestettiin ne ja selvittiin.

Ei osata olla kahdestaan,kun on totuttu siihen, että ne lapset pyörii siinä jaloissa. vieraannutaan entisestään ja erotaan.

a) lapsia hankitaan liian nopeasti, ei tutustuta ensin toisiinsa aikuisina ihmisinä

b) ei olla valmiita yrittämään mitään suhteen eteen, kun tulee eka erimielisyys

c) ei olla valmiita luopumaan mistään omista asioista yhteisten asioiden eduksi. Ollaan liian itsekkäitä ja jääräpäisiä.

tehdään lapsi ja erotaan. Ei jymmärrä ei.

Tämmönen kuvio oli yhdellä miehellä jota tapailin viime talvena.

elämä ei voi lasten syntymän jälkeen jatkua kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mies on työnarkkari ja perhe on hänelle pelkkä sivujuonne elämässä. Kotityöt ja lapset ovat jääneet ihan kokonaan minun harteilleni ja mies paahtaa töissä nykyään myös viikonloput eikä näe siinä mitään kummallista. Pian saa paahtaa töissä 24/7, minä ja lapset häivytään tästä kuviosta.

Tämä on kuulemma jo melkeinpä muoti-ilmiö. Syyksi hän arveli etenkin nuorten miesten kykenemättömyyttä sitoutua perhe-elämään, ei olekaan kivaa enää kun pitäisi olla kotona ja hoitaa vauvaa. Naiset sopeutuvat raskauden myötä rooliinsa hiukan helpommin ja sitten saavat pettyä kun miehestä ei olekaan isäksi.

Ja syys on ainakin siinä että sen mielestä koti ei ole yhteinen. Ennen lapsia tämä asia ei haitannut, en muista ollenkaan miten kotityöt jakautui. Mutta nyt ne jakautuu niin että 80 % mulle ja loput miehelle. Sen mielestä myös lasten hoito on kotityö! Eli jos se laittaa dvd:n pyörimään ja menee itse nukkumaan makkariin niin se sen mielestä hoitaa lapsia, eli tekee kotitöitä. Mutta moni muukin asia vituttaa, moni moni muu asia!



Puhuttu on kaikesta, mutta mitään muutosta ei tapahdu. Kuinka kauan sitä jaksaa olla ihana vaimo tällasessa tilanteessa että mies pitää jonain vitun kodinkoneena? Ja jos seksiä ei tule säännöllisesti niin sitten se suuttuu. Aivan penikka koko mies.

Molemmat hirveän väsyneitä, uupuneita omaan työhönsä - mies kodin ulkopuolella, mä kotona - , turhautuneita... Nähty toisiamme vain erittäin harvoin, useimmiten totaalisen väsyneinä sohvalla muutaman hetken ajan. Tytön hoito kokonaan mun harteilla, tukiverkko puuttuu, mies tekee lähes vuorokauden ympäri töitä, sotkee kuin pikkulapsi paikat kotona juuri kun olen saanut siivottua... tästä sitten tapeltu ja siitä, kummalla on raskaampaa.



Kyllä tässä monia aineksia eroon olisi, mutta silti yritetään, kun kuitenkin ennen lapsen syntymää oltiin tosi hyvä tiimi ja miehessä on paljon, paljon hyvää. Vaihtamalla ei paranisi, sillä en mäkään mikään helppo kumppani ole. Uuden kanssa tulisi varmasti ongelmia, jos ei samoja, niin muita. Ja tyttökin palvoo isiää, kuten isi tyttöään, sydämeni särkyisi, jos heidän suhteensa menisi pilalle sen takia, etten jaksa näitä kotiäiti-siivooja-urattomuus-vuosia. Uskon nimittäin vakaasti, että joskus mulla on taas oma elämä, minkä myötä perhe-elämäkin on tasapainoisempaa... Se usko ja toivo auttaa mua jaksamaan tässä joskus niin harmaassa arjessa.

Jokaisella parilla omat asiat. Meillä ongelmat muuttuivat kriisissä siinä vaiheessa, kun mies alkoi käyttää rahojaan aika lailla kehnonlaisesti. Lasten tultua itselle kasvoi valtava suojelemisen tarve ja isoilta taloudellisilta asioilta olen halunnut välttyä.



LÄhipiirissäni syitä ovat olleet mm. miehen uskottomuus, naisen väsymys jonka takia hän ei ole jaksanut olla miehelleen ns iloinen palvelija. Nyt juuri lähipiirissäni kriisi vaihtui eroksi, kaikille totaalinen yllätys. Syitä mm. miehen entinen elämä, miehen ymmärtämättömyys jne.



Pikkulapsiaikana nainen ei jaksa katsella miestään lapsen roolissa. Tietyt asiat ärsyttävät enemmän, sitten alkaa vihata niitä piirteitä ja lopulta ei halua edes olla toiselle rakastettava koska " toinen ei ansaitse sitä" .



Me ollaan selvitty kriiseistä, mutta hyvä on joskus läpikäydä, mitä se ero oikein tarkoittaa. Sitä kun vain käyttää vähän ainoana asiana et asiat selviää..

Erot eivät tapahtuneet ainakaan lapsiperheen arjen takia ja veikkaisin sen johtuvan siitä, että näissä perheissä kaikki isät on osallistuneet lastenhoitoon ja arkeen. Se vähentää huomattavasti riitojen määrää. Enemmistö lähipiirini äideistä tekee vuorotyötä ja isien on pakko osallistua lastenhoitoon. Väittäisin, että se ero tapahtuu siksi, että toinen ei ota osaa perheen arkeen ja toinen saa yksin kantaa vastuun.



Kaksi lähipiirin eroa on tapahtunut jatkuvan uskottomuuden ja toinen viinanjuonnin takia. Ja niidenkin liittojen lapset oli yläasteikäisiä.

pikkulapsivaihe kestää yli 20 vuotta putkeen. Hih! Ja ei erota, ei.

Joko erotaan liian heppoisin perustein, tai sitten toisesta paljastuu kasvaneen vastuun ja lasten myötä sietämättömiä piireitä.

En voi ymmärtää sitä, miten ihmisillä on edes aikaa miettiä parisuhdettaan silloin kun lapset on pieniä. Mulle on ainakin tärkeetä, että mies on mukana jakamassa tätä rankkaa arkea. Ei mua ärsytä, jos mies ei tee tarpeeksi, pääasia että on kumppani joka tarvittaessa (vaikka sitten pyydettäessä) auttaa ja on ylipäänsä läsnä. Olisi jotenkin loogisempaa, että erot tapahtuisivat sitten kun lapset on isompia ja on aikaa parisuhteelle. Nyt menee kaikki aika ja voimat arjen pyörittämiseen eikä mihinkään erotaanko vai ei -miettimiseen. Eikä onneksi tarvitsekaan! Lapset 1v ja 3v.

hoitaa parisuhdetta, eikä voimiakaan. Sitten kun lapset on vähän isompia niin parit huomaavat että ei olekaan mitään tekemistä yhdessä kun monta vuotta on mennyt siinä vauvasirkuksessa.

Kaikki vapaa-aika tuntuu menevän lasten kanssa olemiseen (molemmat siis kokopäivätöissä), niin että me kohta hädin tuskin tunnetaan toisiamme enää millään muulla tasolla. Sujuvasti ja lämminhenkisesti puhutaan lapsiasioita keskenämme, muttei enää paljon mitään muuta.



Seksi toisen kanssa ei kiinnosta enää yhtään, siitä on tullut pelkkä lapsenhoitokaveri.