Alkoholistien aikuiset lapset, vertaistukea tarvitaan!

Täydellinen irtiotto on auttanut. Sitten sen jälkeen on ollut ok lähestyä taas 10 vuoden irtioton jälkeen. Ehkä en ole sitten antanut anteeksi, kun olen hylännyt isäni alkkisten vanhainkotiin saattohoidettavaksi. Ei jaksa kiinnostaa kamalasti. Äitini näyttää menevän samaa tietä, oma on valintansa. Irtiotto vaan. Se on sairaus. Tai oire jostain mielenterveyden sairaudesta. Läheiset vaan kärsii. Pidän huolen, että omat lapset ei kärsi tilanteesta, ja näkevät isovanhempiaan yleensä ottaen vain selvänä, ja toisaalta, jos näkee näitä vähemmän hyvässä kunnossa, niin tietävätpä varoa itse aikanaan enempi.

ja en ole apua ajatuksiini ikinä pyytänyt. ajatuksissa pyörii usein, mutta kuittaan ajatukset aina sillä että " olen parempi äiti lapsilleni kuin mitä itse olen saanut" . Nyt lastensaannin myötä olen paljonkin ajatellut asioita joita minun lasteni ei ikinä tarvitse kokea. Ehkä se on sitä minun paranemisprosessiani....

Olen muusta syystä käynyt terapiassa ja siellä samalla käsitellyt myös tuota asiaa. En ole itsekään absolutisti, mutta otan mahdollisimman vähän. Ja edelleen pelkään oikein humalaisia ihmisiä, äidistäni opin sen että käytös on tosi arvaamatonta. Yksikin väärä sana ja helvetti alkoi. Mieheni on pikkuhiljaa lipsunut ottamaan krapulakaljoja. Yritän häntä saada lopettamaan, mutta ei näe mitään ongelmaa. Olenkin päättänyt ja sanonut hänelle, että katsotaan vähän aikaa. Jos ei muuta asiaa, niin otan lapset ja lähden. En halua lapsieni kärsivän samasta kuin itse olemme joutuneet kärsimään.



Ja ei, alkoholismi ei ole minunkaan mielestäni mikään skitsofreniaan verrattava sairaus, vaan oma valinta.

Itsestäni tuntui lapsuudessa että olimme ainoita koko maailmassa, joiden vanhemmat joivat. Omat vanhempani ovat kummatkin kuolleet jo vajaa 10 vuotta sitten, mutta siis siltikin asiat tulevat mieleeni. Myös minä yritän ajatella niin että ainakin olen parempi äiti lapsilleni, kuin oamani oli minulle, mutta välillä taas tuntuu että toimin joidenkin asioiden kanssa kuin äitini (en siis juo, eikä mitään sellaista!), ja siitä alkaa jälleen itsetutkiskelu.

Joku kirjoitti että irtiotto auttaa, mutta en ole samaa mieltä. Mielen voi sulkea ikäviltä jutuilta, ainakin itse olen oppinut " sulkemaan" sen lokeron, missä ne lapsuuden demonit ovat. Ei omia muistojaan ja menneisyyttä pääse pakoon, ja siksi nyt mietinkin että pitäisikö niitä vyyhtejä alkaa purkamaan...

Olen myös sitä mieltä että alkoholismi ei ole sairaus, tai ehkä on, mutta täysin itseaiheutettu. Yhtään tippaa sääliä ei minusta löydy yhdellekkään alkoholistille!

synnyttämässä ollut kuukauden sitä ennen jo sairaalassa. isäni ei juurikaan päässyt häntä katsomaan kun pullo kutsui iltaisin. Kysyin no missäs me taaperot, isommat sisaret? no siellä kotona isän kanssa...? WTF??? en tiedä kummalle olisin pahemmin vihainen, äidille kun hyväksyi kaiken ton vai raukkamaiselle isälle joka " hoiti" meitä humalassa :(

Minäkään en uskalla yrittää muistella asioita - tai edes pohtia sitä, mikä NYT on pielessä... Tuntuu, että olen liian heikko selviämään totuudesta.



Mietin tässä sitäkin, että miksei ihmisen lopulta hakeutuessa/ joutuessa hoitoon, mikään taho ota yhteyttä tämän lapsiin ja tarjoa apua? Itse vasta pitkän ajan kuluttua olen alkanut ymmärtää, ettei kaikki paha oloni johdukaan siitä, että olen epäkelpo ihminen :( Jos olisin jo nuorena saanut apua, olisi elämäni voinut olla kovin erilaista.



