Aiempi lapsettomuus ja adoptio

En tiedä osaanko varsinaisesti vastata kysymykseesi, mutta joitain ajatuksia...



Meillä on takana lapsettomuutta ja pari hoitoakin ennen adoptioprosessiin ryhtymistä. Muistan edelleen elävänä sen tuskan ja toivottomuuden, mitä jatkuva raskauden toivominen ja lapsenkaipuu teki, mutta en koe enää olevani lapseton ihminen. Onhan minulla kaksi maailman ihaninta lasta :O) Katkeruudentunteet ja muut on helpottaneet minulla jo siinä vaiheessa, kun mielissämme teimme päätöksen lopettaa hoidot. Se oli jonkinlainen PÄÄTÖS asialle, että emme enää jaksa/halua/aio yrittää biologista lasta ja mietimme muita vaihtoehtoja. Se jo yksistään vieräytti suuren osan stressistä ja paineesta harteilta. Mietimme vaihtoehtojamme, myös kaksin jäämistä, mutta halusimme perheen ja lapsia ja kokea vanhemmuuden elämässämme, eikä lapsen biologisuus enää tuntunut niin tärkeältä asialta, kuin siinä " suossa" pyöriessä (siltä se meistä tuntui, en siis yritä nyt ketään samassa tilanteessa olevaa väheksyä tms).



Siinä vaiheessa, kun aloitimme adoptioprosessin, olimme jo " raskaana" eli selkeästi toivoimme jo adoptiolasta perheeseemme. Siinä kohtaa sitten biologinen raskaus olisi ollut kriisi, jota emme enää toivoneet, odotimme nyt lasta maailmalta, lasta, joka oli meille jo samalla tapaa " olemassa" kuin biologista lastakin odottavan mielessä on lapsi, joka joskus tulee osaksi perhettä, näin luulen..



Nyt kahden lapsen äitinä voin toivottaa onnea adoption tielle ja valaa uskoa siihen, että nämä lapset ovat meidän omia lapsiamme, en tiedä miten voisivat yhtään tämän rakkaampia ja läheisempiä ollakaan :O)

En tiedä, kuinka me sijoittuisimme virallisesti tuohon lapsettomuusakselille. Olemme kauan yrittäneet biolasta, mutta haaveilleet samaan aikaan myös adoptiosta. Hoitoja emme ole yrittäneet, niitä emme halua lainkaan, ja nyt näyttäisi siltä, että olemme kallistumassa adoptioraskauden puolelle täysin. Alun perin toivoimme perheeseen sekä bio- että adoptiolapsia, mutta jos saammekin vain toisen (adoption siis tässä tapauksessa), olemme täysin tyytyväisiä silti. Lapsen tuleminen on pääasia.



Melko monet lähipiiristämme tietävät adoptiohaaveistamme ja suhtautuvat meihin adoptio-odottajina (tai ainakin odotuksen odottajina). Niin mekin, mutta siitä huolimatta, että adoptio tuntuu hyvältä ja oikealta en voi mitään kateuden ja lähes vihan tunteille, jotka saavat toisinaan vallan - erityisesti silloin, kun tuttavat tulevat iloisesti kertomaan, että " ekasta yrityksestä lähti vauva tulemaan" . Miksi se on toisille niin helppoa ja nopeaa, kun toiset joutuvat odottamaan vuosia lasta (adoptio- tai bio-) ja jotkut eivät saa lasta koskaan? En ole niinkään kateellinen raskauksista ja pikkuvauva-ajasta, mutta olen surullinen siitä, kuinka kauan tässä vielä kestääkään, ennen kuin meillä on lapsi kotona.



Olen paljon pohtinut tämän kriisin tai " kriisin" läpikäymistä ja sitä, milloin se on tehty. En tunne itseäni toivottoman lapsettomaksi koska haaveilen adoptiosta. Haluaisin kuitenkin tietää, mistä voi tunnistaa väärät ja oikeat tunteet ja sen, milloin kaikki on käyty läpi? Voinko olla varma, että adoptiolapsi tulee kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti hyvään kotiin meille, jos onnellisen adoptio-odotuksen aikana vauvamahat ja nopeat raskautumiset kiristävät pinnaani?



