Alkoholistien aikuiset lapset, vertaistukea tarvitaan!

Isäni oli alkoholisti ja äitini myös loppuaikoinaan. Äidillä oli myös melko varmasti skitsofrenia, jota ei kyllä koskaan lääkäri päässyt diagnosoimaan, mutta raivokohtaukset yms. kohtaukset olivat sitä luokkaa, että nykyisin vietäisiin piipaa-autolla sairaalaan. Vaikkakin isä oli alkoholisti, hän oli hyvä isä meille lapsille, hoiti meidät ja vei turvaan raivoavalta äidiltä, joka sai kohtauksia mitä pienimmistäkin asioista. Silloin kun isä oli kovin humalassa, siskot huolehtivat turvapaikkaan tai sitten hakeuduin itse sinne. Itse asiassa muistan koko lapsuuteni menneen näitä turvapaikkoja etsiessä. Muistan kuinka murrosikäisenä piti laittaa stereot niin isolle, että musiikki peitti vanhempien tappelun ja huudon. Muistan kuinka hyvin sitä oppi tuntemaan oman isänsä alkoholismin; ei tarvinnut kuin nähdä hänen silmänsä, niin tiesin, onko hän ottanut viinaa vai ei ja pettymys oli aina yhtä suuri kun huomasi hänen taas olevan " naukkaillut" . Olin isän tyttö ja koko pienen ikäni isän mukana kaikessa. Oli sitten tosi pettymys, kun hän naukkaili enempi ja vähempi iltaisin. Viha ja säälin tunne vuorottelivat, hän oli niin haavoittuvan näköinen nuokkuessaan, että vieläkin tulee surku hänen puolestaan, vaikka hän on edesmennyt jo kauan sitten. -Kyllä alkoholismi on sairaus, riippuvuus, josta on vaikeaa päästä eroon. Olen käynyt aikoinaan terapioissa ja suosittelen lämpimästi terapiaa myös muille alkoholistiperheiden lapsille, se auttoi ainakin minua saamaan itseäni ymmärtämään vanhempiani, niin ymmärtämään, mutta ei välttämättä antamaan anteeksi, sillä aina ei ole pakko antaa anteeksi omille vanhemmilleen - ei edes, vaikka he ovat kuolleet. Voin silti ymmärtää joitakin heidän tekemisiään, mutta anteeksi ei tarvitse antaa. - Olen silti onnellinen siitä, että olen pystynyt tarjoamaan hyvän kodin omalle lapselleni ja käsittelemään mahdollisia ongelmia erilailla kuin mitä vanhempani tekivät.

Jos valitsee vihan ja katkeruuden, niin ok. Sitten on turha ihmetellä, jos oma elämä ei ota sujuakseen ja menneisyys kummittelee ja ahdistaa, estää onnen ja tasapainoisen aikuisuuden.



Vihan tunteet on totta kai sallittuja. Ne pitää kokea ja käydä läpi, jopa velloa niissä, ottaa kaikki irti! Itkeä, huutaa, kysyä: miksi juuri minulla piti olla tällainen lapsuus, miksi juuri minä jouduin kokemaan tämän. Kieriä siinä.



Mutta kun ne tunteet on käyty läpi (ajan kanssa), niin kyllä niistä pitää osata päästää irti. Ei siksi, että vihaaminen olisi vihan kohteelle väärin, vaan siksi että se on sinulle itsellesi väärin. On typerää tuhlata niinkin voimakkaita tunteita niinkin negatiiviseen. Vihalla et saa mitään aikaan.



Siksi minusta anteeksi anto on ihan ehdoton juttu. Eikä sitä " annan anteeksi" tarvitse sanoa sille isälle/äidille, vaan itse itselleen todeta, että nyt mun ei tarvi enää vihassa kieriä, saan aloittaa puhtaalta pöydältä, kaikki on anteeksi annettu (vaikkei ole sitä pyydetty).

niin eikö vakavasti sairas toteaisi, että hänen lapsensa ovat vähän väliä nälissään, peloissaan ja kylmissään, ettei hänestä sairaudeltaan ole antamaan lapsilleen edes alkeellisinta turvaa ja perusasioita - ja hankkisi lapsilleen jonkun toisen, kykenevämmän hoitajan tai edes lastenkotipaikan jos ei muuta keksi?



vaan ei, sitä alkkis ei tee..



joten lapsen näkökulmasta kyse on kyllä aika eri asiasta kuin sairaudesta sairauksien joukossa.



t. yhden tytär

Itse olen vain hyväksynyt asian, ja päättänyt itse elää paremmin.



Sääli ei ole yhtään vihaa positiivisempi tunne.

