Lue keskustelun säännöt.
Haluan antaa lapseni pois...auttakaa!
20.07.2012 |
Eli..mistähän sitä alottaisi..
Lapseni on nyt 1,5-vuotias ja lähes joka päivä hänen syntymästään saakka olen miettinyt lapsen pois antamista.
Lapsen ollessa noin kolme kuukautta minun tunteeni "roihahtivat liekkeihin" ja syntyi jonkilainen rakkaus lapseen, mutta silti mietin hänestä luopumista jatkuvasti.
En koe, että elämäni olisi erityisen rankkaa, mutta minua ei vain kiinnosta. Ei kiinnosta.
Toisaalta ajattelen, että kestäisinkö tietoa siitä, että olen hyljännyt lapseni ja hän on tuolla jossain?
Toisaalta tiedostan, että minulla on suhteellisen hyvät resurssit kasvattaa lapsi (ei päihde- tai mielenterveysongelmia, muutenkin olen ns."hyvä tyyppi" ainakin ulkopuolisten silmissä...).
Olisi ehkä kohtuutonta pilata lapsen elämä vetämällä biologinen pohja veks vain sen takia, ettei mua satu kiinnostamaan.
Taas sit mietityttää, että onko se hyvä lapsuus jos lapsi kokee mun olevan tunnekylmä?
Rakastan kai lastani, koska en tunne sellaista tunnetta ketään muutakaan kohtaan kuin lastani.
Muita ihmisiä minulla ei ole ikinä edes ikävä, ei koskaan.
Mutta, vaikka rakastan lastani, en osaa edes pitää häntä lapsenani. Joskus katson häntä ja mietin, että kuka tuo oikein on? Mitä se täällä tekee?
TIEDÄN kyllä, että mun oma lapsenihan se, mutta ei tunnu siltä.
Mä olen maailman itsekkäin kun olen edes synnyttänyt tuon lapsen tähän maailmaan, mä inhoon itseäni.
Kertokaa jotain, mitä ajatuksia tekstini herätti?
Masennus- ja sijaisperhe-kortit tiedän itsekin, niitä irrallisina älkää pliis huudelko, koska "Olet masentunut!" tai "Hanki sijaisperhe!" ei helpota mun oloa..Toisaalta en tiedä mikä helpottaisi, ei varmaan mikään.
Ja tuosta sijaisperheestä sen verran, että kuinkahan pahasti sellainen sitten vaurioittaa lapsen emotionaalista kehitystä? Ja kuinka paljon se, että lapsi joutuu elämään mun kanssa..Voi luoja, lapsi raukka kuinka mua käy häntä sääliksi.
Mutta kun ei mua vaan kiinnosta.
Kommentit (56)
Ja on varmaan normaalia haluta antaa lapsi pois välillä, mutta mä olen miettinyt tätä koko ajan lapsen syntymästä asti.
Kai se on sitten normaalia?
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja alamaissa, eivätkö esim. vanhempasi voisi ottaa lasta luokseen asumaan? Ainakin joksikin aikaa? Tai isän vanhemmat? Taitaa olla niin, ettei isä ole kuvioissa mukana...
En mä ole puhunut näistä tunteistani läheisilleni.
Ei tulisi oikeastaan mieleenkään.
Läheiset taitavat luulla, että minulla menee erittäin hyvin.
ap
Ja et rakasta itseäsi.. Hae apua pikemmiten!
Myös ap:n tuntemat, mutta noin pitkällä aikavälillä...kyllä jotakin on pielessä.
Minulla ei ole kokemusta enkä siten osaa neuvoa mutta ehkä sinun olisi parempi mennä juttelemaan ammattilaisen kanssa tunteistasi.
Kuten varmaan tiedätkin, lapsen siirtäminen toiseen perheeseen tosiaan järkyttää tämän elämää ja kyllä ne jäljet voivat näkyä vielä aikuisiälläkin.
Kovasti tsemppiä kuitenkin!
