Kysymys ponnistamisesta

Kyllä se vaan sieltä pihalle tuli, vaikka itsestä tuntui, että tapahtuuko tässä nyt oikein mitään, kun ei supistuksiakaan enää ollut apuna. Jonkin aikaa ähellettyäni kätilö sitten sanoi, että " pää näkyy jo" ja sieltä se vaan ulos tuli. Ainoa neuvo, jonka olin saanut, että se on vähän niin kuin isoa -anteeksi ilmaus- kakkaa pukkaisi, ponnistussuunta siis on sama. Joten näillä eväillä. Kyllä sinäkin varmasti osaat sitten h-hetken koittaessa!

Mulla ainakin ollut ponnistamisen tarve molemmilla kerroilla niin valtava, että ei sitä oikein olisi edes pystynyt pidätellä saati sitten alkaa suuntaa miettiä. Että luonto kyllä hoitanut sen kummemmin miettimättä!!

Kyllä sen on luonto niin hoitanut, että jokainen nainen osaa ponnistaa oikein harjoittelemattakin! ;)

Itse en tuntenut mitään (olin siis umpipuuduksissa), mitä nyt sen verran että tiesin suunnilleen koska on supistus päällä. Ponnistin ohjeiden mukaan ihan kuten vessanpöntöllä ja niin kovaa kun pystyin ja pian kätilö sanoikin että puoli päätä on ulkona ja ettei tarvitse enää ponnistaa.

Olin vielä puoli-istuvassa asennossa ja jalat telineissä joten jälkeenpäin ajateltuna luulisi ettei siinä mitään saa pusattua. Mutta niin se vaan sieltä tuli ;)

Synnytyksen jälkeen meni maha kovalle ja kovasti palasi muistot mieliin parillakin vessareissulla ;)

Epiduraali vielä hiukan vaikutti ja se haittasi supistuksia tai siis kun tiennyt koska supistus tulee....olin siinä kohtaa niin väsynyt (20h synnytystä takana ja 40 asteen kuume) että ainoa mikä oli mielessäni oli se, että lapsi pitää saada ulos ja ÄKKIÄ. Oikeasti oli kiire sillä sydänäänet olivat muutaman viimeisen tunnin tehneet aikamoista aaltoliikettä, napanuora oli kaulan ympäri. Avautuminen ei vaan edistynyt ja koko aika oli ilmassa sektion " uhka" ellei ala tapahtumaan. Loppujen lopuksi ponnistusvaihe kesti puolisen tuntia ja en yhtään tiennyt milloin olisi pitänyt ponnistaa ellei kätilö olisi koko painollaan " hyppinyt" mahani päällä ja KÄSKENYT ponnistaa ja sitten taas lopettaa. Lääkäri oli jalkovälissä valmiina imukupin kanssa. Kätilö opasti, että ponnistat ihan kuin kakkaa työntäisit...ja kun siinä sitten tuli vähän huudettuakin niin toinen kätilö käski olla hiljaa :( Itse ponnistuvaihe ei kivultaan ollut kovin paha, siinä oli niin paljon kaikkea muuta, etten ehtinyt miettiä sattuuko vaiko ei. Minun piti hengittää happea, jotta vauvan sydänäänet taas normalisoituisivat ja itse menin jotenkin ihan tukkoon, nenän kautta ei kiertänyt ilma ollenkaan...huh huh. Ja vielä kaiken huipuksi kun vihdoin pikkuisen sain ponnistettua maailmaan, hän oli ihan vihreän lapsiveden peitossa sekä veltto ;( Kätilö katkaisi heti napanuoran ja häntä lähdettiin viemään teholle...jäimme siihen isin kanssa ihan kuin nallit kalliolle ja tietysti mielessä suuri hätä!!! Kuulimme pikkuisemme ensiparkaisun käytävältä ja voitte vaan uskoa, että sitten tuli parkaisu (jolle ei näkynyt loppua) myös isille ja äidille ;(

No, lähtipä tämä raiteiltaan...mutta loppu hyvin kaikki hyvin ja mitään kammoa ei kaikesta huolimatta jäänyt, tuosta aikaa nyt 10kk :)

Pitäisi olla mahdollisimman rentona, siis ylävartalo. Voit kokeilla ponnistamista kylmäharjoitteluna :-) niin että yrität ponnistaa niin että välilihan pitäisi vähän pullistua ulospäin tai ikään kuin venyä. Ja ponnistaminen tapahtuu vatsalihaksilla, siihen ei tarvitse jännittää koko kroppaa. Ei siis varsinaisesti ponnisteta peräaukkoa kohden niin kuin kakatessa eikä myöskään niin kuin pissatessa, vaan ponnistus osuu siihen väliin.