Kiitos Maryllekirjoituksesta. Tuollaisia onnellisesti päättyneitä tarinoita ei koskaan pääse lukemaan liikaa. :)

On varmasti mahdotonta mitata, milloin joku suru on " täydellisesti läpikäyty" , eikä sellaista kai missään edellytettäkään, vaan puhutaan tilanteesta " riittävästi läpikäyty" - ja sen varmaan määrittelee parhaiten kukin itse. Jos kokee että on voimia innostua ja lähteä kohtaamaan adoptioprosessin haasteita ja iloja, se on mielestäni jo merkki siitä että todennäköisesti tilanne on riittävän hyvä. Minusta lapsettomuuden suru ja adoption ilo ovat kaksi erillistä asiaa, joita prosessoidaan limittäin.

lämmin kiitos kaikille vastanneille. Kun luin vastauksia toista kertaa tajusin, että emme tosiaan ole mitään tietoista PÄÄTÖSTÄ tehneet bioraskauden toivomisen lopettamisesta. Koska emme sitä enää aktiivisesti toivo tai varsinkaan yritä on asia ollut tavallaan tällä erää sellaisenaan loppuunkäsitelty. Olen silti toisinaan salaa mielessäni ajatellut, että ehkä jonain päivänä joskus vielä uskaltaisin.

Rationaalisesti asia on hyväksytty mutta pitäisi laittaa piste myös tunteille ja ajatuksille.

Kaikillahan meillä on sikäli sama tilanne, että aina tulee uusia hoitoja ja uusia mahdollisuuksia. Tai siis että aina voisi vielä yrittää. Mutta kun alkaa olla niin täynnä tätä kaikkea että haluaa vaan lopettaa sen. Ajatukset ja ilon aiheet ovat jo pääosin ihan muualla kuten palstan otsikostakin voi päätellä.

Jatkamme siis asian pureskelua... :)

Hei.



Vastailen tähän vähän myöhässä, ei ole tullut luettua palstaa pitkään aikaan. Ainasama kirjoitit:



" Haluaisin kuitenkin tietää, mistä voi tunnistaa väärät ja oikeat tunteet ja sen, milloin kaikki on käyty läpi? Voinko olla varma, että adoptiolapsi tulee kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti hyvään kotiin meille, jos onnellisen adoptio-odotuksen aikana vauvamahat ja nopeat raskautumiset kiristävät pinnaani?"



Olen pohtinut itse ihan samaa juttua. Toisaalta järki kyllä sanoo että mikään tunne itsessään ei ole " väärä" - onhan meillä kaikilla, myös tulevilla adoptiovanhemmilla, oikeus kaikkiin tunteisiin. En usko että biologista lasta odottavatkaan säästyvät negatiivisilta tunteilta, kateudeltakaan. Yksi kadehtii toisen helpompaa raskautta, toinen helpompaa raskautumista jne. Eikä se tee kenestäkään sen huonompaa odottajaa/vanhempaa. Mutta siitä huolimatta itseäni ahdistaa se, että edelleenkin kaikki " tuosta noin vain" raskaaksi tulemiset ja varsinkin " raskausonnella hehkutukset" sattuvat niin paljon. Käsittelin omia menetyksiäni ja suruani pitkään ja hartaasti (myös lapsettomuuteen erikoistuneen terapeutin kanssa) ja luulin sen olleen " riittävää" . Mutta vielä vaan, vaikka nyt olemme jo virallisestikin odottajia (paperit kohdemaassa siis) olo on välillä katkera ja vihainen. Eikä kyse ole siitä, ettäkö katuisin päätöstämme/haluaisin edelleen biolapsen, ei todellakaan. Se vaan ahdistaa, että muiden perheen perustaminen ja lasten saaminen ylipäätään tuntuu käyvän niin helposti. Ja siihen liittyy ajatuksia että miksi meillä sitten odotetaan vuosikausia, surraan syntymättömiä lapsia, petytään uudestaan ja uudestaan, ahdistutaan jokaisesta raskausuutisesta jne? Voisihan meilläkin olla jo parikin lasta, kyllä tässä olisi ehtinyt, jos vain olisi ollut yhtä hyvä onni kuin " muillakin" ... En todellakaan usko mihinkään " tuska jalostaa" -soopaan, päinvastoin, koen sen tekevän elämän monessa asiassa hankalammaksi. En kerta kaikkiaan löydä mitään syytä/tarkoitusta sille miksi asiat ovat menneet näin, kaikki tuntuu olevan pelkkää sattumaa. Toisilla vain on parempi onni matkassa kuin toisilla. Tähän liittyy myös toinen negatiivinen piirre: pettymykset ja menetykset ovat myös jättäneet jälkeensä jopa älyttömyyksiin menevän epävarmuuden. Välillä mietin että kohta ne varmaan lähettää meidän paperit takaisin Suomeen jne. Toisinaan sitä vaan tuntuu odottavan että " milloin taivas tippuu taas niskaan" ...



