Jos et tee sitä, niin sitten tapahtuu tätä...

koska jos ajatellaan että sanoisin tyttärelleni vaikka näin:" Nyt jos et lopeta tuota kiukuttelua niin äiti ei ota sinua enää kauppaan mukaan!" ,

Tai: " Nyt jos et tottele niin me ei tulla tänne puistoon enää koskaan!"



niin sehän olisi uhkailua vaan ja lapsikin sen pian oppisi. Mun on pakko useimmiten ottaa lapseni mukaan kauppaan ja puistossakin käydään päivittäin, joten on turha uhkailla sellasella mikä ei tule toteutumaan.



Oon ajatellu asian tällä tavalla, mutta kyllä mun mielestä pieni kiristys, uhkailu ja lahjonta kuuluu uhmaikäisen kanssa elelyyn ;)

Tärkeintä on sanoa vain sellaista jonka on todella valmis myös toteuttamaan, esim: Jos et lopeta hiekan heittelyä niin me siirrytään pois hiekkalaatikolta!



Iän myötähän se ymmärrys noille uhkauksillekin vasta syntyy, ennen sitä se on lähinnä vanhempien oma juttu jolla selvittävät tilanteen.



Jade ja tyty vasta 1v7kk

Siis juuri tyyliin " et sitten ikinä pääse kauppaan mukaan" , kun sinne on lapsi kuitenkin pakko viedä... Ja todella, lapset oppii hyvinkin pian tietämään missä mennään! ;-) Sellaiset uhkaukset kärsivät inflaation todella nopeasti. Puhumattakaan siitä, että vielä neli- viisivuotiaskin on niin pieni, etteivät " ikinä-koskaan-enää" -varoitukset toimi, koska lapsella ei ole niihin tarvittavaa ajantajua.



Mutta toisaalta, mikä sitten on vaihtoehto? Minusta " uhkailun" voi paremminkin ajatella " varoittamiseksi" ja itse ainakin uskon vankasti, että lasta pitää varoittaa edes kerran (tai pari, asiasta riippuen) ennen kuin toteutetaan uhkaus eli annetaan rangaistus, joka voi aivan hyvin olla esim. puistosta kotiin lähteminen. Eli kyllä siinä kohtaa, kun hiekka lentää, voi hyvin sanoa, että jos vielä heität, lähdemme kotiin ja jos (tai KUN) se hiekka sitten lentää uudelleen, niin olisi ehdottoman tärkeää myös toteuttaa se " uhkaus" (varoitus) ja ihan oikeasti lähteä kotiin. Vaikka oltaisiin juuri tultu... Eräässä lukemassani kasvatusoppaassa neuvotaan käyttämään tärkeissä asioissa sitä vanhaa kunnon jäähyä ja tarvittaessa toteuttamaan se myös ihmisten ilmoilla ollessa! ;-) Eli kaupasta mennään pihalle ja kökötetään puun juurella/auton vieressä se X minuuttia, joka on jäähyksi sovittu. Itse en ole moista pystynyt toteuttamaan, mutta minusta kuulostaa hyvinkin järkevältä. Ja oppaan mukaan se myös toimii!



Eli " uhkauksia" , tai kauniimmin sanottuna varoituksia, voi ja omasta mielestäni myös pitää käyttää, mutta tulisi pitää huoli siitä, että ne ovat tosiaan järkeviä ja toteuttamiskelpoisia varoituksia ja ennen kaikkea ehdottoman tärkeää olisi olla vankkumattoman johdonmukainen ja toteuttaa annettu uhkaus, jos niitä sääntöjä rikotaan. Vähän niinkuin tyyliin, että " vain otettu lääke auttaa" eli " vain toteutettu uhkaus toimii" . ;-) Jos itsestä tuntuu siltä, ettei esim. jaksa puistosta lähteä, kun sinne on juuri tultu, on parasta kääntää katse muualle, kun hiekka alkaa lennellä...