Toivottavasti minäkin muistan tämän nyt kakkosen kohdalla. Ensimmäistä tuli ponnisteltua niin että puristin rystyset valkeana miehen kättä ja ei tainnut olla mistään " oikeasta" tyylistä puhettakaan. Täytyy nyt yrittää muistaa.

Mukava lukea erilaisista kokemuksista.

Kirjoitelkaahan vielä lisää kokemuksianne, en varmasti ole ainut ensisynnyttäjä joka miettii kyseistä asiaa.

Esikoista odottaessani muistan kuinka olin lukenut, että ponnistamisessa käytetään samoja lihaksia kuin kynttilää puhallettaessa. Kun sitten esikoista ponnistelin pihalle ja varsinaista ponnistamisen tarvetta ei ollut /ehkä puudutus oli sen vienyt) niin täytyy kyllä sanoa, että se kynttilänpuhaltaminen oli ihan hukkaan heitettyä energiaa.



Mitä ihmeen lihaksia hönkäiseminen nyt vaatii..? Ei höhkimällä mitään vauvaa ulos saa!



Kätilön ohjeistaessa esikoinen viimein saatiin ulos, mutta ponnistusvaihe kesti 1h45min.



Jos ponnistat puoli-istuvassa asennossa sängyllä niin vinkiksi annan, että paina häntäluuta sänkyyn päin, älä päästä peppuasi huitelemaan ilmaan. Leuka kiinni rintaan ja siitä sitten pinnistelemään :-).



Seuraavan kerran synnyttäessäni olisin halunnut jakkaralle, mutta en päässyt koska vauvan sydänäänet kertoivat kätilölle, että napanuora on henkseleinä vauvan ympärillä. Ponnistaminen oli helpompaa kuin ekalla kerralla, mutta ei se hyvältä tuntunut silti.



Kohta on kolmannen kerran aika mennä synnyttämään. Toivon tosiaan, että saisin ponnistaa pystyasennossa, joko kyykyssä tai jakkaralla. Minusta on luonnotonta ponnistaa sängyllä maaten. Se ponnistaminen kun tuntuu tosiaan siltä, että olisi sitä isoa hätää tekemässä. Kuka kakkii selällään *heh*...

Meidän vauva on nyt 6.5 kk vanha, ja minulla on ihan sellainen olo, että apua en taida osata ponnistaa! Eli tämä ¿huoli¿ siis liittyy haaveissa olevaan mahdolliseen seuraavaan käyntiin synnärillä :D .



Meillä vauva syntyi loppujen lopuksi imukupilla, kun ponnistusvaihetta oli kestänyt n tunnin verran. Koko ajan kätilö kyllä sanoi, että hienosti menee, mutta vauveli jumitti ison päänsä (38cm) kanssa jotenkin huonossa asennossa. Ponnistustarve oli ihan minimaallinen, ilmeisesti johtuen epiduraalista. Tämä oli minusta kuitenkin ihan ok. Ponnistin aina, kun vähän tuntui siltä, ja sitten kätilökin auttoi, ja ohjasi sormilla.



Tuo edellinen kommentti kynttilän puhaltamisesta huvittaa minua, sillä olin myös lukenut asiasta Anna Wahlgrenin Lapsi-kirjasta (että riittää kun puhaltaisit kynttilää). Sanoin sitten kätilölle ponnistusvaiheen lähestyessä, että sittenkö vaan puhalletaan kuin kynttilää.. Hän sanoi, että kyllä se vähän enemmän vaatii kuin pelkkää puhaltelua! Ja ainakin omalla kohdallani näin olikin.



