Parisuhde jumissa- mies ei haluakaan lapsia.

Pistä sille nyt jokotai-vaihtoehto eteen.

Mies on kaikin puolin hyvä mies, mutta haluan kyllä lapsia. Ja ikää alkaa olla sen verran, etten kovin pitkään viitsi tällaisessa junnaus vaiheessa jumittaa. Mitään ehdotonta ei:tä ei ole mieheltä lapsille tullut, mutta pakko kai tässä on niitä päätöksiä ruveta tekemään.



En kyllä oikein käsitä miten minun ateismini voi olla este lapsille. Vai onkohan vain tekosyy :/.



ap

Selkä seinää vasten ja selkeä vastaus: sinä ja lapset tai ero. Piste.

jos minun mieheni esittäisi mitään tuollaista, en jäisi odottamaan hänen päätöksiään vaan eroaisin.



tarkoitan että mun mielestä on vähän helvetin loukkaavaa ilmaista kumppanille että "joo kivahan sun kanssa on ollut asustella MUTTA oikeasti VAKAVAAN suhteeseen haluan kunnollisen naisen ja sähän et oo kovin kunnollinen."

miksi mies sitten halusi kanssasi naimisiin?! Siis, jos et kuitenkaan ole "hyvää äitimateriaalia"?! Vai kuvitteliko, että tulisi yhtäkkiä uskoon hänen vaikutuksestaan? Syöttääkö joku hänelle noita ajatuksia hyvästä äitiydestä (uskovaisen EXÄni äiti teki niin....) vai ovatko omassa päässään?



Tylsä tilanne mutta minä vaihtaisin miestä (kuten tein itse). Koin uskovien suvaitsemattomuuden niin suurena, etten enää jaksanut. :(. Anoppi painosti jatkuvasti kaiken suhteen ja eäni oli milloin mitäkin mieltä (uskovaisuus oli suurempaa tai pienempää riippuen siitä, mitä hän itse halusi....). Ehkei miehesi ole ihan samanlainen siltikään...

Mä olen uskossa ja mies ei, ja voin sanoa että homma ei toimisi vain sellaisessa tilanteessa, jossa mies ei kunnioittaisi mun uskoa. ELi jos olet näitä "aion opettaa lapselleni että ne on vain satuja" -tyyppejä, niin ymmärrän miestäsi hyvin. Jos taas kunnioitat monia tapoja ymmärtää elämää ja susta on ok että lapsesi käy välillä myös srk:n kerhossa, teillä voi puhua Jumalasta kunnioittavasti ilman kenenkään tuhahteluja ja tuet miestäsi siinä että hän välittää uskonsa lapsillenne, niin siinä tapauksessa asioiden pitäisi olla kunnossa.

vaan on epävarma lasten kasvatuksesta. Siis siitä, että voimmeko kasvattaa tasapainoisia lapsia kun elämänkatsomuksemme on erilainen. isä opettaisi että Jumala on olemassa, äiti ei.



Mies ei ole koskaan sanonut minun olevan huono nainen tai ihminen, mutta ilmeisesti (ei ole näin sanonut, mutta päättelen) en olisi hänen mielestään hyvä äiti hänen lapsilleen. Mies siis voisi elää kanssani ilman lapsia. Haluaa lapsilleen uskonnollisen kasvatuksen, muttei sellaista voi saada minun kanssani.



Äh, ei tässä tosiaan auta muu kuin pistää kova kovaa vasten. En kyllä haluaisi erota, mutta jos mies ei muuta mieltään, ei kai tässä muutakaan vaihtoehtoa ole.



ap

et anna kastaa lapsia, vaadit heidät elämänkatsomustiedon tunneille, annat ymmärtää että mies on "hölmö" koska uskoo. Mutta toisaalta miehen olisi kyllä pitänyt suhteenne alussa ilmaista toive uskovasta puolisosta, en ymmärrä miksi hän on noin kuluttanut vuosia elämästäsi.



En kyllä oikein käsitä miten minun ateismini voi olla este lapsille. Vai onkohan vain tekosyy :/.



ap

[/quote]

tämä asia ahdistaa todella.



Minä kunnioitan mieheni uskoa, mutta en vain usko itse. Minun puolestani mies voisi käydä lapsen kanssa kerhoissa ja kirkossa, mutta itse en voi osallistua uskonnon opettamiseen. Enkä tietenkään puhuisi lapselle Jumalasta satuna, vaan kertoisin vain, että äiti ajattelee eri tavalla. Että on kyse uskosta, kukin uskoo tavallaan ja kaikkien katsomuksia tulee kunnioittaa.



En usko, että anoppi syöttää mitään ajatuksia miehelleni. Päin vastoin. Mies on mielestäni uskovaisempi kuin anoppi, vaikka kyllä miehen koko suku on uskossa. Kun tapasimme, miehelä oli ilmeisesti jokin etsikkoaika meneillään, uskonto ei ollut niin tärkeässä roolissa. Nyt viime vuosina on taas löytänyt elämäänsä enemmän sisältöä uskostaan.



