Lue keskustelun säännöt.
Sekundäärinen lapsettomuus on toki suru, mutta mielestäni tuttava ampuu vähän yli
09.08.2007 |
Hän on lapsettomuudesta johtuvan masennuksen vuoksi sairaslomalla, hipelöi vain pieniä vaatteita ja huokailee, ettei kukaan niitä enää heillä käytä. Yhtään keskenmenoa hän ei ole kokenut. Tekisi mieli sanoa, että ryhdistäydy eläkä pilaa ainoa lapsesi elämää.
Kommentit (41)
Ei kai kukaan voi omalle masennukselleen paljon mitään, mutta pakko miettiä, että toivottavasti se lapsi ei tajua mistä masennus johtuu. Voisin ainakin itse kuvitella tuntevani suorastaan syyllisyyttä jos olisin sen lapsen tilalla, tuntuisi etten riitä.
Vähän sama jos vaimo huokailisi hääpuku kourissa, että huoh... ei tätä sitten vissiin tule enää käytettyä, eikä tule enää toisia häitä. :D No, ei ehkä ihan sama, mutta melkein... :P
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tota yhtä lapsetonta vaan otti päähän, kun lapsettomuudesta puhutaan toisenkin lapsen kohdalla.
siinäpä se ironia juuri (ainakin omalla kohdallani) onkin, että vasta yhden lapsen saatuaan sitä tajuaa, miten arvokkaasta ja ainulaatuisesta asiasta on kyse, ja juuri niiden kokemusten ja muistojen takia haluaisikin kokea sen uudelleen!
Oma lapseni on 3-vuotias, ja antaisin MITÄ tahansa, jos saisin palata takaisin ja elää kaikki ne hetket uudestaan. SE ei ole mahdollista, ja uusi vauva olisi tietysti ihan oma yksilönsä, eikä mikään esikoisen klooni, mutta tuntuu niin raa' alta, etten saisi enää tulla uudelleen äidiksi kun olen vasta opetellut, mitä äitinä oleminen edes on!
Kaikkea ei voi saada eikä vaatia. Mutta eihän se käy; " Heti, mulle kaikki tänne" maailmassa!
Joskus joutuu pettymään eikä sille vaan voi mitään.
Vierailija:
Kaikkea ei voi saada eikä vaatia. Mutta eihän se käy; " Heti, mulle kaikki tänne" maailmassa!Joskus joutuu pettymään eikä sille vaan voi mitään.
Eikö pettymyksiään muka saa surra? Sehän on vain inhimillistä! Kyseessä on niin ison asian menetys, että hassuahan se olisi, jos sen vain ohittaisi olankohautuksella!!
t. se toinen sekundäärinen (33 kai)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta tuntuu että kaikki tämä sureminen saa nykyään niin isot mittasuhteet! sairastutaan, masennutaan yms vaikkakin on kyseessä niinkin yleinen asia että ei saa toista lasta.
Ei se lapsi suremalla tule! Jää elämä elämättä jos kaikkia vastoinkäymisiä masentuneena jäädään kotiin itkemään...
Lapsi saadaan, ei tehdä.
että meillä ei ole ollut pitkään aikaan mitään todellista hätää, tai puutetta ja pulaa.
Pullamössöks menee ihmiset kun ei tarvitse nähdä vaivaa elämän perusasioissa. Yks elämän suurimpia tragedioita alkaa olla se kun televisio ei näy
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Te nyt juututte vaan puimaan jotain termiä, mikä ei ollut tän keskustelun sisältö. Mutta ap:llä on ihan asiallinen huoli siitä, että se tuttavan ainoa lapsi ei saa ansaitsemaansa hoitoa.
Minä seuraan sivusta samanlaista tilannetta. Ja minkäs minä sille voin, että äiti ei jaksa kiinnostua sen ainoan lapsensa hoitamisesta pätkääkään. Mutta kyllä vaan kovasti säälittää se lapsi, kun siltä jää lapsuus elämättä omassa perheessä, kun vanhemmat on vuosikaudet nuppi sekaisin ja isovanhemmat hoitavat sen ainoan lapsen. Kovasti tietysti sanovat iloitsevansa siitä ainokaisestaan, mutta missään teoissa se ei näy.
Vierailija:
masennutaan yms vaikkakin on kyseessä niinkin yleinen asia että ei saa toista lasta.