Nyt olen yrittänyt itsekseni rakentaa itsestäni vahvemman, eikä se ole ollut helppoa. Ja kuten sanottua; tehtävää on vielä ihan valtavasti.

Paljonhan sitä mietiskelee niitä oman lapsuuden asioita. Isä oli väkivaltainen äitiäni kohtaan ja erosivatkin kun olin 16-vuotias.



Oman lapseni kautta olen surullinen. Siitä, että hänelle ei koskaan tule sellaista mukavaa suhdetta isovanhempiinsa (minun vanhempiini). Eivät koskaan tule viettämään yhteistä aikaa. En voisi hetkeksikään jättää lastani kummankaan hoidettavaksi. Käymme harvakseltaan heidän luonaan, mutta katson/kuullostelen tarkkaan ovatko " tolkuissaan" ennenkuin menemme. Ja selkeästi lapseni ei halua edes olla heidän luonaan, varmaan on hänelle jotenkin " painostavaa" .



Olen oppinut hyväksymään tosiasian jolle ei mahda mitään (tämä alkoholismi), mutta surullistahan se on.

Voi olla että kyse on tahdon puutteesta, mutta sitä tahtoa ei vain kaikille ole jaettu yhtä paljon. Sama on ylipainoisten kanssa, kuka nyt haluaa olla läski??? Ruokaa vaan tekee niin hemmetisti mieli. Tupakanpolton lopetus on pikkujuttu alkoholismin rinnalla mutta niin vaan näyttää monen tupakoitsijan lakot jäävän lyhyeen...

toisin kuin esim. skitsofreniasta. Harva ylipainostakaan puhuu sairautena - se on aiheutettu tila, kuten juoppouskin, tai saattaa olla oire jostain muusta sairaudesta.

ei ole sairaus siinä missä muutkin, vaan heikkoluonteisuutta!

olen alkoholistin aikuinen lapsi. elämä kotona oli useimmiten sellaista jatkuvaa varpaillaan oloa, olin hyvin hiljaa ja paljon omassa huoneessani/poissa jaloista. pelkäsin etten suututa isää, omia mielipiteitä tai tunteita en juuri uskaltanut ilmaista.



alkoholismin lisäksi nuoruudessani tapahtui paljon muutakin ikävää, mitkä ovat jättäneet minuun jälkensä. olen sieltä saakka kärsinyt masennuksesta, ahdistuksesta ja välillä ajatellut kuolemaa. välillä enemmän, välillä vähemmän.



nyt on hiukan parempi aika menossa, olen ensimmäistä kertaa elämässäni saanut apua. toivon että saan aloittaa kunnollisen terapian.



nyt olen itse pienen lapsen äiti, se on nostanut mieleen taas omia lapsuus- ja nuoruusmuistoja. ja laittanut miettimään suhteita omiin vanhempiin, lapseni isovanhempiin. välit eivät ole vieläkään normaalit äitiini, isäni kuoli hiljattain. rakastin häntä alkoholismista huolimatta. selvänä hän oli minulle paras isä. olen surullinen että niitä hyviä päiviä sain kokea näin vähän.

Onko teidän äidit ja isät sitten halunneet olla alkoholisteja? Minä näin isäni kamppailevan alkoholismiaan vastaan mutta ei montaa päivää mennyt kun repsahti. Kerran tällaisen jälkeen hän lähti narun kanssa metsään, kirjeen jätti pöydälle. Onneksi tuli takaisin, mutta silloin en edes tiennyt mistä oli kyse. Kun tuli kotiin, repi kirjeen ja itki. Kun tulin aikuiseksi hän kertoi olevansa masentunut jonka kyllä näinkin, sanoi ettei voi itselleen mitään ja sanoi tietävänsä kuinka kauhean lapsuuden oli minulle aiheuttanut. Hän odotti vain kuolemaa ja kun se vihdoin tuli oli se minullekin helpotus. Oli todella raskasta katsoa kun toinen silmin nähden kärsi ja ruoski itseään tahdonpuutteensa takia. Jos tällainen ihminen on teistä terve ja itse tiensä valinnut on jossain vikaa.

Itse olen elänyt sen helvetin ja tosi paljon on tuttua näissä muiden kirjoittamissa jutuissa!

Ei kai sitä kukaan haluakaan alkoholistiksi mutta kun sen ensimmäisen lasilisen ottaa, niin silloin pitää myös tiedostaa oma vastuunsa juomisen suhteen!

painii juodakko vai eikö juoda -dilemman kanssa, ja painelee narun kanssa metsään. Mulla ei tosiaan riitä ymmärrys tollaselle, joten mussa on oltava vikaa! Ei kenenkään lapsen pitäis kuulla, nähdä eikä kokea mitään tollasta, siinä ei ole MITÄÄN puolusteltavaa.