Ja se tietysti tekee asiasta vaikeampaa, kun näistähän " ei saa" puhua adoptiopiireissä julkisesti, omalla naamalla. Eikä se ainakaan helpota - ties kuinka monien samoin tuntevien - pitkää odotusta ja piinaavia tunteita ja ajatuksia. Jotenkin jo neuvonnassa annettiin niin vahvasti sellainen kuva, että " surut täytyy olla läpikäyty, piste" , ettei kukaan uskalla avataan suutaan, että vieläkin toisten raskaudet ja vauvauutiset sattuvat. (Siis ne joihin ne sattuvat, onhan myös adoptio-odottajia, joille odotus on varmasti oikeastikin pääasiassa iloista aikaa). Meidän lähipiirissä on ainakin tullut niin paljon vauvauutisia että on hyvin vaikeaa " kestää kasassa" , vaikka miten itselläkin on, pitkä ja ennenkaikkea epämääräisen pitkä, odotus meneillään. Monet ovat oman prosessimme aikana jo saaneet/saamassa toista lasta. Kyllähän se herättää paljon niitä tunteita, joiden toivoisi jo kadonneen ajat sitten.



Joku voi nyt tietysti todeta että asioiden käsittely on täysin kesken yms, mutta itse uskon kuitenkin siihen, että kaikkea voikaan " loppuunkäsitellä" . On asioita ja tunteita, jotka kulkevat mukana ehkä loppuelämän, välillä kirpaisten kovempaa, välillä vain hipaisten. Monet lapsettomuudesta kärsineet ja vauvan saanet ystävänikin ovat sanoneet, että helpot raskaudet kirpaisevat aina. Vaikka miten olisi itselläkin lapsi, lopulta, se ei saa sitä vuosikausien piinaa unohtumaan. Vaimenemaan kyllä, mutta ei unohtumaan kokonaan.



Varsinkin " helposti lapsensa saaneiden" tuntuu olevan mahdotonta ymmärtää näitä tunteita ja adoptio-odotuksen epävarmuutta ylipäätään. Nythän minun täytyisi vain shoppailla vauvan vaatteita ja hehkua tulevan äitiyden onnea. Minulle se on kuitenkin vaikeaa, kun en todellakaan tiedä milloin se onni osuu omalle kohdalle. Meneekö siihen viikkoja, kuukausia, vuosia... Ja kun on monta kertaa kokenut pettymyksen, ei oikeastaan pysty uskomaan hyvään ja haaveilemaan lapsesta, ennenkuin se todella on totta...



Tulipa vuodatus;)

Kiitos pitkästä vuodatuksestasi!

Minua ainakin lohdutti lukea se (samoin kuin lohduttaa lukea jo onnellisesti päättyneitä tarinoita) ja kuulla, että muutkin painivat samojen kysymysten kanssa.



Kai tässä itse kunkin pitäisi sisäistää se, että kaikki tunteet ovat OK, niin kuin aisha kirjoitit. Luulisi, että olennaista on tunteiden tunnistaminen ja kyky purkaa niitä jotenkin?



Hyvää syksyä ja odotusta sinulle!

Ihan sama juttu täällä, helpottaa jotenkin huomata ettei ole yksin näiden tuntemusten kanssa. Ja kyllähän se helpottaa myös vuodattaa näitä juttuja edes täällä palstoilla " kasvottomana/nimettömänä" , kun se muuten tuntuu olevan niin tabu aihe adoptio-odottajilla (tai ainakin niin niissä adoptiopiireissä joissa itse olen ollut mukana).

Kovasti jaksamista myös sinulle ja muillekin samojen juttujen kanssa painiville! Kai se on vain pakko uskoa ja luottaa, että joskus se onni osuu meidänkin kohdalle ja sitten nää tunteet helpottaa (vaikkei ehkä häviäkään kokonaan - sen näkee sitten). Siihen saakka ei auta muu kuin hyväksyä nää tunteet ja elää niiden kanssa. Oot varmasti oikeassa siinä että hyväksyminen ja tunnistaminen on tärkeintä. Kuten joku näytti kirjoittaneen toisessa ketjussa tyyliin että on parempi purnata kuin tsempata liikaa, niin oon ihan samaa mieltä. Jos yrittää liikaa painaa " ei-sovinnaisia" tunteita alas ja teeskennellä muuta, ei siitä voi seurata hyvää omalle mielentilalle.