Ap:lle ja muillekin onnea synnytykseen!

Mulla esikoisen ponnistus kesti tuskaisat 2h ja 10 min ja olin tekemeässä kyllä kuolemaa, kun ei ollut edes puudutuksia enää. Mutta mua sattui supistukset, joita en vaan enää pystynyt hallitsemaan.



Mutta ponnistuksen tarve tuli erittäin voimakkaana (kakka kertaa sata ;) ja kun en saanut vielä ponnistaa, niin makasin lattialla ja pidin tuolinjalasta kiinni ja huusin. Mutta sitten kun sain ponnistaa, niin eihän se sieltä tullut mihinkään pariin tuntiin..Tosin vauvalla oli napanuora pahasti kaulan ympäri ja se esti paljon. Lääkäri sitten leikkasikin napanuoran ennen kuin vauva oli kokonaan pihalla. Mä en päässyt sektioon (sitä rukoilin, kun homma ei edennyt ja kaksi tuntia on sairaan pitkä aika ponistaa)kun vauvan sydänäänet eivät romahtaneet (onneksi) ja nyt olen kyllä tyytyväinen :=)



Synnytyksen jälkeen mulla jäi vähän repaleisia kalvoja sisään ja kätilö käski niitä ponnistaa ommeltaessa epparia ja sitten tein vaan sitä samaa punnertamista ja ulos tuli. Musta ponnistaminen on samaa kuin " kakan pusertaminen" lantionpohjalihaksilla. Kyllä se vaan jostain sitten lähtee automaattisesti.

mun kohalla auttais kyllä vauvvaa maailmaan. rentouttaisin itteni niin totaalisesti enkä yhtää ponnistais :D



mutta siis. mullekkaan ei tullu esikoisen kanssa ponnistamisen tarvetta missää vaiheessa. ponnistin kun sain luvan ja sieltä se parilla ähkäsyllä tuli. ite ponnistin vain siten kuin luontevimmalta tuntu eli yritin lihasten avulla työntää lasta alas ja ulos päin. tai jotain sellasta :)



mutta siis se mitä piti sanomani oli että elä turhia murahdi ponnistamista, kyllä se luonto ohjaa ja jos ei luonto niin kätilö :)

mukava lueskella teidän kokemuksista.

Kaipa sitä sitten osaa toimia oikein..



Mielelläni lueskelen vielä jos jollain on asiaan jotain sanottavaa =)

Ensimmäistä ponnistaessa makasin selälläni ja puristin ja revin miestä kädestä ;) 10 minuuttia kaikenkaikkiaan ponnistelu kesti. Selkä sängyssä kiinni ja leuka rinnassa, vedin ensin henkeä ja sitten työnsin minkä osasin. Lääkäri auttoi vielä imukupilla ja kätilö painoi vatsan päältä.



Toista ponnistin kylki-asennossa. Toinen jalka kätilöön tukien. Ponnistin tasan 3 kertaa =) Tässä asennossa ei voi olla ponnistamatta " väärin" ja vauva mahtuu kuin itsestään ulos. Peräsuoli ja vauvan pää ei paina synnytyskanavaa lyttyyn. Ponnistusvaihekin voi lyhentyä kyljellään ponnistaessa. Suosittelen kokeilemaan ja unohtamaan selällään ponnistelu,vaikka kätilöt siitä itse ilmeisesti pitävätkin.



Kolmannen ponnistin taas puoli-istuvassa asennossa sukista kiinni pitäen. Tiesin jo mitä tuleman pitää ja tämä asento sattuikin eniten,mutta vauva tulikin jo 3 minuutin ponnistelun jälkeen ulos. =)



Jos joskus vielä päädyn synnärille,toivoisin kylkiasentoa tai jakkaraa.

Samanlaisia kokemuksia kuin muillakin. Sujuu kyllä ihan itsestään ja kyllä kätilö sitten tarvittaessa neuvoo.