Eli perättömiä uhkauksia, joita ei tulla kuitenkaan toteuttamaan ei minusta saisi käyttää - muutenhan lapsi oppii että vanhemman puheita ei ylipäänsäkään kannata ottaa vakavasti ja totella. Toki väsyneenä ja kyllästyneenä tulee helposti hermostuttua ja uhkailtua ties millä mutta yritän välttää parhaani mukaan.



Sen sijaan minustakin on ihan oikein ja reilua kertoa lapselle etukäteen asiat mitkä tulevat tapahtumaan jos hän ei tee niin kuin käsketään. En kylläkään pidä sitä varsinaisesti uhkailuna vaan nimenomaan varoittamisena. Siellä puistossa voi siis minusta hyvin sanoa että " jos et nyt lopeta hiekan heittelyä niin lähdetään kotiin" - kunhan sitten lähdetään kanssa jos lapsi ei lopeta. Samalla tavalla meille kerrotaan isommille lapsille mitä voi tapahtua vaikka jos ei käyttäydy liikenteessä kunnolla, tekee jotain vaarallista tai jos ei huolehdi läksyistään jne..



Itse aina kammoan vanhempia jotka esim. väittävät lähtevänsä ilman lasta jos lapsi ei tule mukaan tai tosiaankin uhkaavat että " Ei ikinä enää jos et nyt totele" .

En minäkään miellä tuommoista uhkailuksi vaan varoitukseksi, mikä on seuraus jos ei toivottu toiminta jatkuu. Esim. hiekkalaatikolla meillä 2,5 -vuotiaan kanssa saattaa mennä suunnilleen näin: hiekka lentää. " ei saa heittää hiekkaa, menee silmiin" , hiekka lentää taas, " älä heitä hiekkaa tai otan lapion pois" , jos hiekka lentää jälleen, lapio lähtee " äiti sanoi, että ei saa heittää hiekkaa, se menee silmiin" . Usein toiminta loppuu tuohon " uhkaukseen" kun lapsi saa kuulla seurauksen (rangaistuksen), mutta sen seurauksen on todellakin oltava konkreettinen eikä mitään tyylillä " ikinä, koskaan, milloinkaan" . Eikä tarvitse puistossa karjua kitarisat lepattaen kun lapsi tottelee määrätietoisella äänellä annettua varoitusta.

Samoilla linjoilla olen edellisten kanssa. Uhkaukset, joita ei toteuta menettävät merkityksensä ja lapsi oppii, ettei rangaistusta tule, vaikka vanhempi kieltää. Samoin " en enää ikinä...jutut" ovat mielestäni turhia, koska ei lapsella ole käsitystä, mikä on ei ikinä. Enkä koskaan jätä lasta ja sano, että äiti lähtee, vaan jos poika ei kaupasta lähde, sanon " jos et tule itse, äiti kantaa" tms.



Meillän on itsepäinen ja tempperamenttinen kuopus, jolle ei mene perille, vaikka nätisti sanoo (esikoinen oli jo uhmaikäisenä tosi tottelevainen, kun määrätietoisesti sanoi, ei saa heittää hiekkaa, poika lopetti sen ja keksi jotain muuta tekemistä, eli ei tarvinnut uhkailla) Kuopusta taas kiellän ja varoitan samalla " hiekkaa ei saa heittää, jos vielä heität, äiti ottaa lapion pois" ja sitten lähtee lapio, jos vielä hiekka lentää. Mielestäni on kuitenkin oikein, että varoittaa lasta ja antaa mahdollisuuden lopettaa hiekan heittämisen.



Mareila+Pojat 2v ja 6v

Kyllä niihin joskus itsekin sortuu. Mutta korjaan kyllä uhkauksen lapsille ja sanon, että äiti nyt vähän hermostu.



Meillä muuten tuohon leikkipuistosta lähtemiseen on ainakin esikoiselle auttanut se, että kerron selkeästi n. viisi-kymmenen minuuttia ennen lähtöä, että milloin lähdetään. Sanon siis:" Viisi minuuttia, sitten lähdetään." Nykyään riittää, että näytän esikoiselle kättäni kaikki viisi sormea pystyssä. Hän tietää mitä se tarkoittaa.



