Huutavasta (karjuvasta?) äidistä

Olen kyllä itsekin yrittänyt sitä vahentää, kun olen huomannut että se vain pahentaa tilannetta. Olet aivan ymmärrettävästi väsynyt sairautesi ja työmääräsi vuoksi. Älä välitä naapurista. Ei hän välttämättä ymmärtäisi vaikka hänelle kuinka selittäisi. Parempaa myötätuntoa ja tukea saat varmasti kohtalotovereiltasi. Onko sinulla aikuista juttuseuraa? Entä voisitko joskus saada apua kodin- ja lastenhoitoon?



Voimia ja mielenrauhaa!

Olen sellainen nollasta sataan kiihtyvä ihminen ja tulee huudettua. Sitten pyydetään anteeksi. Meillä poika ei edes noteeraa kun äiti korottaa ääntään, paremmin tottelee kun sanon rauhallisesti tai vaikka kuiskaten. Itsehillinnän opettelu käynnissä =)



Kyllä varmasti joka perheessä välillä karjutaan lapsille ja lapsillehan pitäisi näyttää tunteet eikä piilotella niitä. Oppivat itse tunteiden hallinnasta - kyllä meillä tosiaan puhutaan, että " ei äiti saisi huutaa" jne. ja joskus poika sanookin, että " äiti, et sä saa huutaa mulle" , silloin se karjuminen ainakin loppuu...

Kyllä meillä koko piha tietää että meidän perhe kuuluu kiljusten herrasväen sukuun. Tunnustan rohkeasti että huudan lapsille eteenkin väsyneenä. Mutta tämäkin on niitä asioita jotka periytyy. Äidilläni on kantava ääni. Hänen ei tarvitse juuri ääntään korottaa kun sen voi jo tulkita huudoksi. Aika ajoin yritän tuosta huutamisesta päästä eroon mutta se ei todella ole helpoa kun sitä on 30v tehnyt. Lapsia olenkin alkanut opastamaan heti pienestä oman äänen käytön hallintaan. Meillä pitää kuiskata siihen asti kun joku perheen jäsen nukkuu ja kun kaikki on heränneet niin klo 9 asti vaadin että puhutaan hiljaisella äänellä. Ei kyllä vielä nämä toiveet toimi =). Nyt siis jo näkee että ainakin esikoinen(8v) ja kolmonen(4v) on perineet minun kantavan äänen. Eikä nuo kakkonen(6v) ja nelonekaan(2v) kovin paljon pienempi äänisiä ole. Pitää vain toivoa että sitä onnistuisi opettemaan omat lapset äänen hallintaan että eivät sitten huuda enää omille lapsilleen. Tosin eipä ole kerhossa tai koulussa opettajat valittaneet että ei meidän lasten puhetta kuule. Enemmän on kehuttu että laulavat ja puhuvat niin reipaasti.

Muutaman kerran olen isolla parkipaikalla korottanut ääneni ja karjaissut omille lapsille että " pysähdy! Ei saa juosta!" seurauksena että kaikki muut parkipaikan lapset pysähtyy myös ne jotka kulkevat kiltisti vanhempiensa kädessä mutta minun lapset jatkavat juoksemista =/.

Äitini aikoinaan ojensi koulusta tullutta siskoani laittamaan repun ja takin naulakkoon niin että myös naapurin poika oli käynyt laittamassa omat tavaransa naulakkoon seinän takana... eli periytyvää =).

Kuuluvassa ja voimallisesa äänessä on myös hyvää. Voi pitää puheita ilman äänentoistolaitteita ja ohjastaa 50 lapsen laumaa seisomaan nätisti piirissä ja kuuntelemaan ohjeita jne. =).



