Kertokaa kokemuksia isästänne kun useimmiten äideistä puhutaan

Kaveripiirissä on naisia, jotka ovat rentoja, hyvällä itsetunnolla varustettuja, itseensä luottavia ja kaikin puolin positiivisesti elämään suhtautuvia. Heillä on poikkeuksetta ollut hyvä isä.



Päinvastaisia esimerkkejä myös huru mycket, huono isäsuhde-huono itsetunto naisena. Kuten myös minulla, valitettavasti.

Hän on lojaali, ymmärtäväinen, huumorintajuinen, eläinrakas, viisas, sosiaalinen, eikä tuomitse ketään. Häneen voi luottaa. Oikeastaan hyvin monissa asioissa hän on äitini täydellinen vastakohta, ja olen miettinyt todella paljon, mikä heitä pitää yhdessä... äitini kun tuntuu tekevän isän onnettomaksi.



Isi osallistui aina meidän kasvatukseemme yhtä lailla kuin äiti. Jossakin vaiheessa asuin pitkän ajan hänen kanssaan kahden, ja vaikka meillä oli todella rajuja riitoja, en muistele tuota aikaa pahalla. Toki hän myös mokasi usein, mokaa edelleen toisinaan, vaikka nyt on jo ikääkin.



Erinomaista isässäni on myös se, että hän ei todellakaan kaivele menneitä. Äitini teki hänelle rumia, vastenmielisiä temppuja, mutta kertaakaan en ole kuullut isäni kaivelevan vanhoja. Toisin kuin äitini siis tekee...



Isälläni on omat ongelmansa ja huonot piirteensä, mutta hän on yksi elämäni peruskallioista, ehdottomasti. Ja lapsenlapsiaan hän rakastaa yli kaiken, on heille uskomattoman hyvä pappa.

ja osoitti arvostustaan meitä lapsia kohtaan. Olin isän silmäterä. Hoiti paljon arkiaskareita, kun äiti oli töissä. Isä oli surullisen hahmon ritari, jolla hirveästi huolia, osa ilman todellisuuspohjaa. Nyt jo vuosia kuolleena.

Alle kouluikäisenä minulla on ainoastaan isästäni sellaisia muistikuvia että hän edes joskus leikki meidän kanssamme. Ja äiti oli aina kiukkuinen ja moitti että hän leikki väärin ja vaarallisesti kanssamme (esim. rakensi lumiluolaa).

kouluikäisenä vierauduin täysin isästä. Äiti eristi hänet perhe-elämästä, hän itsekin viihtyi paremmin työhuoneensa sohvalla. Lisäksi minua alkoivat ärsyttää hänen tapansa, kuten maikuttelu ja varpaitten heiluttelu. Murrosiässä en edes halunnut nähdä koko ihmistä. En esimerkiksi suostunut syömään ruokapöydässä vaan yksin huoneessani.

Nyt, aikuisena, tunnen että olenkin itse asiassa isäni hengenheimolainen. En tunne häntä hyvin, emme juurikaan juttele. Mutta jos vertaan häntä ja äitiäni niin hän on se, jolta olen ajatusmaailmani ja temperamenttini perinyt. Rakastan häntä vaikken ole vielä tullut sitä hänelle sanoneeksi :(

En oikeastaan edes tiedä minkälainen isä hän oli. En muista että olisi koskaan esim. leikkinyt meidän lasten kanssa, ajatus on täysin vieras.

En jaksa vihoitella, mutta en niinläheinenkään ole. Huolehdin omasta perheestäni.

oli paljon poissa lapsuudessa, koska pyöritti ruokakauppaa ja teki pitkiä päiviä. Hän luopui kauppiaan urasta, kun olin teini ja sen jälkeen ollaan tultu läheisiksi. Ollaan kuin samasta puusta veistetyt niin ulkoisesti kuin luonteeltaammekin ja välillä ollaan otettu yhteen oikeen kunnolla. Täytti juuri 50v ja on sairastanut selkäänsä kovasti ja tullut jotenkin haavoittuvaiseksi. Mulle edustanut aina sitä tukea ja turvaa. Ihanaa nähdä kuinka läheinen isä on mun pojan kanssa, hänen ensimmäinen lapsenlapsensa. Ottaa varmaan takaisin niitä aikoja, kun jäi meidän lapsien kasvusta paitsi.

Mutta luultavasti olisin saanut kulkea rääsyissä jos isä olisi saanut päätää.

isä oli aina töissä. Aina. Kirvesmies kun on, niin kausiluontoisesti on ollut enemmän tai vähemmän töitä. Ja aina se oli väsynyt, ärähteli paljon ihan siitä syystä, kun oli niin poikki.



