Suru perheettömyydestä

lapsuuden perhettä tarkoitan.



Eilen iski kova haikeus. Ei ole mummolaa, jossa kyläillä, ei vanhempia, joiden kanssa soitella. Kun olisi äiti, jolle soittaa ja kertoa uudesta työpaikasta ja lasten tempauksista, jonka kanssa voisi mennä ostoksille tai jota itse autella. Synnäriltäkään ei ollut oikein ketään, jolle soittaa ja kertoa lapsen syntymästä:( Kukaan muu lisäksemme ei nauti lastemme elämän seuraamisesta. On vain me.



Mitä vanhemmaksi tulen, sen enemmän asiaa suren. Muita?