Outoa! Olenko ainoa, joka suhtautuu ystävyyteen näin:
- kavereita tulee ja menee, joidenkin kohdalla suhde syvenee ystävyydeksi
- ystävyyskin voi kestää luonnollisesti vain jonkin aikaa ja hiipua ajan kanssa
- toisinaan ystävyys voi kestää koko elämänkin, mutta sitä ei voi pakottaa kestämään
- kukaan ei omista ystäviään eikä voi vaatia heiltä mitään, eikä ystäviin pidä suhtautua liian tunteenomaisesti
- jokaisella on oikeus päättää omasta ajankäytöstään sekä siitä, minkä verran on valmis tapaamaan ystäviään ja minkä verran ei
- ystäviä eri tarvitse tavata hirveän usein. Olennaista on se, että on joku, jonka kanssa saa jakaa sydämen sopukatkin - oli se sitten kerran viikossa tai kerran vuodessa
- vaikka ystävä ei pidä koko aikaa yhteyttä, ei minkään yst' vyyteen liittyvän tarvitse olla pielessä
- ihmisten keskellä, ystävyys- ja kaveruussuhteissa voi aivan mainiosti sukkuloida luontevasti ajattelematta koko aikaa, tykkääkö toi ja toi musta enää ja jos niin, niin miksi.
Kommentit (22)
On ihana tavata hyvän ystävän kanssa, vaikka vain kerran vuodessa ja puhua kaikesta. sen jälkeen jää pitkäksi aikaa hyvä, lämmin tunne!
Eikö ystävyyssuhteet ole nimenomaan tunnesuhteita, toisin kuin esim. hyvänpäiväntutut? Muuten olen kanssasi samaa mieltä.
Mutta ystävyyssuhteissakin voi silti olla ongelmia, eikö niin?
ikävä kyllä minä olen ainut omassa " ystävä" piirissäni, joka ajattelee noin. Siksipä olenkin nykyään kovin yksinäinen.
Siis pystytään suhtautumaan asiallisesti siihen, jos toinen ei haluakaan vaikkapa tavata yhtä usein kuin minä.
Vierailija:
ikävä kyllä minä olen ainut omassa " ystävä" piirissäni, joka ajattelee noin. Siksipä olenkin nykyään kovin yksinäinen.
Ehkäpä ajattelen sinisilmäisesti, ettei kavereillani tai ystävilläni ole mitään minua vastaan. Siis niilläkään, joita tapaan vain harvoin. Toivon mukaan totuus ei ole toinen. ;)
Minun " ystäväni" eivät taas ymmärtäneet tuota minun käsitystäni ystävyydestä. Elämä olisi pitänyt jakaa 24/7 heidän kanssaan ja kun näin ei tapahtunut loukkaannuttiin ym. ym. Parempi olla " yksin" kuin stressaavissa ja ahdistavissa " ystävyys" suhteissa. Onneksi minulla on ihanat sisko ja veli, mahtava avomies ja lapset ja kaikenkukkuraksi ihana anoppi :).
Aloimme kirjoitella sähköpostia, vaihdoimme ajatuksia kulttuureista ja uskonnosta. Minä olin valmis ja halukas kirjoittamaan hänelle noin parin viikon välein. Mutta hänpä halusikin kirjoittaa joka ikinen päivä.
Kun minusta ei kuulunut riittävän usein, nainen sai järkyttävän hepulin, haukkui minut, välinpitämättömyyteni ja koko länsimaisen individualistisen kulttuuriin maanrakoon.
Miten vain.... saatte arvata, vieläkö kiinnosti pitää yhteyttä.
Voitko kertoa viimeiset kuulumisesi? Joko miehesi on lauhtunut?
t: saman kokenut
Kysyit, onko mieheni lauhtunut. Se on ehkä väärä sana. Sanotaanko niin, että oman kuohuntansa läpi käytyään hän murtui, ja niin murruin minäkin. Päätimme yrittää vielä ja rakentaa tämän avioliiton alusta uudelleen.