Synnytyksestä nyt reilut 2 kuukautta (ensimmäinen) ja ponnistussupistusten alkaessa tuli vaan tarve avata jalat haralleen ja alkaa työntää. Kätilön kanssa tehtiin yksi harjoitusponnistuskin. Ponnistussuunta oli tosiaankin sinne alas, sinne missä se reikäkin on :-)Lantionpohjanlihasten ja vatsalihasten sekä tietenkin niitten supistusten avulla homma hoituu. Ja meikäläisellä ilman mitään kivunlievitystä (koko synnytys ilokaasulla) tai no puudutettiinhan nahkaa ennenkuin saksittiin eppari.

vaikeinta minulle oli pidettää hengitystä ponnistettaessa :-) eli se työntö tehdään uloshengityksen lopussa -silloin puristetaan vauva pihalle.





jos jotain haluat harjoitella, niin harjoita lantionpohjanlihaksia. Jooga ja/tai pilates on tosi hyödyllisiä - niitä moni kehuu



tsemppiä koitokseen! hyvin kaikki menee



t. Fiikus

Minusta ei tuntunut siltä, että iso hätä olisi tulossa, kun ponnistusvaihe alkoi. Tunsin, että vauvan pää puskee ulos, ja sanoinkin kätilölle että tuntuu niinkuin se ois tulossa ulos. Kätilö sanoi että niin, se tuntuu siellä peräsuolessa sellaista painetta. Minä siihen, että en minä peräsuolessa mitään tunne, vaan siellä ihan oikeassa paikassa mistä se vauva on tulossa. No, aukihan minä olin täysin, joten kätilökin pyörsi sanansa (sanoi ensin että ei se vielä synny) ja sain alkaa ponnistamaan.

Minulla tuli ponnistamisen tarve. Epiduraalin olin saanut joka ei auttanut yhtään. Ei muuta kuin leuka rintaan, ilmaa keuhkoihin, ja yhellä supparilla kerkesin noin kolme isoa ponnistusta tehdä. Olin siis puoli-istuvassa asennossa. Ponnistin vaan menemään, kun tuntui että on pakko. En minä tekniikasta tuon taivaallista tiennyt, mutta kätilö sanoi että ihan oikein menee!

Ponnistusvaihe kesti 25 minuuttia.



Tsemppiä synnyttämään menijöille, kyllä te siihen pystytte!



sämpyläinen ja tytteli 2,5kk

Ponnistamisen tarve tuli, vaikka epiduraali oli päällä. Tuntui samalta kuin se, että pitäisi päästä kakalle, mutta jotenkin eri paikassa. Kätilö havainnollisti sormillaan aluksi, että ponnista tänne päin. Ponnistin aina supistuksen tullessa ja loppuvaiheessa supistus jatkoi, vaikka itse olisin jo vatsalihaksieni kanssa halunnut pitää taukoa. Se oli ikävää.

Esikoinen oli aikasta iso (4400 g, 54 cm), joten aluksi ponnistin ihan liian varovasti. Tuntui, ettei vauva liiku mihinkään, kunnes päätin, että ponnistan niin kovaa, että seuraava askel on verisuonen katkeaminen omasta päästä. Sitten alkoikin tapahtua ja poika tuli aika ripeästi ulos.

Ekassa synnytyksessä ponnistustarve tuli todella vahvana. Lääkäri ei vielä ollut paikalla (synnytin ulkomailla) ja minua kiellettiin ponnistamasta ennen lääkärin saapumista, mutta oli kertakaikkiaan mahdotonta olla ponnistamatta. Tuntui että vauva väkisin työntyy ulos. Ponnistussuunnasta tai tavasta ei ollut mitään epäselvyyttä.



Toisessa synnytyksessä ponnistustarve tuli myös vahvana. Sillä kertaa tuli kaksoset, ja ensimmäisen synnyttyä oli hetken tauko ilman ponnistustarvetta. Toinen tuli sitten peppu edellä liukkaasti, lääkäri auttoi pään ulos.



Molemmilla kerroilla synnytin kyykkyasennossa synnytyspöydällä, selkänoja pystyssä yläselkää tukemassa. Mitään takakenoa asentoa en olisi sietänyt, vaikka kummallakin kerralla kätilöt ja lääkärit olivat puoliväkisin siihen pakottamassa. Mitään puudutuksia ei ollut.