Minun synnytykseni

Toinen lapseni syntyi kesäkuun lopulla, eräänä maanantai-aamuna.



Olimme edellisenä päivänö, rv 39+5, käyneet kätilöopistolla kuuntelemassa sydänäänet, sillä vauva oli turhan rauhallinen vatsassa. Kätilö kysyi haluanko sisätutkimuksen ja ajattelin, että olisihan se mielenkiintoista tietää mikä tilanne on. Naureskelitiin kätilön kanssa, että hän tekee nyt oikein " rajuotteisen" tutkimuksen niin saadaan synnytys käyntiin... Pehmeätä kohdunkaulaa oIi jäljellä sentin ja suu auki sormelle. Olin pettynyt " tulokseen" , sillä useana iltana oli supistellut, välillä kivuliaastikin. Illalla tihutteli verta hieman, mutta ajattelin, että se johtuu vaan herkistä limakalvoista.



Heräsin aamuyöstä klo 2.58 kun esikoinen, 1v3kk, huuteli tuttia suuhun toisesta huoneesta. Kävin laittamassa tutin suuhun ja samalla aavistelin, että pian synnytetään. Ensimmäinen tuntuva supistus tulikin kun pääsin takaisin sänkyyn! Ajattelin, että turha vielä riemuita, tyssää pian kuitenkin. Viiden minuutin päästä supisti lisää ja taas viiden minuutin kuluttua. Puolen tuntia maattuani päättelin, että se on menoa nyt! Jäin vielä pötköttämään ja ajattelin koko ajan, että seuraavan supistuksen jälkeen nousen. Lopulta kello oli 4.30 ja nousin. Supistusten välit olivat 3-5 minuuttia eikä minua silloin sattunut lainkaan. Supistusten aikana koin suurta helpotusta, kun hengittelin puhisten/ lauleskellen vokaalia/ synnytysmantraa toistellen. Tuntiessani supistuksen lähestyvän kävin kontilleni maahan, liikuttelin/ keinuttelin lanteitani ja ääntelin hiljakseen. Supistuksen hellittäessä nousin ja jatkoin askareita; pesin kolme koneellista pyykkiä, laitoin kamerat lataukseen, pesin lattiat, pakkasin sairaalareput ja esikoisen hoitorepun. Näin jatkoin koko aamuyön, missään vaiheessa ei tuntunut pahalta. Supistukset toki sattuivat enkä olisi voinut puhua tai liikkua enempää tai keskittyä mihinkään muuhun, kuitenkin kipu on kovin luonnollista ja tiedostin, että jokaisen supistuksen jälkeen olen taas yhden supistuksen lähempänä " maalia" . Ajattelin, ettei meillä ole mikään kiire, kun ei kerran satu ja edellisenä päivänä kohdunsuun tilannekin oli surkea. Viiden aikoihin kävin suihkussa ja söin aamupalan. Seitsemältä herätin mieheni ja sanoin, että pian lähdetään, käy suihkussa ja syö aamupala. Kahdeksalta soiteltiin naapuriin, josko esikoinen voisi tulla hoitoon. Soitin myös sairaalaan, että olen tulossa. Sieltä vastattiin tutun tympeään tapaan, että jos on pakko niin tule. Kymmentä yli kahdeksan lähdettiin ajamaan kohti sairaalaa. Mies ajoi melko haipakkaa ja sanoinkin, että ei meillä mikään kiire ole. Sairaalan aulassa odottelin, että mies saa auton parkkiin ja siitä mentiin yhdessä synnytysosastolle.



Päästyämme osastolle oli kello 8.35. Esittelin itseni ja asiani (tyyliin: hei! olen xx ja tulin synnyttämään. *hymyillen*). Meidät ohjattiin odotushuoneeseen, johon noin 5 minuutin kuluttua tuli vanhempi kätilö. Katsoi minua päästä varpaisiin ja kysyi: tulitko nyt varmasti synnyttämään? Vienkö sinut tutkimus vai synnytyshuoneeseen? Pyydettyäni päästä synnytyshuoneeseen kätilö kysyi minulta vielä varmistaakseen, että lupaanko varmasti synnyttää tällä reissulla. Lupasin ja pääsimme käyrälle synnytyshuoneeseen klo 8.45. Kätilö poistui hetken kuluttua klo 8.55 ja nauroimme mieheni kanssa, että onpa outo tyyppi ;) Samalla tunsin, että jotain nestettä valui reisilleni ¿ lapsivedet meni.



Ja yhtäkkiä sattui! Sattui niin perkeleesti. Oli kestosupistus, joka ei loppunut koskaan. Hapuilin jotain mihin voisin tarttua ja puristaa, kanavoida kipua näin pois. Mieheni tarjosi kätensä ja siihen tartuin. Mieheni hälytti kätilön paikalle, joka auttoi minulta housut pois ja sanoi tekevänsä sisätutkimuksen. Totesin siinä vaiheessa, että nyt ponnistuttaa! Kätilö sanoi, että aloitapa sitten. Klo oli 8.57. Ponnistin ja vauvan pää näkyi. En pystynyt millään pidättämään ponnistuksen tarvetta, vaikka kätilö pyysi ja neuvoi läähättämään. Seuraavalla ponnistuksella klo 8.58 luikahti maailmaan terve tyttö! Rv 39+6, tyttö 3670g, 50cm/34cm. Synnytys kesti ensimmäisestä supistuksesta tasan 6 tuntia. Väliliha repesi hieman ja siihen tarvittiin yksi pahainen tikki.



Aamupalaa syödessämme tuli kätilö juttelemaan. Hän totesi, että hänen pitää pyytää nyt anteeksi minulta ja ihmetteli, että näin sitä kokenutkin kätilö menee halpaan. Yleensä synnyttämään ei tule kukaan hymyssä suin vaan itkien, huutaen ja kiroillen¿ 



Esikoista synnyttäessäni en epiduraalin vaikutuksen vuoksi tunnistanut ponnistamisen tarvetta ja se harmitti minua. Tällä kertaa tunsin! Synnytys oli kaikkiaan erittäin hyvä. Oudointa on, että viisi minuuttia synnytyksestä ei kipua enää muista. Luonto on hoitanut asian hienosti.



Lapsistaan onnellinen Matami