Josasin vaiheessa esikoinenkin kokeili tuota huutamista ja vinkumista, mutta kun huomasi, ettei meillä anneta periksi, ei lähteminen mistään yleensä tuota ongelmia. Siis yleensä, tottakai hänelläkin on huonoja päiviä eikä aina halua lähteä kivasta paikasta kotiin.



Kuopus, 2v, ei vielä älyä tuota lainkaan. Hänen kohdallaan joudumme turvautumaan kantamiseen. Tai sitten siihen, että lähdemme vain käveleen ja odottelemme, että kuopus seuraa perässä.



Ja mitä tulee syy-seurausuhkailuihin, en tiedä edes käytänkö niitä. Oikeasti. Yritin just miettiä, mutta en muista ;-) Kotona kyllä saatan kysyä: Menetkö itse käsienpesulle vai vienkö minä. Jos siis lapsi venkoilee, kun käsken käsienpesulle. Ehkä tuokin on syy-seurausuhkailua... Mene ja tiedä.

että ei ollenkaan varoiteta tai uhkailla, koska muuten lapsi ei tottele ennen kuin varoitetaan.



Minusta tämä on fiksua. Itse käytän fyysistä pois ohjaamista, jos suullinen kielto ei toimi. Tartun taaperoa kädestä/nostan pois kielletystä hommasta, tai ohjaan johonkin muuhun puuhaan.

Tosi hyviä vastauksia olette vastanneet :) Onhan se niin, että ainakin sitten toteuttaa " uhkauksen" , jos sellaista käyttää.



Niin kuin pOmpeli arveli, niin tarkoitin enemmän juuri sitä, että ei käytetä mitään " uhkausta" eli lapsi uskoisi ns. ilman uhkauksia. Noh, voi olla aika haastava juttu...Tuo tilanteesta pois vieminen on kyllä usein tehokasta ainakin tietyssä iässä...

Taitaa olla vähän karstaa kärkivälissä meikäläisellä...? Tätä kyllä tarkoitin minäkin:

minmar79:

Niin kuin pOmpeli arveli, niin tarkoitin enemmän juuri sitä, että ei käytetä mitään " uhkausta" eli lapsi uskoisi ns. ilman uhkauksia. Noh, voi olla aika haastava juttu...Tuo tilanteesta pois vieminen on kyllä usein tehokasta ainakin tietyssä iässä...

mutta siis sillä idealla, kun toit nuo " maailmanlopun uhkaukset" kuitenkin esille, että varoitetaan edes kerran ja jollain järkevällä seurauksella. Mutta siis minä olen nimenomaan sitä mieltä, että *varoittaminen* ON paikallaan! Ja niiden kasvatusoppaiden mukaan, joita minä olen lueskellut, varoituksia nimenomaisesti ihan kehotetaan käyttämään... Itse aina ajattelen, että moniko aikuinen olisi valmis keskeyttämään tekemisensä kuin seinään jonkun kehotuksesta/käskystä...? Minusta varoittaminen on reilua peliä. Ja tilanteesta poistaminen ilman muuta on sekin hyvä keino, mutta omasta mielestäni lähinnä ihan pienille, joiden ei voi oikein puhe-puhetta vielä odottaakaan ymmärtävän. Sellaisten pikkunaperoiden huomio onkin helposti kiinnitettävissä vaihtoehtoiseen toimintaan ihan ilman " komplikaatioita" . ;-) Mutta kyllä iän myötä pitää pikku hiljaa alkaa puheenkin tehota...

tässä nyt kaivoin lukemani tekstin uudelleen ja siinä sanotaan (huom, kirja on kyllä peräisin ihan vuodelta 1970;), mutta kuitenkin :