En ole ikinä jarruttanut miehen uskomista, mutta olen kyllä kertonut mielipiteeni asioista. Mitkä asiat näen epäkohtina, mitkä ovat ristiriidassa oman ajatusmaailmani kanssa.



ap

ei ole niin mustavalkoista. Ehkäpä miehesi käy nyt läpi sitä isyys-ajatukseen valmistautumista, ja siihen prosessiin kuuluu monenlaiset ajatukset, puolesta ja vastaan. Hän tietää että se aika alkaa olla käsillä, ja pohtii nyt sitten asiaa joka kantilta, myös sinun kannaltasi epämiellyttäviä asioita. Lopputulos voi olla myös se, että kun asioista avoimesti keskustelette, hän joku kaunis päivä toteaakin että nyt hän on valmis!



En tiedä onko kyse tästä, mutta reilu puoli vuotta sitten olin itse aika vastaavassa tilanteessa. Olimme puhuneet aina että haluamme lapsia. Sitten kun aloin "höyrystämisen", mies ei vastannut moneen kuukauteen mitään. Jossain vaiheessa sitten vastaus oli ettei hän lapsia haluakaan välttämättä ollenkaan! Olin aivan shokissa, mietin eroakin. Jatkoin asian kaivamista parin kuukauden tauon jälkeen, puhuin, puhuin ja puhuin monta kuukautta. Loppujen lopuksi viime alkukesästä mies alkoi väläytellä omia pelkojaan rivien välistä. Hän jopa kuvitteli että minulle riittäisi pelkkä lapsi, että häntä en lapsen saamisen jälkeen tarvitsisikaan. Onneksi näitä asioita alkoi sitten hiljalleen tulla esille, saimme sitten puhuttua asiat halki ja minä korostettua että juuri hänen kanssaan koen että on mahdollista saada ehjä, tasapainoinen kokonainen perhe! Lisäksi aloin puhua lapsista enemmän persoonina, enkä pelkkinä vauvoina joita minä hoivaan. Hiljalleen mies pääsi yli pahimmista peloistaan, ja nytpäs vauvaa on sitten yritettykin jo neljä kuukautta. Vielä kun tärppäisi... ;)

Toivottavasti meilläkin on kyse samasta epävarmuudesta! Kuulostaa kyllä loogiselta, etenkin kun aikaisemmin mies on puhunut haluavansa ehdottomasti lapsia. Nyt reilun vuoden ajan olen tosiaan ruvennut puhumaan asiasta aktiivisesti, mutta mies tuntuu olevan lukossa. joskus sanoo, että pian aletaan yrittämään, joskus taas, että ehkei lasten hankinta olekaan hyvä ajatus. Ja nyt viimeaikoina olen sitten kuullut tuosta epävarmuudesta uskonnon takia.



Toivottavasti tästä päästään vielä yli. Ja onnea teille yritykseen, toivottavasti tärppää pian!



ap

tai tee lapset "vahingossa"

mies sitten valitsee, haluaako olla isä lapsellesi vai ei.

enkä miestäni väkisin isäksi. Tiedän, että kantaisi kyllä "vahinko" lapsesta vastuun, mutta se olisi mielestäni väärin.



ap

niin minä ymmärsin sen juuri pohdintana ja keskustelun aukaisuna sille että voisitte etukäteen sopia että lapsi kastetaan/ei kasteta, saako mennä uskonnollisiin tapahtumiin, saako puhua Jumalasta, yms. Minusta sinun ajatuksesi siitä miten selittäisit lapselle on hyvä, eli jokainen uskoo siihen mihin haluaa ja tuntee omakseen. Kaikkien uskontohan on kuitenkin oman näköisensä vaikka seurakunta olisikin sama.

ottaa uskontoasiat puheeksi mahdollisimman avarakatseisesti.



Teillä tulee varmasti olemaan säätämistä ja joudutte sopimaan monet asiat erikseen, sillä ne eivät ole itsestäänselvyyksiä. Meilläkin on ollut paljon yhteensovitettavaa, vaikka olemmekin molemmat uskossa. Mutta kun toinen on periluterilainen ja toinen perihelluntailainen, niin jo kastenäkemykset menevät ristiin. Hyvin olemme kuitenkin päässeet yhteisymmärrykseen puhumalla asiat reilusti läpi ja joustamalla puolin ja toisin. :)

Eroa siitä HOMOSTA ja hanki OIKEA MIES.

ja mies kyllä tietää kantani, eli etten mitenkään ole kieltämässä uskonnon opetusta lapsiltamme. Luulen että mieheni pelkää suuresti, ettei lapsista tulisikaan uskovaisia. Se olisi varmasti kova pala. Mutta eihän se ole mikään tae, vaikka molemmat vanhemmat olisivatkin uskossa.



Olen kyllä mielestäni tullut vastaan ja tuntuukin että minä olen se, joka joustaa.



ap

enkä miestäni väkisin isäksi. Tiedän, että kantaisi kyllä "vahinko" lapsesta vastuun, mutta se olisi mielestäni väärin.

ap

lapsia kanssasi, vaikka on aikaisemmin antanut ymmärtää että haluaa. MIksi juuri sinun pitäisi väistyä tässä asiassa?

Mutten siltikään kyllä ryhdy yrittämään "vahinkoraskautta". Se olisi muutenkin hiukan vaikeaa, sillä käytämme tällä hetkellä kondomia ehkäisynä.



ap