Olen niin surullinen, kun en ole voinut enkä voi tarjota lapsilleni sellaista lapsuutta kuin olisin toivonut.

ihan kuin minun kirjoittamaa tekstiä... Mietin juuri tänään, että nyt minun, kaikesta aina ja iänkaikkisesti kunnialla suoriutujan, on pakko saada apua. En jaksa enää mitään, mikään ei tunnu miltään ja itken monta tuntia päivässä. Ja olen kesälomalla näin loppu. Ja lomakin on kohta jo loppu.

En ole imettänyt kuin puoli vuotta jokaista. Olen tehnyt kotitöitä ja en ole aina ollut " läsnä" vaan sanonut joskus, että odota vähän. En ole antanut laatuaikaa ja ollut muutamaa tuntia päivässä täysillä kasten kanssa ja muuta aikaa hoitanut itseäni työelämässä. Olen ollut huono marimekkoäiti, joka on itse tehnyt ruokaa ja antanut lasten leikkiä keskenään.

Olen myös puistossa jutellut muiden äitien kanssa, enkä ole sielläkään ollut aidosti lasten kanssa läsnä vaan antanut lasten leikkiä hiekkalaatikolla keskenään. En ole lappanut siellä santaa lasten kanssa yhdessä.



Olen pilannut lasten lapsuuden olemalla huono kotiäiti, joka on suorittanut kotiäitiyttä keittämällä itse perunat ja itse siivoamalla. Olisin senkin ajan voinut käyttää lämmittämällä eineksiä, käyttämällä siivoojaa ja olemalla aidosti läsnä 24 tuntia vuorokaudessa lasten elämässä.

Ensimmäinen on uhmaikä n. 2-3 vuotiaana. Jos tässä vaiheessa jokin on mennyt pieleen, on psyykellä mahdollisuus korvata asiat vielä teini-iässä. Murrosikä on toinen uhmaikä- jos siinä kykenee käsittelemään pinnan alle jääneet asiat, voi ihmisestä hyvinkin kasvaa tunne-elämältään tasapainoinen aikuinen.



Älä siis vaivu epätoivoon!

Jos luit ap:n kirjoituksen, hän kertoi väkivallasta ym. asioista, joilla ei todellakaan ole mitään tekemistä kuvaamiesi asioiden kanssa. Jos kirjoittamasi tekstin perusteella pitäisi tehdä joitakin päätelmiä älykkyysosamäärästäsi, en voi muuta todeta, kuin että sääliksi käy lapsiasi.

Omaan lapsuuteeni kuului väkivalta (isä hakkasi humalassa äitiäni), isä ajoi perheen talvipakkaseen humalassa, muuttoja, äitini oli lapsiaan kohtaan aika kylmä (ei osannut näyttää välittämistään) yms.

Kaiken keskellä muistan ajatelleeni, että kunpa vaan äiti tykkäisi minusta. Jotenkin osottaisi välittävänsä. Sitä hän ei osannut, mutta onneksi minulla oli ihana isoäiti, joka piti sylissä, jolle sain itkeä suruni.

Uskon, että sinä olet tuollainen rakastava äiti. Kun lapset tuntevat olevansa rakastettuja, tykättyjä, niin selviävät ihmeesti.



Hurjasti voimia sinulle!

Jos et itse tiedä, nii tuo tekstisi oli todella ap;n tuskaa vähättelevä. Ihmisten ongelmat liikkuu niin eri taajuuksilla. jos toisella on ongelmana väkivaltaa, henkistä kaaosta, arjen kaaosta, masennusta tms puhutaan hiukan esi asiasta kuin siitä että sulla on huono omatunto kun et ole ollut mielestäsi tapeeksi läsnä lasten elämässä.



´Munkin äiti-ystäviin lukeutuu tosi empaattinen koti-äiti jolle aina kuuluu samaa kuin mulle, mut vähän enemmän. ja ollaan tosi erilaisia ihmisiä, että tuskin edes aina ymmärtää mitä mä hänelle puhun ja se mun kuuluminen loppujen lopuksi tarkoittaa. pidän häntä hieman yksinkertaisena tästä syystä.

onnistu suomalaiselta. niinkuin ei 18;kaan.

johdosta olen itkenyt vuoden verran ja lapsi parat joutuvat kokemaan kaiken.

Olisin halunnut tarjota iloisen, onnellisen, hyvinvoivan kodin heille.

Älä vain vajoa synkkyyteen, elämää on vielä pitkästi edessä.

Oletko soittanut mielenterveyspuhelimeen?



Hae apua, ei sun tartte yksin jaksaa vaan saat jelppiä.

Kaikki kai ovat aina ajatelleet minusta että jaksan ja kestän mitä vaan, mutta ei se ole niin. En jaksa enää huutoa enkä tappelua, haluan vaan elää rauhassa ja onnellisena.

Jos tekisit säännöllisesti, vaikkapa kerran viikossa jotain omaa josta oikein paljon pidät, niin mielialasi kohenisi.



Esimerkiksi kansalaisopiston maalauskurssi, jooga... vaihtoehtoja on pilvin pimein.



Kun äiti voi hyvin, voi koko perhe hyvin. Sun täytyy osata olla myös itsekäs :-)

14