" Välttäkää uhkailuja niin paljon kuin mahdollista. Ne ovat omiaan heikentämään kuria. Saattaa tuntua järkevältä sanoa: Ellet pysy poissa kadulta pyöräsi kanssa, niin minä otan sen sinulta pois. Tavallaan uhkaus on myös haaste - isä tai äiti, joka esittää uhkauksen, myöntää samalla, että lapsi saattaa olla tottelematta. Lapseen telee suuremman vaikutuksen, jos vanhemmat sanovat hänelle määrätietoisesti ja selvästi, että hänen on pysyteltävä poissa kadulta. lapsi uskoo kiellon todeksi, mikäli hän tietää kokemuksesta, että vanhemmat tarkoittavat sitä mitä sanovat."



Eli tätä ajoin takaa. Olen vaan jo selvästi mennyt itse sille linjalle, että jos ei tottele, niin siitä seuraa jotain eli vaikka lelun pois ottaminen. Kyllä sanon aina muutaman kerran ensin asiasta ja sitten vasta esim. otan pois lelun. Jäin vain miettimään tämän luettuani, että onko mahdollista (toimiiko jollakin) ettei käyttäisi " uhkailuja/varoituksia" ...No sen kyllä tiedän, ettei tämä lasten kasvatus mene oppikirjojen mukaan, mutta mielestäni aika hyvin perusteltu tuo lekemani juttu.



Ja Owerpowered, sulla oli tosi hyvät kommentit, kiitos niistä!

että ' jos et nyt pysy pöydässä, niin ruoka otetaan pois ja sitä saa sit seuraavan kerran kun on ruoka-aika' . Eli samasta asiasta on kysymys tässäkin. Turhia uhkauksia on järjetöntä antaa, mutta tilanteeseen liittyviä kyllä kasvatuksessa voi käyttää. Tosin lapsi tottuu niihin eli malliin ' uhkaus - toiminta' ja voi odottaa, että pitää toimia vasta kun uhataan jotenkin, mikä ei ole hyvä asia.

Jos tuota tapaa käyttää - uhkauksen pitää olla sellainen, että se toteutetaan. Ja voi kyllä myöntää, että tämä on meillä tapa. Kaksi varoitusta ja kolmannesta toteutetaan - lähinnä esim. illan mittaan on kaikki hiekkalelut viety talonyhtiön pihalle - ja ilmoitan ajoissa,että kohta pitää kerätä lelut kasaan ja tuoda paikoilleen (oman pihana alueelle) tai ne lelut on lukkojen takana seuraavana päivänä - ja tämä on sitten toteutettu kerran - eikä tarvitse enää uhkailla. Nyt ne tavarat tulee paikoilleen.



Toinen oli sovituista rajoista poikkeaminen - eli tyttömme 5v.lle on selvitetty rajat millä alueelle saa liikkua talonyhtiön pihalla ja kerran sitten (ajattelemattomuuttaan) meni alueen ulkopuolelle - se kun selvisi minulle (lähdin etsimään) niin siihen loppui sen päivän ukoilut. Eikä tarvitse enää muistuttaa, että pysyppä rajojen sisällä.



Kyllähän sitä aikuisillakin on selvillä syy-seuraus suhde. Jos teet jotain mikä on kiellettyä - oletettavaa on, että siitä seuraa jotain. Esim. jätät menemättä työpaikalle, siitä tulee sanomista tai varoitus. Kyllä lapselle voi mielestäni järjellisiä " uhkailuja" antaa, mutta ne pitää olla sellaisia jotka toteutetaan. Eikä tietenkään joka välissä.



kohta kolme vuotiaamme kerää jo kerran sanottuani lelut olkkarista omaan huoneeseen - koska ne on ollut parit kerrat " hyllyllä" eli jos aikuinen joutuu keräämään - hän kerää ne pois lapselta. Päivä pari poissa - niin alkaa oppia. Eikä se mielestäni ole mitenkään epäeettistä tms. sillä samat pelisäännöt on meillä aikuisenakin. Kotona nämä säännöt on vain pienempiä ja seuraukset aikuisen silmissä keveitä. Eri asia on sitten teininä/aikuisena. - siinä ei sitten viranomaiset tms. tahot enää anteeksi antele.