Selventäisi sun omia ajatuksia sulle itsellesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Normaali äiti ymmärtää, että lapset kun tehdään, niin niitä kasvatetaan ja hoidetaan kohti aikuisuutta, vaikka se vaatisi uhrauksia ja voimia. Vanhemman rooli on hoitaa tämä homma kunnialla päätökseen, kiinnostaa tai ei ja siihen kuuluu vahvasti mukaan se myönteinen tunnepuoli.
Onhan tässä maassa hulluja, tunnevammaisia ja ties mitä sekoja ja jotkut kirjoittelevat ihan täälläkin.
Tuon ikäisen lapsen joku normaali adoptiolasta haluava vielä voi ottaakin. JOTEN ap kiltti, toimi reippaasti.
Oon mä miettinyt tuotakin, että olenko mä sitten masentunut.
Mieli on tasainen, ehkä liiankin tasainen. Ei tunnu oikein missään.
Tiedostan kyllä tuon, että oikeasti lapsen pois antamalla aiheuttaisin pahaa lapselle ja ehkä itsellenikin. Sysäisin ongelman vaan pois.
Ja mitä mä sitten tekisin jos lapsi lähtisi?
Ei mulla ole mitään muutakaan mikä kiinnostaisi, ei mitään hinkua "elää itselleni".
Tai elää ollenkaan. Kaikki tuntuu vaan niin turhalta.
Nyt kun kirjoitan näitä asioita, tulee vaan enempi sääli lasta, haluaisin vain lämpöä hänen elämään.
Millaisia jälkiä lapseenkin jää, kun äitiä ei kiinnosta. Ja millaisia jälkiä siitä jäisi, jos äiti (eli minä) tekisi niin radikaalin ratkaisun, että antaisi lapsen oikeasti pois.
Ihan oikeasti en voisi lasta pois antaa, mitä siitäkin muut ajattelisivat?
Ikuinen leima mun otsassa, ikuinen jälki lapsen mielessä..
Vihaan itseäni kun edes synnytin tuon lapsen tähän maailmaan tällaisen tunnekylmän äidin hoivattavaksi.
Käyn terapiassa, mutta siellä en ole tuosta puhunut. Terapeuttikin pitää mua erinomaisena ja lämpimänä äitinä.
On se (terapeutti) kyllä joskus sanonut, ettei aina tarvitsisi olla niin vahva.
Oikeasti mun tekisi mieli vaan huutaa, mutta ei mulla tule edes itku.
Ahdistaa vaan, joku möykky sisälläni.
Tuntuu siltä, että mitä se puhuminenkaan auttaisi?
Jos kertoisin terapeutille tai jollekin ajatuksistani, miten se konkreettisesti auttaisi?
En olisi ikinä arvannut olevani joskus tällaisessa tilanteessa, mun piti pärjätä loistavasti.
Ahdistaa.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
sairas olet, en tiedä millä tavalla mutta jtn sun päässääs on vialla ja pahasti! MIKSI hankit lapsen jos ei vähempää voisi kiinnostaa ??
Ymmärrän että näin voi tuntea esim lemmikin kohdalla ja toimiakin näin, mutta että OMA LAPSI !
Mutta kun ei se tunnu omalta. Rakkain se kyllä on minulle maailmassa, mutta ei tunnu omalta eikä kiinnosta olla sen kanssa.
Niin kuin ei kenenkään. Ei mua kiinnosta olla kenenkään kanssa, mutta jos saan raahauduttua ystävien luo, kyllä se hetkellisesti piristää.
Ja olen jopa lapsesta ylpeä, seuraan hänen touhujaan muiden lasten kanssa jne.
Valitettavasti se on vain hetkellistä.
Miksi sinne hakeuduit ja mitä sitten siellä juttelette?
Olen aina luullut että terapiassa puhutaan niitä sielun synkimpiä ajatuksia ja tunteita?