Ei se lapsi suremalla tule! Jää elämä elämättä jos kaikkia vastoinkäymisiä masentuneena jäädään kotiin itkemään...Lapsi saadaan, ei tehdä.
Lapsi ei tule suremalla eikä tekemällä, ei. Kyseessä on yleinen asia, joo, mutta silti erittäin iso ja henkilökohtainen! Samalla logiikalla voisit sanoa, että miksi surra kuolemaa, kun se on kuitenkin niin yleistä! Tai miksi surra eroa, kun kerran 1/2 avioliitoista päätyy eroon kuitenkin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
se on aikuisten ihmiset päätös... se surettaa jos lapset jää kiistakapuloiks...
Ja kuolemakin täytyi ottaa nykyään vähän rennommin... se on väistämätön, luonnollinen asia. Surettaa kyllä minuakin esim. luonnottomat lapsien tapot niinkuin esim. nyt Espoossa. Mutta kovin paljon en jaksa surra vanhusten kuolemaa... niin sen elämän kuuluu mennä.
Vierailija:
aviorerossa ei ole mitään suremista - se on aikuisten ihmiset päätös... se surettaa jos lapset jää kiistakapuloiks...Ja kuolemakin täytyi ottaa nykyään vähän rennommin... se on väistämätön, luonnollinen asia. Surettaa kyllä minuakin esim. luonnottomat lapsien tapot niinkuin esim. nyt Espoossa. Mutta kovin paljon en jaksa surra vanhusten kuolemaa... niin sen elämän kuuluu mennä.
ja huomaa, etten nyt ole eri mieltä siinä, etteivätkö suru ja pettymykset kuuluisi elämään, mutten voi käsittää sitä, etteikö niitä saisi - ja kuuluisi - käsitellä kunnolla!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ihmisten surua ja masennusta pitää kunnioittaa eikä kukaan ulkopuolinen voi niiden " yliampuvuutta" arvioida!
Itse olen myös saanut kuulla että en saa toista lasta, mutta en sure sitä lainkaan sillä aloittelemme innoissamme adoptioprosessia!
Sen sijaan olen ollut hyvin masentunut esim. muutosta toiselle puolelle Suomea ja silloin ei kyllä yhtään ollut kiva kun mut leimattiin heikoksi sopeutumattomaksi ruikuttajaksi kun sopeutumisprosessi ei ollutkaan niin helppo.....
Lapsettomuus on ehkä se " viimeinen niitti" , jonka kautta ahdistus purkautuu. Ehkä tuttavasi on niin kovasti ajatellut vielä saavansa lisää lapsia, ettei raskautumisen vaikeus ole käynyt mielessäkään. Sillä eihän sitä lapsettomuutta kukaan oikeasti omalle kohdalleen osaa odottaa, varsinkin kun on jo kerran raskautunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija:
Lapsi saadaan, ei tehdä.
Vierailija:
Nyt voin vielä elätellä hentoista toivonkipinää siitä, että saisin kokea sen ihmeen, kun pieni vauva rummuttaa masussani, imee rintaani, tuhisee nukkuessaan sylissäni, hymyilee minulle ensimmäisen kerran, tarttuu lujasti sormeeni kiinni tai repii tukkaani pienillä pallerosormillaan, ottaa ensimmäisiä askeliaan tai sanoo ensimmäisen kerran " Äiti" .
Kaikilla ei ole sitä ensimmäistäkään lasta. Syli on niin tyhjä kuin vain voi olla.
Hyvä että lisäsit " ainakin omalla kohdallasi" . Minä ainakin omalla kohdallani tajusin hyvinkin mitä menetän jos en saa lasta kun kärsin pitkään lapsettomuudesta. Lapsi on ollut minulle aina tärkeintä, jo ennen syntymäänsä. Rakastan häntä yli kaiken ja hän antoi odottaa itseään 4 vuotta. Alamme pian yrittää toista lasta. Toivon että se menisi helpommin. Ja tiedän, etten koskaan tule tuntemaan niin suurta tuskaa kuin silloin kun syli oli oikeasti tyhjä. Pelkään kuollakseni sekundaarista lapsettomutta ja sen tuomaa surua, mutta koskaan elämäni ei enää ole tarkoituksetonta. Olen aina onnellinen ihanasta lapsestani.
