Naapuri sai kehitysvammaisen vauvan

Kolariin joutuminen tai rattijuopon yliajamaksi jääminen voi osua myös sinun kohdallesi. Tailäheistesi kohdalle.



Siihen päälle neurologinen häiriö ja kasvohalvaus, että kuola valuu tahattomasti koko ajan. Avot, siinäpä olisi ap:lla ihmettelemistä. Varmasti sattuisi naapurin ämmien halveksiva asenne.



Ja ap:n ja muiden peesaajien ikä ja sivistystaso (koulutus) oli?

ja olla loppuikänsä se kuolaava rullatuolipotilas. Tiedän itse terveyden haurauden, oma lapseni sairastui vakavasti täytettyään 3. On edelleen suloinen niinkuin lapset aina äitinsä mielestä

Sinun kirjoituksesta huokui jotenkin ystävällisyys ja kaikkien ihmisten hyväksyminen .

Tämä AP on vaan yksinkertaisesti . . . plääh . . .

Nyt osaan laskea tuon jo jonkun tylsistyneen ihmisen epätoivoiseksi yritykseksi saada tappelua aikaan.



Mutta 2,5v sitten tuoreena, maailman suloisimman down-vauvan äitinä tuo olisi vielä voinut loukata :(



Ap:lle en viitsi kommenotoida, mutta yleisesti aiheesta. Minä ainakin koin aikanani erityisen tärkeäksi sen että vauvaani suhtauduttiin kuin mihin tahansa vastasyntyneeseen. Onniteltiin ja vauvaa kehuttiin suloiseksi, tuli tunne että hän oli muillekin aivan yhtä rakas ja tervetullut kuin terve lapsi. Samalla sai itse kokea äitiyden alun mahdollisimman " normaalina" . Minulle oli tärkeää että sain nauttia noista ihan tavallisista asioista vauvani kanssa.



Eli minusta tuntui parhaalta kun vauvaa katsomaan trulleet eivät itse hokeneet tuota downia sen enempää, vaan odottivat että otin itse asian esille. Kyllä siitä on paljon puhuttu läheisten kanssa ja heiltä ihanaa tukea saatu, parasta tukea juuri niiltä jotka eivät ole " tietävinään" liikaa vaan ottavat lapsen ihan lapsena.

Kukaan ei kaipaa seuraasi. Jos siis kertomasi on totta.

Suuret onnittelut tietysti.... siihenhän sitä onnea erityisesti tarvitaan! Ja voimiakin...

minua hävettää, että olen ihminen...



Järkyttäviä asentaita vammaisia ihmisiä kohtaan, toivottavasti en tunne ketään teistä...

Vierailija:

Miten voisin onnitella sellaisesta? Eihän kukaan voi haluta vammaista lasta!

No meille tuli juuri adoption kautta vammaiseksi luokiteltava lapsi. (Ei tosin down-lasta.) Että painu sä. Se, että sä olet tyhmä, ei tarkoita, että muut olisivat yhtä tyhmiä.

pitäisikö sinua nyt inhota?

Sitä en tiedä miksi, mutta tulipa mieleeni että ei kai aloittaja elä omaa kriisiään saatuaan tietää odottavansa down-vauvaa. Niin tai näin. Häiriintyneeltä vaikuttaa, hae apua.

Jos naapuri on ystäväsi (eipä taida olla ainakaan enää), niin kysy tarvitseeko arkeensa apua kuten kuka tahansa vauvan saanut. Jos ei ole ystävä, niin pidä suusi kiinni. Asenteesi on sairas.

Lapsi on aina lahja. Syntyy hän terveenä tai sairaana! Tällaisen erityisen lapsen kanssa vaan tarvitaan rohkeutta ja voimia enemmän kuin terveen kanssa... Onnittelut tälle perheelle, tulette huomaamaan, että juuri teille on annettu jotain aivan erityistä!



AP:n omat lapset eivät toivottavasti koskaan sairastu ja JOUDU TÄLLÖIN KOKEMAAN OMAN ÄITINSÄ VIHAA...

sun kaveritkin varmaa pitää sua tosi kovassa arvossa. säälittävää.

mutta sulla on varmasti ollu kurja elämä,kun noin käyttäydyt. mee puhuun jollekin.

t. kehitysvammaisten nuorten opettaja

kolahtaa aivan varmasti joskus omaan nilkkaan. Ihan sata varmana kohtaat joskus vielä elämässäsi sellaisen tilanteen, että kadut puheitasi. Niin se vaan elämä opettaa : ) välillä rankallakin kädellä ap:n kaltaisia pösilöitä!!

Tiedän syyn olevan se, että omassa lähipiirissäni ei ole ollut vammaisia, joten vamma on minulle todella vieras käsite. Jollain tasolla pelkään vammaisia ihmisiä.