" Enään ikinä" uhkaukset on turhia koska niitä ei voi toteuttaa. Rakastamista tms. tunteita tai niiden menettämisistä ei kannata uhkailla.



(kerran mieheni äiti oli uhkaillut 70-luvulla poikia ennen helsinkiin litsille matkaamista maaseudulta " että jos nyt likaatte vaatteenne ennen lähtöä, niin linnanmäelle ei mennä" - pojat sitten kävivät pyhävaatteissa parit kuralätäköt läpi ja reissu jäi kuin jäikin tekemättä. Muistaa vieläkin (ikää 35v) ja muistaa kuinka tehokasta oli. Eipä tarvinnut toistaa uhkausta myöhemmin.)

Meidän vanhempi poika on ollut lapsi, jota ei tarvinnut uhkailla, vaan poika totteli, kun kielsi. Mutta lapsethan kokeilevat rajojaan ja vanhemmiten poika on kokeillut, mitä tapahtuu, jos ei tottelekkaan. Esimerkkinä: Poika sai alkaa olla omalla pihalla yksin, niin että minä vahdin ikkunasta tietysti. Sanoin hyvin määrätietoisesti pojalle, että ruohikolta ei mennä pois, hiekkalaatikolle saa mennä (meillä siis iso ruohoalue ja jonka keskellä hiekkalaatikko ja keinut) Muutama päivä meni oikein hienosti, kunnes poika meni pois ruohikolta, silloin tuli välitön passitus sisälle, jossa juteltiin asiasta ja kerroin pojalle, että mikäli vielä menee pois sallitulta alueelta, joutuu sisälle, eikä voi mennä yksin ulos. Samantapaisia tilanteita on tullut vastaan pojan kanssa useampia.



Kuopus taas on tulta ja tappuraa tempperamentiltaan, eikä usko määrätietoisiakaan käskyjä välttämättä.



Jäin edellisen kirjoitukseni jälkeen miettimään omaa käyttäytymistäni ja yleensä käsken ensin, jos ei sana mene perille, vasta sen jälkeen liitän käskyyn uhkauksen. Tilannekohtaisesti kuitenkin, esimerkiksi jos lähdetään puistosta, sanon " lähdetään 5 minuutin kuluttua/lähdetään kohta (tämä pienemmän kohdalla)" eli kerron ajoissa että lähdetään, niin lähtö ei tule yllätyksenä.



Eli summasummarum, mielestäni ja oman kokemukseni perusteella ei pelkkä määrätietoinen käskeminen riitä, varsinkin kun lapsi kokeilee niitä omia rajojaan.



Mareila+Pojat

Kasvatusoppaita on tietenkin joka " suuntaukselle" . ;-) Ja muutenkin, niin paljon kuin on ihmisiä on mielipiteitäkin...

minmar79:

tässä nyt kaivoin lukemani tekstin uudelleen ja siinä sanotaan (huom, kirja on kyllä peräisin ihan vuodelta 1970;), mutta kuitenkin :

" Välttäkää uhkailuja niin paljon kuin mahdollista. Ne ovat omiaan heikentämään kuria. Saattaa tuntua järkevältä sanoa: Ellet pysy poissa kadulta pyöräsi kanssa, niin minä otan sen sinulta pois. Tavallaan uhkaus on myös haaste - isä tai äiti, joka esittää uhkauksen, myöntää samalla, että lapsi saattaa olla tottelematta. Lapseen telee suuremman vaikutuksen, jos vanhemmat sanovat hänelle määrätietoisesti ja selvästi, että hänen on pysyteltävä poissa kadulta. lapsi uskoo kiellon todeksi, mikäli hän tietää kokemuksesta, että vanhemmat tarkoittavat sitä mitä sanovat."