No, joka tapauksessa ei mikään huono ajatus antaa se lapsi pois. Mitä sä toisten ajatuksista välittäisit (jos et edes omasta lapsesta välitä)? Aloitusviestissä puhuit vain itsestäsi ja sinun kiinnostuksestasi, totuus on, että kyllä se lapsi eniten kärsii siitä, ettei sillä ole tunnesidettä aikuiseen ja että sen tarpeisiin, henkisiin ei vastata.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oon mä miettinyt tuotakin, että olenko mä sitten masentunut.
Mieli on tasainen, ehkä liiankin tasainen. Ei tunnu oikein missään.Tiedostan kyllä tuon, että oikeasti lapsen pois antamalla aiheuttaisin pahaa lapselle ja ehkä itsellenikin. Sysäisin ongelman vaan pois.
Ja mitä mä sitten tekisin jos lapsi lähtisi?
Ei mulla ole mitään muutakaan mikä kiinnostaisi, ei mitään hinkua "elää itselleni".
Tai elää ollenkaan. Kaikki tuntuu vaan niin turhalta.Nyt kun kirjoitan näitä asioita, tulee vaan enempi sääli lasta, haluaisin vain lämpöä hänen elämään.
Millaisia jälkiä lapseenkin jää, kun äitiä ei kiinnosta. Ja millaisia jälkiä siitä jäisi, jos äiti (eli minä) tekisi niin radikaalin ratkaisun, että antaisi lapsen oikeasti pois.
Ihan oikeasti en voisi lasta pois antaa, mitä siitäkin muut ajattelisivat?
Ikuinen leima mun otsassa, ikuinen jälki lapsen mielessä..
Vihaan itseäni kun edes synnytin tuon lapsen tähän maailmaan tällaisen tunnekylmän äidin hoivattavaksi.Käyn terapiassa, mutta siellä en ole tuosta puhunut. Terapeuttikin pitää mua erinomaisena ja lämpimänä äitinä.
On se (terapeutti) kyllä joskus sanonut, ettei aina tarvitsisi olla niin vahva.Oikeasti mun tekisi mieli vaan huutaa, mutta ei mulla tule edes itku.
Ahdistaa vaan, joku möykky sisälläni.
Tuntuu siltä, että mitä se puhuminenkaan auttaisi?
Jos kertoisin terapeutille tai jollekin ajatuksistani, miten se konkreettisesti auttaisi?En olisi ikinä arvannut olevani joskus tällaisessa tilanteessa, mun piti pärjätä loistavasti.
Ahdistaa.ap
Koska kuulostaa tosiaan siltä, että olisit masentunut. Olet yh, vastuu on aina sinulla. Tiedän kokemuksesta, että se voi olla raskasta.
Sinun kannattaisi jutella terapeutin kanssa näistä asioista. Uskon, että olet välittävä ja rakastava äiti, muuten et olisi edes huolissasi lapsestasi.
Kuten terapeuttisi sanoi, aina ei tarvitse olla vahva.
Normaali äiti ymmärtää, että lapset kun tehdään, niin niitä kasvatetaan ja hoidetaan kohti aikuisuutta, vaikka se vaatisi uhrauksia ja voimia. Vanhemman rooli on hoitaa tämä homma kunnialla päätökseen, kiinnostaa tai ei ja siihen kuuluu vahvasti mukaan se myönteinen tunnepuoli.
Onhan tässä maassa hulluja, tunnevammaisia ja ties mitä sekoja ja jotkut kirjoittelevat ihan täälläkin.
Tuon ikäisen lapsen joku normaali adoptiolasta haluava vielä voi ottaakin. JOTEN ap kiltti, toimi reippaasti.
Jos en sitä ymmärtäisi, oisin vienyt lapsen pois aikaa sitten.
Tuosta mä olen kyllä eri mieltä, että lapset hoidetaan kiinnostaa tai ei, koska mun mielestä jokaisella lapsella on oikeus kasvaa ympäristössä missä heistä ollaan oikeasti kiinnostuneita ja heistä välitetään muutenkin kuin velvollisuudentunnosta.
Siinä onkin yksi syy, miksi lapsella olisi parempi muualla.