Isän mielipide oli aina ykkönen. " Kysytääs mitä isä sanoo" , " Isäs antaa luvan jos antaa." ja sillä myös peloteltiin jos pahojamme tehtiin: " Tarviiko sanoo isälles?" tai " Ootas ku isäs tulee kotiin."



Pahantuulisuudesta huolimatta, isä oli mulle rakas aina, enemmän kuin äiti. Isä on hyvä piirtämään ja neuvoi mullekin perspektiivit sun muut. Ihanaa oli katsoa, kun hupipiirrokset muotoutuivat paperille ihan tosta vaan.



Nyt aikuisiällä isään on tosi etäiset välit. En oikein tiedä, miten tähän on tultu, mutta en osaa oikein edes puhua hänelle. Tosi muodollista kanssakäymistä. Jotain on tapahtunut, mutta mitä??

Vaikka ei työnsä vuoksi pystynyt lapsuudessa olemaan fyysisesti läsnä samalla tavoin kuin äitini, oli/on hän silti maailman paras vanhempi. Ihminen jota arvostan eniten tässä maailmassa. Ja niin muuten arvostavat monet muutkin, hänestä pidetään paljon. Onneksi hän on juuri minun isäni :-)

Olin yllättänyt, kun veljeni kertoi, ettei hänen mielestään isä koskaan leikkinyt meidän kanssamme! :O

Harvoin kotona, koska oli joko töissä tai juomassa. Jos lupasi tulla esim. klo 17, tuli todennäköisesti klo 18. Jossain vaiheessa opimme, että isä tulee noin tunti sen jälkeen kun on luvannut. Kotona makasi usein krapulassa. En kehdannut tuoda kavereita kotiin. Jos ovikello soi, raotin ovea vain ihan pikkuisen, ettei vaan kukaan kaveri tunge eteiseen ja pääse näkemään mitään.



Jos isä oli joskus kotona ja selvinpäin, antoi valtavasti aikaa ja huomiota lapsille. Leikki, askarteli, kertoi tarinoita, käytti retkillä, hiihtämässä, luistelemassa, uimassa. Aina kehui ja kannusti.



Kuitenkin päälimmäisenä nuo huonot muistot. Pitää oikeen penkoa, että alkaa tulla mieleen hyviä asioita isästä. Niitäkin kuitenkin oli paljon, vaikka ajallisesti nuo huonot asiat näyttäytyivät useammin.

On ollut paikalla muttei läsnä, ollut todella ankara ja määräilevä.

Ei ole koskaan kehunut tai kannustanut, korkeintaan määrännyt että kokeista on sitten tultava yli 9.

Latistanut, mollannut, aliarvioinut. En koskaan ole tuntenut, että hän arvostaisi tai kunnioittaisi minua, joitakin suorituksiani korkeintaan.

Hän ei ole koskaan ollut turvallinen miehenmalli tai isä. Hän on täydellisesti latistanut itsetuntoni (ei se koskaan päässyt oikein kehittymään) ja vaatinut aina täydellisyyttä. Epäonnistumisia ei saanut tulla. Niinpä nykyäänkään en oikein tohdi yrittää mitään kun pelkään että epäonnistun kuitenkin.

Nykyisin hän ei esim. koskaan IKINÄ soita minulla tms.

Kyllä, katkera olen ja todella onnellinen, että mieheni on AIVAN ERILAINEN isä kahdelle tytöllemme.

2

mutta kun kerran juttelin vanhempieni kanssa heidän nuoruudenaikaisista heiloistaan, isäni sanoi, että äitini on ollut ja tulee olemaan hänen yksi ja ainoa rakkautensa, hän on yhden naisen mies. Eli meillä ei ole sama isä, ellet ole veljeni ;-)



t.2

juoksevaa äitiäni (joka ei mikään tarinan sankaritar ole hänkään) ja minua, kun olin sylivauva. Mahtava menneisyys, toivon tulevaisuudelta parempaa, eikä kai se järjellä ajatellen huonommaksi voi mennä. Syy jälleen kerran: alkoholi, delirium tremens, juoppohulluus.

Molemmat vanhempani ovat rakastaneet sekä kasvattaneet ja hoitaneet minua ja veljeäni parhaan kykynsä mukaan. Eli ihan hyvin. Lapsuuteni oli turvallinen. Meillä on ollut ihan tavallinen perhe. Se riittää. Niin teen minäkin nyt omien lasteni kanssa.