Eli oisko toi niitä uuden aallon vapaamman kasvatuksen aatoksia 70-luvun alusta? ;o) Tai jotain. (Tosin eihän tuokaan kovin " vapaaltakaan" kuulosta...) Silloinhan pyrittiin kääntämään kelkka liki preussilaisesta kurista ihan toiseen ääripäähän. Se keskitiehän olisi toki kaikkein paras. Minusta nuo ajatukset ovat jopa melko ristiriitaisia: eli MITEN se kokemus (konkreettinen) lapselle siitä, " että vanhemmat tarkoittavat mitä sanovat" sitten oikein syntyy...?? Siis pelkällä puheellako?? Ilman seuraamuksia tmv.? Vaikea käsittää... Ja mitäs sitten, jos se lapsi EI tottelekaan...? Kerta toisensa jälkeen vain " tiukasti sanotaan" , että pitää pysyä pois kadulta pyörän kanssa? Minusta on vähintäänkin reilua edes kertoa, että jos sinne kadulle mennään pyöräilemään, on se sen verran vaarallista touhua, että se pyörä on sitten pakko ottaa pois. Eikö?

Minusta olisi suorastaan aika hassua, ellei peräti huolestuttavaa ;-), jos lapset aina uskoisivat ihan pelkkää puhetta. Siis nyt tarkoitan pieniä lapsia - kuten sanoin, vanhemman lapsen täytyy totta kai alkaa uskoa pelkkää puhettakin esim. kouluiän lähestyessä, mutta sitä ennen jollain tavalla lapsen täytyy oppia, mitä seuraamuksia siitä voi olla, jos (aikuisen) puhetta ei usko.

Mutta aikuiseksi asti kasvaminen on niin kovin pitkä prosessi. Pieni lapsi alkaa uhmaiässä kokeilla rajojaan ihan käytännön syistä. Hän on siihen asti ollut täysin riippuvainen vanhemmistaan ja pienenä vauvana jopa uskonut olevansa yhtä äidin kanssa... Kun eroahdistuksesta ja vierastamisesta on selvitty, alkaa itsenäistyminen ja ympäröivään maailmaan tutustuminen, etenkin sitten kun on noustu omille jaloilleen, joilla ihan konkreettisesti päästään äitiä ja isää karkuun! ;-) Ihminen on siitä hassu eläin, että meidän " poikasaikamme" on niin kovin pitkä. Niin paljon on opittavaa... Ja kuten tiedämme, se on melkoisen haastavakin prosessi. Meidän vanhempien ehdottomasti tärkein tehtävä on opettaa lapselle ympäröivästä maailmasta riittävästi asioita, jotta tämä oppii selviytymään ja myös (tärkeää, vaikka tuppaa usein nykyaikana unohtumaan...) tulemaan toisten " lajitovereiden" kanssa toimeen. Koska lapsi ei opi syömään, kävelemään, kuivaksi jne. pelkästään puhumalla, vaan yrityksen ja erehdyksen kautta, niin en voi käsittää, miten pelkän puheen avulla leikki-ikäinen yhtäkkiä oppisi elämän perusasioita. Totta kai siihen kaikkeen, myös niiden perustoimintojen oppimiseen, tarvitaan MYÖS kommunikaatiota eli puhetta, mutta ei pelkästään sitä. Kaikkea ei kuitenkaan voi (eikä pidä!) kokeilla itse, eli puheella on toki iso merkitys, joka tietenkin korostuu lapsen iän myötä abstraktin ajattelun kehittyessä. Toisaalta se ajan edelleen kuluessa taas väheneekin - ei meille aikuisille tarvitse luetella ihan kaikkia lakipykäliä, jotta tiedämme, mitä saa tehdä ja mitä ei.