Samalla vaivalla voisin puolustella alkoholistiäitiäni jota lapsena lähibaarista kärräsin kottikärryillä kotiin, et huh, olipa raskasta katsella kun itse ei päässyt kävelemään. Kele.

Joo joo, kärjistin, mutta kun myötätuntoa ei ole eikä tule, ja viha koko asiaa kohtaan ohjailee elämää vieläkin!

Äiti jätti meidät, kun oltiin vielä pieniä. Isä yritti hoitaa ja hyvin hoitikin, mutta vapaalla ryyppäsi. Molemmat ovat jo kuolleet, mutta äidille olen aina katkera ja tuntuu etten voi ikinä antaa anteeksi. Nyt jo nimitän häntä äidiksi, lapsena en siihen pystynyt. Kuolema ei juuri koskettanut, en halunnut mennä hautajaisiinkaan (olin alle 10v), enkä ole sitä katunut. Isä oli sitäkin tärkeämpi ja kun hän kuoli , se oli kova paikka, vaikka olin jo aikuinen ja asuin omassa kodissa. Edelleen on ikävä isää. Hän oli tosi hyväsydäminen ihminen ja hänen kohdallaan pidän alkoholismia sairautena. Äitiä pidän taas itsekkäänä, kun jätti lapsensa ja lähti toisen miehen mukaan. Yritti joskus palatakin, mutta kun viinanhimo iski, piti päästä kaupungille, jollain verukkeella. Muistan kerrankin, että käytiin kioskilla ja sitten vaan sanoi, ettei menee vielä jonnekin ja lähetti minut kotiin. Tuntui kamalalta.



Minua kiusattiin koulussa ja itsetuntoni oli tosi huono ja on edelleenkin. Isä huolehti kaiken välttämättömän, mutta köyhiä oltiin. Mutta jos jotain tarvitsin ja sitä pyysin, isä otti velkaa, ja sain mitä tarvitsin. Mutta ymmärsin itsekin olla pyytämättä kuin sellaisia asioita joita tarvitsin. Vaatteet oli vanhoja, kirppariltakin ja silloin ei ollut muotia käydä kirpparilla. Ehkä sekin oli yksi syy kiusaamiseen ja kun se alkoi, en osannut sanoa vastaan. Koulussa asia tiedettiin muttei tehty asialle mitään.



Olen kuitenkin käynyt kouluja ja minulla on ihan hyväpalkkainen työpaikka, pari lasta, jotka pärjäävät hyvin. Ainoa ongelma on että mies on diktaattori ja kun sanon vastaan, niin huuto on kamala. Mies on älyttömän pihi ja niin olen minäkin, mutta kun nyt rahaa on haluasin antaa lapsilleni sellaista, mitä itselläni ei ole ollut. Mies haluaa kuitenkin kaikki rahat pankkiin.



Itsetuntoa pitäis saada kohotettua tai stressi lopulta kaataa minut.

Itseään ei tarvitse eikä saa sääliä, kaikki mitä elämässä on saavutettu lähtökohdista huolimatta on saatu aikaan sisulla. Mitä siitä jos kaverit sai ajella isin mersulla, kun meillä ei ollut varaa autoon tai ajokorttiinkaan kun rahat juotiin. Mitä siitä, että menin töihin jo 16-vuotiaana, kun muille maksettiin koulut ja kotona oli opiskelurauha. Mitä siitä, että tiedän miltä tuntuu kun ei synnykään hopealusikka suussa, vaan vaatteet ostetaan kirpparilta. Mitä siitä, ettei kotona syöty samaan aikaan illallista. Paskaa tuli niskaan, mutta pitääkö siihen jäädä kieriskelemään. Vaikka kukaan ei puuttunut asiaan, niin mitä minä tai kukaan sille enään voi, tapahtunut mikä tapahtunut? Ei ollut hääppöiset lähtökohdat, mutta enpä minä niitä valinnutkaan. Mutta sen valitsin etten jää surkuttelemaan ja syyttämään lapsuuttani siitä mikä olen ja mitä tunnen tänään. Vanhempani olivat ihmisiä niin kuin minäkin enkä ole heistä vastuussa ja varmasti on vielä surkeampia ja traagisempiakin lähtökohtia. Helpompaa on lopettaa surkuttelu ja toisten syyttely, kuin alkoholistin pistää korkki kiinni. On voimavarojen tuhlausta itkeä miksi joku toinen sai paremmat kortit kuin itse. Ja pakkoko niillä samoilla korteilla on pelata koko loppuelämä.