Vaikka onkin totta, että vihaan vuosikymmeniksi kieriskelemään jääminen on oman elämän hukkaan heittämistä, niin itse asiassa Ymmärtäminen on juuri se asia, mitä alkoholismin sairastuttamassa perheessä kohtuuttomissa määrin edellytetään lapsilta (ohi kaikkien omien tarpeiden, ohi lapsena olemisen).



Myös ymmärtämiseen voi jumittaa, väitän.



Sen sijaan se, että katsoo lapsuuttaan uudelleen ja vihastuu, suuttuu itsensä ja sisarustensa puolesta siitä, ettei saanut olla lapsi, on irrottautumista siitä alkoholismiperhe-elämästä, uuden näkökulman ottamista. Itsensä puolustamista, vaikka jälkikäteen.



Joskus on sen aika.



Meidän, joile ei annettu siihen lapsena mahdollisuutta. Meidän, joiden puolella kukaan ei silloin tuntunut olevan.

ta

Ja minä olen myös nyt omien lasteni myötä joutunut todella miettimään näitä asioita. Sillä onhan se jotenkin surullista, että lapseni eivät saa sellaista luotettavaa mummoa osakseen kuin joillakin on...



Alkoholismin luonteesta ajattelisin niin, että siinä vaiheessa kun henkilö itse myöntää ongelmansa ja haluaa oikeasti hakea apua (eikä kyse ole taas kerran vain läheisten manipuloinnista...), alkaa kyseessä olla sairaus johon voi saada hoitoa. Mutta niin kauan kuin alkoholisti ei myönnä ongelmaansa ja kieputtaa itsekkäästi läheisiään miten haluaa, on kyse henkilökohtaisesta valinnasta, salaisesta suhteesta...



Alkoholihan on sellainen aine, että se ei läheskään kaikille sovi. Ja " sopimattomat" ihmiset tietysti alkavat ensi alkuun hakea vastausta monille (jo olemassa oleville) ongelmilleen. Mutta eihän se tietenkään auta, vaan pahentaa ja tuo lisää ongelmia. Noidankehä on siis valmis. Pahinta on se, miten alkoholi muuttaa ihmistä. Äidissäni ainakin asuu kaksi eri ihmistä, kaksi persoonaa: toinen on normaali, selväpäinen äitini ja toinen on outo nainen - raivokas, marttyyri, ilkeä manipuloitsija, ivallinen, säälittävä raukka...



Tänä päivänä olen suurimmaksi osaksi ohittanut tunteet äitiäni kohtaan. Selvänäkään en koe häntä enää niin läheiseksi, kuin mitä hän on joskus ollut. Ja viime aikoina olen alkanut ajatella, onkohan alkoholi todella jo vaurioittanut kovinkin pahasti hänen ruumistaan: nykyään tuntuu ettei hänellä selvinkään päin " leikkaa" kovin hyvin: siis aivan ja kuin alkoholi olisi jo liuottanut osan älystä ja ajattelusta mennessään, surullista, selvinä kausinaankaan hän ei ole enää se, joka joskus on ollut.

Dementia kuitenkin iski alle nelikymppisenä. Kyllä sen huomaa,kun aivot liukenevat...

25 rankkaa juomista on muuttanut hänet



muistoissani palaan siihen millainen äitini oli enenn alkoholisoitumistaan, kun olin vielä pikkulapsi, mietin millainen nainen hän oli jne. Varsinkin nyt kun itsellä on lapsia ajatukset pyörii siinä usein, haikeina.

vaan siihen rinnastettavissa olevasta mielenterveyden häiriöstä. Äidilläni - jota en äidiksi ole kymmeneen vuoteen enää edes kutsunut - on parantumaton häiriö, jota ei itse tunnista. Tarkoittaa sitä, ettei häntä ole koskaan diagnosoitu, eikä siten myös koskaan hoidettu tai lääkitty. Äiti on ollut iso virtahepo raivokohtauksineen, vainoharhoineen ja muine häiriökäyttäytymisineen. Olen aina turvautunut isääni, joka on hyväsydämminen lapatossu, läheisriippuvainen, joka ei ole mielipuolta äitiäni pystynyt jättämään. Tunnen itseni todella omituiseksi muiden joukossa, en osaa olla rennosti, enkä tiedä, miten pitäisi käyttäytyä. Kotoa saadut mallit kun eivät ole oikein yhteiskuntakelpoisia. Jos puhun jollekkin äidistäni, pelkään, että leimaudun yhtä hulluksi itse, kun olen hullun tytär. Tämä on minulle raskas taakka. Lisäksi kannan huolta isästäni, kuinka hän jaksaa. Haluaisin auttaa häntä lähtemään, mutta en voi, se ei ole minun asiani, enkä siihen edes pysty, lähesriippuvainen kun on. Tuntuu, että hamuilen oljenkorsia yrittäessäni jaksaa näiden asioiden kanssa...