Totta kai meillä kaikilla on omat kasvatusmenetelmämme, jotka kumpuavat jopa omasta lapsuudestamme. Niin hyvässä kuin pahassakin... Ja niin saa tietty ollakin, mutta päämäärän pitäisi kaikilla olla sama. Voihan se toki olla, että joillekin lapsille pelkkä puhe ja kehotukset tepsivät, mutta se tuntuu minusta jotenkin jopa epäreilulta tieltä... Kuten joku sanoikin, emmehän me aikusetkaan saa tehdä mitä haluamme, kyllä teoilla yleensä on *aina* seuraamukset. Jos tosiaan jää aamulla sänkyyn pötköttämään, tulee pomolta, aivan aiheellisesti, noottia ja etenkin, jos rikkoo lakia eli meidän kaikkien yhteistä hyvinvointia varten kehitettyjä sääntöjä, sillä vasta onkin seuraamuksensa.

Pienen ihmisen maailma ei tietenkään ole vielä noin " vakava" , mutta seuraamuksena on kaikella: jos syö namipussin kerralla tyhjäksi, niitä ei sitten enää ole - vaikka kuinka huutaisi. Jos jättää iltaruuan syömättä, tulee nälkä ja pitää odottaa aamuun saakka. Jos heittää hiekkaa, niin sen seuraamuksena voi vaikka satuttaa toista - ja jos taas kaikki saavat heitellä hiekkaa mielin määrin, on meillä anarkia hiekkiksellä ja kaikkia - myös itseä - sattuu! ;o) Paitsi sitä vahvinta, joka jaksaa heittää korkeimmalta ja eniten, mutta onneksi yhteiskuntamme ei pidä sitä ihan niin tavoiteltavana. Ainakaan vielä... Vaikka sille linjalle on jo mentykin. :-/ Mutta siis sitä ajan takaa, että ihan pieni lapsi, joka oikeastaan leikki-ikäisenäkin vielä vasta tutustuu maailmaan, ei *oikeasti* aina tiedä, mitkä voivat seuraamukset jostain asiasta olla. Aikuisten näkövinkkeli on niin kovin eri ja minusta ainakin on välillä kovin vaikeakin muistaa, että pienelle lapselle " itsestäänselvyydetkin" ovat uusia asioita.

No, taisin tuossa mennä jo hakoteille, mutta pointtini on tietenkin se, että omasta mielestäni " uhkailu" eli varoittelu ja jopa rangaistukset ovat työkaluja, joiden avulla voimme konkreettisin esimerkein opastaa lapsiamme tässä viidakossa. Koska (pikku)lapset tarvitsevat sitä konkretiaa, niin paras ja nopein tapa joskus on se syy-seuraus. Voi tosiaan hyvin olla, ettei lapsi voi käsittää, miksi hänen pitää kotipihalla pysyä ruohikolla ja minusta pienellekin lapselle pitäisi selittää MIKSI edes kerran. Okei, pieni lapsi ei käsitä vaikkapa sitä, mitä se auton alle jääminen oikein tarkoittaa (eikä ehkä kovin graafisesti tarvitsekaan...), mutta ainakin on kerrottu, että äidillä on ihan " oikea syy" kieltää pihasta poistuminen ja looginen ajatteluketju menee niin, että jos ei sääntöä noudata, sillä on seuraamus. Eli jos poistuu pihasta (tai ruohikolta), menettää " oikeutensa" leikkiä pihalla. Eikä suinkaan pelkkää äidin ilkeyttä, vaan turvallisuussyistä.

Että tämmöisiä mietteitä tällä kertaa. Ja pystyäpä aina noudattamaan näitä hienoja periaatteita kolmen pojan kanssa... ;-)

muuten se on tyhjää sanan helinää. Jos lapsi kiukuttelee kaupassa, niin on parempi sanoa esim. että " nyt lähdetään sitten pois täältä" kuin sanoa, että tänne ei koskaan enää tulla. Koska sieltä kaupastahan voi kuitenkin lähteä. Lapsi tosiaan oppii todella nopeasti nämä " miinat" , jos uhkailuja ei koskaan toteuta.



Tietenkään uhkailu itsessään ei ole kovin järkevää muutenkaan, mutta joskus se vaan kertakaikkiaan on ainut keino saada uhmaikäinen tekemään yhtään mitään...



T: Piia x 3 muksua