Opiskelin liikunnanohjaajaksi ja me vedimme vammaisryhmälle uimakoulua. Itkin aina aamulla kun piti lähteä ohjaamaan vammaisia,sillä pelkäsin heitä todella. Yksi pojista kävi minuun aina seksuaalisesti käsiksi(puristeli rinnoista, pyllystä tai pussaili) yksi saattoi yht äkkiä heittää pallolla täysillä naamaan tai lyödä. Oli todella vaikea ohjata lapsia/nuoria joita pelkäsin kauheasti.



Huomaan vieläkin pelkääväni vammaisia. Jos kadulla tulee vammainen vastaan, niin kierrän sen kaukaa. Ei ole kiva olla tallainen ja haluaisinkin päästä tästä pelosta eroon. Olen aina ollut siinä uskossa, että kohtalo antaa minulle vammaisen lapsen, koska se olisi varmasti ainoa tapa millä oppisin suhtautumaan vammaiseen normaalisti. Ensimmäinen lapseni on kuitenkin terve (huh) ja olen siitä ikionnellinen.



Ystäväni sai lievästi kehitysvammaisen pojan ja vasta tämän pienen pojan kanssa olen voinut olla normaalsiti. Otan syliin ja pusuttelen kuin ketä tahansa lasta...mutta hän onkin vielä kovin pieni. Mietityttää, että alankohan pelkäämään tuotakin lasta kun se kasvaa isommaksi? Hmmm...

Mutta varmasti moni jollain lailla pelkää tai arastelee vammaisia ihmisiä. Ei sillä erttä pitäisi näitä sen arvottomampina tms, vaan ihan puhtaasti kokee ettei osaa olla luontevasti heidän seurassaan.



Tunnustan itsekin omanneeni aikanani samanlaista ajattelua. Lähipiirissä ei ollut vammaisia ihmisiä ja jotenkin kummeksuin kun ohimennessäni näin oudosti liikkuvia ja omituisesti sössöttäviä kehitysvammaisia. Kamalaa oli kun joku asiallisesti pukeutunut, mutta erikoisen näköinen vammainen tuli epäselvästi puhuen kysymään minulta jotain ihan asiallista asiaa, vaikka missäpäin on kauppa. En meinannut saada puheesta selvää ja hävetti tunnustaa etten ymmärrä mitä hän haluaa, onneski paikalle sattui mies joka ymmärsi vammaisen puheen ja osasi neuvoa tätä. Meinasin siinä sitten hävetä silmät päästäni ja vastaisuudessa yritin kiertää kaukaa kaikki vammaiset, peläten että heittäytyvät juttusille.



Opiskelin lähihoitajaksi ja vammaistyö oli minulle kauhistus, onneksi sain sen luimittua helpossa harjoittelupaikassa ohi. Tunneilla en uskaltanut kommentoida juuri mitään noiden pelkojeni vuoksi, pelkäsin että minut tuomittaisiin jonkinlaisena rasistina tms. Toivoin etten ikinä joutuisi vammaispuolelle töihin!



Kohtalo sitten antoikin minulle kummitytön muodossa mahdollisuuden tutustua pieneen down-lapseen ja pikkuhiljaa pelkoni alkoivat murtua. Nyt tuo 4v tyttö on mitä ihanin pieni lapsi jonka kautta olen oppinut paljon uutta. Nykyään olen kiinnostunut vammaisista ihmisistä, erityisesti downeista ja mielellään heittäydyn kanssaan juttelemaan. Haaveilen jo työstä kehitysvammapuolella ja nyt nuo entiset pelot lähinnä huvittavat. Tavallaan toivoisin että jokainen vammaisia pelkäävä ihminen saisi mahdollisuuden tutustua johonkin vammaiseen ymmärtääkseen että ihmisiä hekin ovat eikä kanssaan tarvitse olla sen ihmeellisemmin kuin kenenkään muunkaan.

Auts. Toivottavasti saattee elää ruusulasit silmillä koko loppuelämän, eikä esimerkiksi oma lapsi joudu onnettomuuteen, jossa halvaantuu tms...



Minä ostin ystäväni vauvalle pienen lahja ja onnittelin vaavista, kun heille syntyi cp-vammainen lapsi. Ei tullut muuta mielenkään.

jos kerran inhoot ja et pysty onnittelemaan ap niin miten jatkossa ajattelit teidän ystävyyden naapurin kanssa sujuvan?!

Onnittelutkin voi tuntua pahalta. Luuletteko te, että vanhemmat hyväksyy lapsen kehitysvamman hetkessä, näin ei ole.

He käyvät myös lävitse tunteiden myllerrystä.

Pyytäisin itse lupaa tulla katsomaan lasta ja ottamaan rohkeasti syliin ja ole oma itsesi.

Itselläni keskivaikeasti kehitysvammainen lapsi ja kivut ja surut oli suuret, kun lapsen vamma selvisi. Meille kehitysvamma epäily tuli, kun lapsi oli 2v.

Joskus läsnäolo on tärkeämpää, kuin sanat.