Äitini kuoli meidän lasten ollessa pieniä ja siitä saakka on äijä ryypännyt. En viitsi edes muistella kuinka kauheaa oli lapsena seurata sitä vierestä. Lähes 15 vuotta siedin sitä touhua, " annoin" äijän pilata kaikki joulut, lakkiaiseni, valmistujaiseni, hääni ja lapseni ristiäiset. Sitten tuli raja vastaan ja päätin, että se juoppo oli viimeisen kerran saanut minut tuntemaan oloni aivan paskaksi. Olen katkaissut välit ja kaduttaa vain se, etten tehnyt sitä aikaisemmin.



Ja mitä sääliin ja ymmärtämykseen tulee, minulta sitä ei liikene alkoholisteille. Minä ja sisarukseni olemme vielä aikuisiällä aivan rikki alkoholisti-isän tekemisten vuoksi. Miksi yhden ihmisen valinnan vetää viinaa pitäisi herättää myötätuntoa, varsinkin kun hän on sillä valinnallaan sairastuttanut henkisesti omat lapsensakin? Sairaushan se on, joo. Itseaiheutettu sellainen.

Eikä valistustakaan vanhemmillamme juuri ollut siihen aikaan että olisivat edes tienneet riippuvuuden synnystä saati ettei siitä pääse eroon. Mutta olen samaa mieltä ettei alkoholistin saa antaa terrorisoida enää omaa elämää vaan silloin toimia ja katkaista välit. Aikuisena voimme valita, lapsena emme.

Viha ja katkeruus syövät teitä sisältä. Ei teillä ole mitään mahdollisuttaa tasapainoiseen elämään, jos annatte niille vallan.



Alkoholismi on sairaus, siitä ei pääse mihinkään. Kaikki eivät tule alkoholisteiksi, vaikka juovat joskus. Toisille (onhan todettu, että perimälläkin on merkitystä) ensimmäinen humala aiheuttaa jo riippuvuuden. Useimmiten taustalla on vielä jokin muu mielen sairaus, masennus esim. jota sitten " lääkitään" ja aiheutetaan itselle riippuvuus.



Alkoholistin käytös perhettä kohtaan, se että lapsuus pilataan, ei tietenkään ole ok juttu. Ei tietenkään. Ja on luonnollista, että lapsi tuntee vihaa ja katkeruutta aikuistuessaan. Mutta kuten sanottu, noista tunteista ON PAKKO päästä eroon. On pakko ymmärtää, että se oma vihan ja katkeruuden määrä ei poista menneisyyttä. Ei tee siitä yhtään erilaista. Ei saa äitiä/isää olemaan menneisyydessä erilainen tai lopettamaan nyt juomisen. On pakko ymmärtää, että ihmisellä on vain tämä elämä. Jos haluaa omasta elämästään hyvää, niin on pakko jättää katkeruus ja elää tätä hetkeä. Todeta, että nämä eväät sain, tälle pohjalle pitää rakentaa se OMA elämä. Lopettaa menneisyydessä kieriskely ja ongelmien esille kaivaminen, lopettaa se syyttely. Mitä siitä hyötyy?! Ei yhtään mitään.



Se mistä hyötyy on se, että antaa anteeksi. Toteaa, että minun äitini/isäni oli huono vanhempi ja teki vääriä valintoja ja sairastui. Että en sille mitään voi, en voinut silloin enkä voi nyt. Jättää katkeruuden. Kirjoittaa vaikka kirjeen äidille/isälle (myös sille kuolleelle) jossa kertaa kaiken, mikä satutti. Kertoo, miksi sattui ja sattuu edelleen. Kertaa ihan kaiken mikä tulee mieleen. Lukee sen kirjeen monta kertaa, käy ne asiat vielä kerran läpi. Ja lopulta: antaa anteeksi.



Anteeksianto on ihan oikeasti ainoa keino päästä noista asioista yli.



t. alkoholistiperheen tytär, joka rakentaa ihan omaa elämää ilman katkeruutta tai vihaa.

Kirjettä en koskaan antanut. Vanhempani tietävät kyllä millaista minulla oli vaikka puolustelevatkin jos siitä tulee puhe. Varmasti miettivät sitä hiljaa yksin, enkä halua heidän ahdistusta lisätä. En minä saa mitään tyydytystä jos kärsivät vielä lisää. Ei se heidänkään elämä mitään juhlaa ole.