Viime päivät ovat olleet pelkkä musta kaaos pään sisällä, joten balsamia haavoille oli käydä täällä ja lukea kirjoituksianne.



Aina kun luulen päässeeni vähän eteenpäin putoankin korkeammalta.

Tässä kesällä on parikin vauvaa tullut tuttavapiiriin. Ensimmäinen (=perheen kolmas lapsi) meni oikein hyvin ja nautin itsekin perheen tapaamisesta. Pistin ihan merkille kuinka olin aidosti iloinen ostaessani heille vauvalahjan jne. Toinen olikin sitten tuskan aalto, joka ei ole jättänyt rauhaan... se oli perheen ensimmäinen vauva, joka minulle on jotenkin aina vaikeampi. Ehkä ensimmäinen on niin ainutkertainen enkä kestä katsella kuinka kaikki menee juuri suunnitellusti ja onni on pilvissä... tietysti tunnen itseni kamalaksi, ja oikeasti toivon kaikkea hyvää ja tiedän, ettei se ole minulta pois jne. Mutta...



Vuoristorataa, todellakin. Aina vähän jännittää omaa reaktiota.



Väestoliiton sivuilla sanotaan näin (vastaus lukijan kysymykseen):



" Olisi mielestäni aika paljon vaadittu, ettei olisi kateellinen ystäville, jotka saavat lapsia! Kyllähän se on aivan kohtuuttoman epäreilua, miten noin tärkeää asiaa jaetaan tässä maailmassa. Monet kärsivät valtavasti kateuden tunteistaan ja haluaisivat iloita muiden puolesta. Ehkä ihmiset voisivat olla vähemmän vaativia itseään kohtaan ja hyväksyä itsessään myös kielteisiä tunteita. "



Eli kuten edelliset kirjoittavat totesivatkin, ehkä pitäisi säästää energiaa tunteiden läpi elämiseen eikä niiden piilottamiseen ja syyllisyyteen. Se on helpommin sanottu kuin tehty, mutta ajatus lohduttaa hieman...



Voimia kaikille teille missä vaiheessa matkaa sitten olettekin! On ollut suuri helpotus jakaa ajatuksia ja tuulettaa tunteita täällä. Mukavaa, että keskustelua heräsi :)

Täällä pitkästä aikaa vierätin monta kyyneltä lukiessani teidän viestejä, sillä samat tunteet usein vieläkin tulevat mieleeni.



Itselläni ei enää biologisen lapsen kaipuu tee kipeää. Pikemminkin huomaan, että oikein panikoin, kun ajattelen, että jos tulisinkin sattumalta raskaaksi. Tuntuu, että silloin hylkäisin kauan odotetun adoptiolapsen. Jotkut kun kommentoi,että ovat kuullut, että moni tulee raskaaksi adoptioprosessin aikana ja luulee, että se on iloinen asia!!!

Välillä kun huomaan ovulaation olevan lähellä, niin haluttomuus iskee. Eihän se raskaus muutenkaan pahan endon takia ole mahdollista, mutta kun noita ihme tarinoita kuulee, niin kummasti kroppa reakoi.



Minäkin olen aikonaan haaveillut biologisesta ja adoptiolapsesta ja ehkä siksi ajatusten kääntäminen pelkästään adoptiolapseen tuntui helpommalta.



Mutta tämä lapsen kaipuu on niin suunnaton ja odotus pitkä. Viime yönä näin taas unta lapsista ja vielä, että nyt meille adoptiolasta etsitään. (meillä paperit ovat nyt adoptiomaassa eli odotellaan lapsiesitystä)

Tälläisina aikoina ei pysty aina olemaan iloinen ja kuuntelmaan odottavien lasten äitien tarinoita kun lapsi potkii ja kasvaa vatsassa. Meillä naapuriin odotetaan toista lasta ja laskettu aika lähenee. Kumpa meilläkin.



On aivan ihanaa, että tälläinen keskustelu lähti taas täällä käyntiin ja tuli itsekkin kirjoitettua pitkästä aikaa. Kyllä se helpottaa.

Kiitos sinulle joka aloitit ja toivon, että löydätte päätöksen. Se tuo kyllä rauhan ja onnellisuuden, sillä sen jälkeen on toivoa lapsesta vaikka tie on pitkä. Uskon myös, että kun sen lapsen saa, niin kaikki epäilykset haihtuu.

Voimia kaikille!!!!

Kiitos teille, kun jaksatte kirjoitella ajatuksistanne pitkästi. Tekee todella hyvää nähdä, että muilla täysin samoja ajatuksia ja tunteita kuin itselläni. Voimia meille kaikille!