Lapsen pois antamisen esteinä on vaan se, etten oikein tiedä, millainen pohja sellaisen ihmisen identiteetillä on, joka on annettu pois.
Ja se, etten luota siihen saisiko lapsi hyvät vanhemmat.
Ja se, mitä muut sanoo. En ikinä uskaltaisi, riistäisin siinä samalla lapselta isovanhemmat, tädit, sedät enot ym.
Ja heiltä lapsenlapsen, sisarenlapsen jne.
Tuossa nyt ainakin joitain syitä mitkä estää.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi sinne hakeuduit ja mitä sitten siellä juttelette?
Olen aina luullut että terapiassa puhutaan niitä sielun synkimpiä ajatuksia ja tunteita?
No, joka tapauksessa ei mikään huono ajatus antaa se lapsi pois. Mitä sä toisten ajatuksista välittäisit (jos et edes omasta lapsesta välitä)? Aloitusviestissä puhuit vain itsestäsi ja sinun kiinnostuksestasi, totuus on, että kyllä se lapsi eniten kärsii siitä, ettei sillä ole tunnesidettä aikuiseen ja että sen tarpeisiin, henkisiin ei vastata.
Terapiassa käsitellään vanhoja asioita ja jutellaan paljon ihan normaalejakin juttuja, terapeutti on ainoa ihminen jolle kehtaan puhua ihan niitä näitäkin, muiden ihmisten seurassa ajattelen olevani vaivaksi enkä viitsi omista asioistani puhua, puhun vain lapsesta.
Tiedän, että lapsi kärsii, hänen kehitykselleen tämä voi todella tehdä hallaa.
Etten vaan kasvattaisi lastani tunne-elämältään vaillinaiseksi.
Toisaalta, en tiedä mitä huostaanotto tekisi lapsen tunne-elämälle, sen kehitykselle ja identiteetin terveelle rakentumiselle?
ap
Oon mä miettinyt tuotakin, että olenko mä sitten masentunut.
Mieli on tasainen, ehkä liiankin tasainen. Ei tunnu oikein missään.Tiedostan kyllä tuon, että oikeasti lapsen pois antamalla aiheuttaisin pahaa lapselle ja ehkä itsellenikin. Sysäisin ongelman vaan pois.
Ja mitä mä sitten tekisin jos lapsi lähtisi?
Ei mulla ole mitään muutakaan mikä kiinnostaisi, ei mitään hinkua "elää itselleni".
Tai elää ollenkaan. Kaikki tuntuu vaan niin turhalta.Nyt kun kirjoitan näitä asioita, tulee vaan enempi sääli lasta, haluaisin vain lämpöä hänen elämään.
Millaisia jälkiä lapseenkin jää, kun äitiä ei kiinnosta. Ja millaisia jälkiä siitä jäisi, jos äiti (eli minä) tekisi niin radikaalin ratkaisun, että antaisi lapsen oikeasti pois.
Ihan oikeasti en voisi lasta pois antaa, mitä siitäkin muut ajattelisivat?
Ikuinen leima mun otsassa, ikuinen jälki lapsen mielessä..
Vihaan itseäni kun edes synnytin tuon lapsen tähän maailmaan tällaisen tunnekylmän äidin hoivattavaksi.Käyn terapiassa, mutta siellä en ole tuosta puhunut. Terapeuttikin pitää mua erinomaisena ja lämpimänä äitinä.
On se (terapeutti) kyllä joskus sanonut, ettei aina tarvitsisi olla niin vahva.Oikeasti mun tekisi mieli vaan huutaa, mutta ei mulla tule edes itku.
Ahdistaa vaan, joku möykky sisälläni.
Tuntuu siltä, että mitä se puhuminenkaan auttaisi?
Jos kertoisin terapeutille tai jollekin ajatuksistani, miten se konkreettisesti auttaisi?En olisi ikinä arvannut olevani joskus tällaisessa tilanteessa, mun piti pärjätä loistavasti.
Ahdistaa.ap
Koska kuulostaa tosiaan siltä, että olisit masentunut. Olet yh, vastuu on aina sinulla. Tiedän kokemuksesta, että se voi olla raskasta.