Ensiksi haluaisin sanoa että jokainen pääsee traumoistaan yli juuri omalla tavallaa.



Itse pääsin täysin eroon vihan ja katkeruuden tunteista katkasemalla välit totaalisesti.



Humalaiset soitot ei saa enää mieltäni pahoittumaan ja vihaa pintaan. Kyseinen ihminen ei kuulu elämääni millään tavalla, joten en ajattele asiaa.



Tämä toimi minulle, mutta kenties ei juuri sinulle :)

Ehkäpä hänellä on hiukkasen rankempi tarina kuin sinulla joka olet pystynyt antamaan anteeksi! Ihmiset on erilaisia, tarinat erilaisia, ei ikinä pitäisi ketään tuomita tai säälivästi sanoa, että et ole sinäkään siihen pystynyt!

Minä en anna ikinä anteeksi äidilleni mitä hän on tehnyt, ymmärrän teot mutta anteeksianto on ihan toista!

Turha niillä on päätään turhaa vaivata, hae apua niin seuraavat 20 vuotta ei ole pelkkää kärvistelyä.

Mulla tilanne oli oikeastaan ihan helppo sillä isäni oli pohjimmiltaan todella hyväsydäminen ihminen, viina sai hänet aivan toiseksi ihmiseksi. Lapsuuteni elin humalaista ja agressiivista isää katsoen ja peläten. Voin kuitenkin sanoa että ymmärrän alkoholisteja, siitä ei pääse eroon kuin pieni prosentti.

Meillä oli myös äidillä ongelmaa alkoholin kanssa. Se oli salaisuus, joten siitä ei puhuttu muille. Aina lupasi lopettaa, mutta eihän siinä niin käynyt. Muistan miten olen tullut vaikka koulusta kotiin, ja äiti on ollut jossain lattialla sammuneena..



Minulla oli tosi hyvä isä, joka kärsi äitini alkoholin käytöstä tosi paljon.. Ei raaskinut jättää äitiä, vaan loppuun asti oli vierellä. Kuolikin nuorena ja stressaantuneena.



Mistään en ole tähän apua hakenut, mutta nykyään oma perheeni ja lapseni ovat minulle tosi tärkeitä ja aina ajattelen, että heillä ainakin on hyvä olla kotona. Mummoaan näkevät, kun selvänä sattuu olemaan.

Se on sairaus siinä missä alkoholismikin.

en siis vertaa sitä esim. skitsofreniaan joka puhkeaa jos on puhjetakseen. Alkoholisti kyllä ihan vapaaehtoisesti kaataa sitä viinaa kurkkuunsa, ainakin aikansa. Syytän isääni paljolti itsekkyydestä, samoin muitakin alkoholisteja.

En ole asiaa mitenkään käsitellyt terapioissa tai muualla, mutta alan hiljalleen ymmärtää asioita lapsuudestani.



Kuitenkin oli aika hätkähdyttävää, kun kummitätini sanoi lapsuuteni olleen kamala! Näkivätkö siis ulkopulisetkin tilanteen? Olisiko joku voinut auttaa?



Vasta aikuisena ymmärsin, ettei olekan ihan normaalia, että äiti ilta toisensa jälkeen " nukahtaa" nojatuoliin tiedottomana...

vaan siitä, että tuohon tilaan liittyen (tai sen turvin...) vanhemmat tekevät ja sanovat asioita, joita voi olla mahdoton antaa anteeksi.



Haluaisin olla kovin jalo ihminen, mutta oman lapsensa itsetunnon lyttäystä on vaikea vajavaisen kuolevaisen antaa anteeksi (muun muassa)...

Mä olin tosi vihainen alkoholisti-isälleni noin parikymppisenä, koin,että hän oli osittain pilannut lapsuuteni. pystyin sanomaan hänelle suoraan, kuinka kärsin hänen juomisestaan. Vähitellen kun irtauduin vanhemmistani, ja löysin ihanan miehen, niin pystyin hyväksymään isäni sellaisena kuin hän on. En ole käynyt terapiassa, joillekin siitä on takuulla apua.



Eli musta tosta viha-ja katkeruusvaiheesta täytyisi päästä jossain vaiheessa yli, jollain keinolla. Se kyllä kuuluu asiaan, mutta vuosikausien katkeruus syö voimia.