Ap on törkeä. Minusta on typerää väheksyä toisen surua etenkin niin kauheassa asiassa kuin lapsettomuus. Se on kauheaa aina. Tosin jos on kokenut primaarin lapsettomuuden, ei sekundaarinen silloin enää ole _niin_ vaikeaa (olen kuullut monilta vertaistukiystäviltä). Se ei silti tarkoita, etteikö se voisi olla _todella_ vaikeaa.
Koskaan - ei koskaan - ei minulle tulisi mieleeni verrata suruani täysin lapsettoman suruun. Me kuitenkin olemme lapsiperhe. Meillä on lapsi, jota helliä ja jonka kanssa leikkiä ja jonka kehitystä seurata. Koko elämämme on muuttunut totaalisesti lapsettomasta ajasta. Vaikka toivomme kovasti vielä toista lasta, olen kuitenkin todella onnellinen lapsestamme, enkä koskaan tekisi ainokaisellemme sitä, että katkeroituisin siitä, ettei meillä ole toista lasta. Sisarettomuus on pieni suru lapsellekin, suuri suru se on silloin, jos äitikin masentuu asian takia.
Voimia lapsettomille ihmisille! Tilanteenne on kamalan rankka, eikä sitä voi kukaan vähätellä. Sekundäärinen lapsettomuuskin on suru, mutta törkeätä puhua siitä samana päivänäkään " oikean" lapsettomuuden kanssa. Mutta moukkiahan löytyy aina: kaipa joku av-mamma kehtaisi valittaa pikkusormen kipuakin syöpään kuolevalle. " Kaikesta kun on oikeus valittaa" .
palasin lukemaan eilisiä kommenttejani, ja halusin vielä täsmentää erästä asiaa.
Itselläni on siis yksi lapsi, ja kirjoitin aikaisemmin, että vasta hänet saatuani _oikeasti_ ymmärsin, miten valtava ihme lapsen saaminen onkaan. Tämä ei kuitenkaan missään nimessä tarkoita sitä, että pitäisin sekundääristä lapsettomuutta suurempana suruna kuin primääristä, en todellakaan!!
Olen suunnattoman kiitollinen ainokaisestamme, ja ymmärrän hyvin, että se, etten nyt ole NIIN onnekas että saisin vielä toisenkin, on kuitenkin vielä suhteellisen pikkujuttu verrattuna siihen, ettei voi saada lapsia ollenkaan.
Siitä huolimatta suren ihan oikeasti ja aidosti sitä, että meidän perhe jää näin pieneksi, että lapsemme ei saa sisaruksia, jne. Kuten joku muukin totesi, toisen surua tai menetystä ei saisi koskaan vähätellä, sillä ne ovat aina niin henkilökohtaisia asioita!
itse haluaa.
Murskaava surukokemus on jokaisen sellaisen kokeneen kohdalla pikkasen muuta kuin se, ettei just mulle heti kaikki nyt toimikaan.
Vierailija:
Kuule jos sulla olis ollut ihan oikeita todellisia murskaavia surukokemuksia, sä olisit oppinut että jokainen suree tavallaan etkä naureskelisi toiselle. KYLLÄ, sä olet pumpulissa kasvanut pelle eikä mikään selittely sua pelasta tuon aloituksen jälkeen.
Meillä enää yksi olki pakkasessa, sen jälkeen hoidot ovat ohi. Vaikka päätös on omamme, eli emme enää jaksa hoitoja, pelkään jo nyt sitä kamalaa, lopullista tuomiota, jonka joudun kohtaamaan kun kuukautiset taas alkavat PAS:n jälkeen.
Nyt voin vielä elätellä hentoista toivonkipinää siitä, että saisin kokea sen ihmeen, kun pieni vauva rummuttaa masussani, imee rintaani, tuhisee nukkuessaan sylissäni, hymyilee minulle ensimmäisen kerran, tarttuu lujasti sormeeni kiinni tai repii tukkaani pienillä pallerosormillaan, ottaa ensimmäisiä askeliaan tai sanoo ensimmäisen kerran " Äiti" .
Siinä vaiheessa kun tunnen tutut kuukautiskrampit ja tiedän, että kun seuraavaksi käyn vessassa tulen näkemään punaisen viirun, vajoan syvän kuilun pohjalle, itken, itken ja itken.
Tältä minusta tuntuu, jos vähättelet ystäväsi surua, toivon että hänellä on muita, empaattisempia ystäviä ympärillään.