Sinun kannattaisi jutella terapeutin kanssa näistä asioista. Uskon, että olet välittävä ja rakastava äiti, muuten et olisi edes huolissasi lapsestasi.
Kuten terapeuttisi sanoi, aina ei tarvitse olla vahva.
Kiitos, tuntuu hyvältä että joku viitsii edes vastata minulle.
Terapiassa käyn vanhojen asioiden takia, ei liity lapseen.
Mä en koe, että lapsen kanssa olisi erityisen raskasta (mun henkilökohtainen rima "raskaalle" on erittäin korkea), mutta en vain ole kiinnostunut.
Tai sitten en vain tiedosta väsymystäni, olen sellainen ihminen, ettei mikään ole raskasta.
Tai siis asenteeni on sellainen, ettei tunnu missään ja helppoa on..ja sit mietin kuitenkin noin kauheita asioita.
Nytkin tekisi mieli vain mennä rutistamaan lasta lujaa, tuntuu niin pahalta hänen puolestaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja on varmaan normaalia haluta antaa lapsi pois välillä, mutta mä olen miettinyt tätä koko ajan lapsen syntymästä asti.
Kai se on sitten normaalia?ap
Ikinä en ole harkinnutkaan lasteni antamista pois, en sekuntiakaan. Ja yh olen minäkin. Miksi hankit lapsen? En kyse tuomitakseni vaan siksi että jos fiilikset ovat nuo, tokko olet koskaan lasta halunnut todella?
Vanhemmuus on vastuuta, ei juttu jonka pitääkin olla vaan kivaa. Melkoisen trauman lapselle aiheutat jos annat pois. Odota kunhan lapsi kasvaa, alkaa kommunikoimaan jne. ja se oma persoonallisuus sieltä tulee esiin. Lapsesi on vielä pieni. Parivuotiaasta on jo ihan eri tavalla seuraa, lapsesi on vielä aika vaativassa iässä.
Tosin jos et lasta todella halua, hänen on parempi kasvaa perheessä jossa hän on rakastettu.
Tietenkin sinun olisi pitänyt toimia jo lapsen synnyttyä mutta jos hänet aiot adoptoitavaksi antaa, et voi päätöstä lykätä loputtomiin, se tulee olemaan aina vaan vaikeampaa lapselle.
Normaali äiti ymmärtää, että lapset kun tehdään, niin niitä kasvatetaan ja hoidetaan kohti aikuisuutta, vaikka se vaatisi uhrauksia ja voimia. Vanhemman rooli on hoitaa tämä homma kunnialla päätökseen, kiinnostaa tai ei ja siihen kuuluu vahvasti mukaan se myönteinen tunnepuoli.
Onhan tässä maassa hulluja, tunnevammaisia ja ties mitä sekoja ja jotkut kirjoittelevat ihan täälläkin.
Tuon ikäisen lapsen joku normaali adoptiolasta haluava vielä voi ottaakin. JOTEN ap kiltti, toimi reippaasti.Jos en sitä ymmärtäisi, oisin vienyt lapsen pois aikaa sitten.
Tuosta mä olen kyllä eri mieltä, että lapset hoidetaan kiinnostaa tai ei, koska mun mielestä jokaisella lapsella on oikeus kasvaa ympäristössä missä heistä ollaan oikeasti kiinnostuneita ja heistä välitetään muutenkin kuin velvollisuudentunnosta.
Siinä onkin yksi syy, miksi lapsella olisi parempi muualla.Lapsen pois antamisen esteinä on vaan se, etten oikein tiedä, millainen pohja sellaisen ihmisen identiteetillä on, joka on annettu pois.
Ja se, etten luota siihen saisiko lapsi hyvät vanhemmat.
Ja se, mitä muut sanoo. En ikinä uskaltaisi, riistäisin siinä samalla lapselta isovanhemmat, tädit, sedät enot ym.