Ja vielä haluaisin todeta, että sukupuolellakin on väliä. Ystävyyssuhde miehen kanssa on paljon helpompaa ja yksinkertaisempaa kuin naisen kanssa. Välttyy monilta ihmissuhdekoukeroilta.
Olen kyllä (omalla kohdallani) vähän eri mieltä ystävyydestä miesten kanssa. Minä en oikein osaa olla miesten kanssa vain ystävä. Toimeen tulen kyllä hyvin ja minulla on monia miespuolisia kavereita. Mutta kai olen sitten sen verran synnynnäinen flirttailija, että pientä väreilyä on yleensä ilmassa ainakin aluksi. Ei sillä, että se kaveruuden estäisi kuitenkaan.
Kyllä mun mielestä flirtti (ja jonkinlainen seksikin) voi ja ihan saakin kuulua ystävyyteen, siinä vain täytyy olla täydellisen samoilla linjoilla, ettei pääse käymään niin, että toinen alkaakin odottaa ystävyydeltä jotain ihan muuta.
Miesten kanssa ystävyys on helppoa siksi, etteivät he skitsoile jos ei joka viikko soitellakaan. Heille ystävyys vain on, ei sitä tarvitse todistella. Naiset ovat kateellisia vähän kaikesta, myös ystäviensä muista ystävistä ja voi sitä kilpailun määrää kun yritetään olla jollekin se ystävä nro1.
Joskus nuoruudessani tulin kyllä kurkkuani myöten täyteen niitä tyttöporukoita ja ihmmissuhdesoppaa. Koko elämä olisi pitänyt jakaa heidän kanssa ja auta armias jos et viikkoon viitsinyt soittaa kenellekään ja mikä sota siitä syntyi jos löysi jostain uuden ystävän. Se vähintään tarkoitti että halusi unohtaa kaikki muut ystävät...
Paras ystäväni on mies ja hän oli minulle uskomaton tuki ja turva lapsettomuusvuosinamme. Naispuoliset ystävät osasivat vain höpöttää ja jankuttaa että " kyllä se siitä, ja kyllä se onnistuu ja blaa blaa blaa" . Mutta tämä miespuolinen ystäväni vain soitti juuri kun olin pahimmissa hormonihöyryissäni, kertoi varanneensa meille hotelliviikonlopun. Paljon ei lapsettomuudetsa puhuttu, mutta kaikki se muu hauska mitä oli keksinyt piristi mieltä kovasti. Ja hups, olinkin jo raskaana=) Miehissä pidän siitä konkreettisesta tekemisen meiningistä.....
Vierailija:
Miehissä pidän siitä konkreettisesta tekemisen meiningistä.....
mutta joskus toivoisin mieheltäkin vain olkapäätä enkä konkreettisia ratkaisuyrityksiä joka ongelmaan. ;)
Mrs_Starlight:
Vierailija:
Miehissä pidän siitä konkreettisesta tekemisen meiningistä.....mutta joskus toivoisin mieheltäkin vain olkapäätä enkä konkreettisia ratkaisuyrityksiä joka ongelmaan. ;)
sitten jaat elämääsi, muttet ystäville? Musta ystävä on just siksi sanalla ystävä, eikä kaveri, koska ystävälle jaetaan salaisuuksia ja omaa elämää... JA OLLAAN TEKEMISISSÄ!
Kummaa logiikkaa. Minun äitini on yksi parhaista ystävistäni.
27: Miten nin kummaa logiikkaa? Sitähän just, että miksi ystävä olis huonompi vaihtoehto kun perheenjäsenet??
Itselläni on pari " ystävyyttä" kaatunut siihen että toinen osapuoli on ollut liian tungetteleva ja painostava. Tarvitsen omaa tilaa. Ystävyys tulee jos tulee, ei sitä saa pakottaa.
eivät. Mikä ihme siinä on, että ei anneta asioiden mennä omalla painollaan.