Ja heiltä lapsenlapsen, sisarenlapsen jne.Tuossa nyt ainakin joitain syitä mitkä estää.
ap
en lukenut kaikkia viestejä, jotenkommentti voi olla sen mukainen.
meillä kuitenin oli jossain vaiheessa tilanne, että tuttevaperheellä meni huonosti. mitään tukiperheapua tmv eivät saaneet pienllä paikkakunnalla. tavallaan asia lutvutui niin, että perheen lapset oliat meillä hoidossa suhteellisen paljon. asiaan ei liittynyt mitään lastensuojelua tai vastaavaa vaan se että vanhemmat tiesivät lastensa olevan hyvässä hoidossa ja heitä lähellä.
en tedä, miten tämän selittäisi. ehkä ap:lla olisi mahdollisuus samanlaiseen tilanteeseen?
tällä hetkellä mellä "hoidossa" olleet lapset ovat vanhempiensa luona ja kaikki hyvin. mutta tukiperhe ym tuntuu niin virallisilta... kovin oni ei halua sitä kunnan kautta lähteä hakemaan tai edes saa. saati sitten lapsesta luopuminen kokonaan. ajatellen sitä kaikkea paperisotaa ym meidän sopima vaihtoehto oli kaikille osapuolille paras.
näppiksessä hiukka vikaa, joten edellisessä kirjoituksessa on mokia :)
en lukenut kaikkia viestejä, jotenkommentti voi olla sen mukainen.meillä kuitenin oli jossain vaiheessa tilanne, että tuttevaperheellä meni huonosti. mitään tukiperheapua tmv eivät saaneet pienllä paikkakunnalla. tavallaan asia lutvutui niin, että perheen lapset oliat meillä hoidossa suhteellisen paljon. asiaan ei liittynyt mitään lastensuojelua tai vastaavaa vaan se että vanhemmat tiesivät lastensa olevan hyvässä hoidossa ja heitä lähellä.
en tedä, miten tämän selittäisi. ehkä ap:lla olisi mahdollisuus samanlaiseen tilanteeseen?
tällä hetkellä mellä "hoidossa" olleet lapset ovat vanhempiensa luona ja kaikki hyvin. mutta tukiperhe ym tuntuu niin virallisilta... kovin oni ei halua sitä kunnan kautta lähteä hakemaan tai edes saa. saati sitten lapsesta luopuminen kokonaan. ajatellen sitä kaikkea paperisotaa ym meidän sopima vaihtoehto oli kaikille osapuolille paras.
Mä oon miettinyt ihan samaa välillä, et auttaisko se jos lapsi olisi välillä poissa ja mä yksin.
Lapsi ollut kaksi kertaa hoidossa, toisen kerran yön yli ja tuolloin, hoidossa oltuaan näyttää heti paljon "rakkaammalta".
Tosin nuiden kahden kerran aikana mä olen potenut kamalaa syyllisyyttä (vaikka toinen hoitokerta oli pakollinen lääkärikäyntini vuoksi) ja huonommuuden tunnetta, et mitkähän mun tuntemukset sit olisi jos lapsen kokonaan pois antaisin...
ap
Sinulla voi olla kilpirauhasen vajaatoiminta. Se aiheuttaa juuri tuota, että mikään ei tunnu miltään, mikään ei kiinnosta. Aloitekyvyttömyyttä.
Sen voi todeta verikokeella, ja sitten etsitään sopiva lääkitys.
Sinulla voi olla kilpirauhasen vajaatoiminta. Se aiheuttaa juuri tuota, että mikään ei tunnu miltään, mikään ei kiinnosta. Aloitekyvyttömyyttä.
Sen voi todeta verikokeella, ja sitten etsitään sopiva lääkitys.
Mutta mun paino vaan laskee, kilpirauhasen vajaatoiminnassa paino ilmeisesti nousee.
ap
ja alamaissa, eivätkö esim. vanhempasi voisi ottaa lasta luokseen asumaan? Ainakin joksikin aikaa? Tai isän vanhemmat? Taitaa olla niin, ettei isä ole kuvioissa mukana...