Ääntä voi oppia hallitsemaan mutta helppoa se ei ole ainakaan jos perheessä on paljon lapsia.

että mun äänestä sattaa saada " huutavan äidin kuvan" kun puhun muutenkin isosti :) Saman on perinyt vanhin lapseni. Yritän heille sanoa että hiljaakin voi puhua. Meilläkin säännöt ovat ettei muita herätetä ja ollaan hiljaa. Meillä kolme lasta, ja he nukkuvat samassa huoneessa, olemme tehneet säännön jos joku heistä herää aikasemmin laitetaan hiljaa ovi kiinni että muut saavat vielä nukkua. Tämä on toiminut hyvin ja olenkin kehunut lasta miten hienosti hän on aamulla toiminut. Tiedän etten ole ainoa koska ystävä piirissä on ihan samaa, ääntä joutuu välillä korottamaan ja joillakin heistä lapset ovat enemmän tottelemattomia vähän niinkuin " minä määrään vanhempia" tyyliin.

Ei ole kiinni siitä että olisi kova ääni, paha tapa vain jonka on ominut omasta kotikasvatuksesta. Juuri nyt asia on taas ajankohtainen ollut viime aikoina, kun juhannuksena vietettiin pyhät kotosalla. Tässä on naapurusto ollut harvaa ja aika vapaasti ollaan karjuttu tuossa pihalla. Kuuntelin sitten juhannuksena tuolla lähistöllä olevalta, tavallisesti tyhjillään olevalta mökiltä kuuluvan silkkaa pilkkaa meidän huuteluista ja päätin, että koitetaan vähentää tätä möykkää kun jo humalaisetkin hyppivät silmille.



Tätä se onkin, kotona karjutaan välillä kitapurjeet lepattaen mutta julkisilla paikoilla näytetään maireaa naamaa (kotikasvatuksen peruja tämäkin. Meni hiukan asian vierestä, mutta tuo oli yksi niistä asioista joita päätin jo ammoin, että tätä EN sitten omassa kotonani harrasta...)



Huuto on kokenut meillä pahan inflaation, ei se tehoa sen paremmin kuin hiljaisempikaan puhe. Meillä siis huudetaan väsymystä (vauva) ja esikoisen (3 v) kyselykausi ja niittinä toisen uhmaikä saa sitten mopon karkaamaan käsistä. Onneksi lapset ovat vielä niin pieniä että jos nyt saadaan hillittyä ittemme niin eipä heille pahasti traumoja kai jää. Ja tuo huuto siis vain on huutoa, muuten ei tunnelma ole mielestäni kotosalla sen kireämpi. Lapsille olen selittänyt että äiti yleensä huutaa siinä kohtaa kun joutuu selittämään/pyytämään jotain asiaa neljättä kertaa (tai useampaa, jos vauvan kanssa on jumissa eikä pääse sitten käsipelillä näyttämään). Ja anteeksi pyydän. Toivossa eletään että muksut siitä jotain hyvääkin oppisivat. Huutamaan kyllä ainakin ovat jo oppineet :-(



Mutta vinkkejä otetaan vastaan jos joku kertoo miten tuon huutoon puhkeamisen saisi vältettyä siinä kohtaa kun hermo menee.

Ja mun mielestä se on jokaisen oma asia jos omaan temperementtiin kuuluu sellainen. Se ei ole naapureiden asia, niin kauan kun se ei kuulu heille asti. Eli jos haluutte huutaa, niin ikkunat kiinni:) niin ei häiritse ketään muita osapuolia. Ei oo fiksua, jos naapureidenkin lapset joutuu kuuntelemaan huutavaa vihaista ihmistä turhan takia.



Ja ootteko katsoneet ykköseltä tulevaa Italialaista saippuaoopperaa aamuisin klo9? Se on pelkkää huutoa 1,5tuntia! Eli kasvatuksesta/oppimisesta, temperamentista ja puhetyylistä kiinni tuo huutaminenkin. Huutaakin voi niin monella tavalla: asiattomasti kirosanoilla tai vain asiallisesti mutta kova äänisesti...

Juuri tänään ajattelin tätä asiaa. Olen ollut huonolla tuulella koko viikonlopun ja siksi käyttänyt ääntä aika railakkaasti lapsia komentaessani. Kun tympii lasten ainainen tappeleminen ja ruikutus, niin saatan huutaa, mikä jossain vaiheessa aiheuttaa morkkiksen. Miehelläni on myös taipumus huutaa, mutta häntä se ei vaivaa ollenkaan. Minua harmittaa, sillä lapset näyttävät omaksuvan samanlaisen äänenkäyttötavan. Viisivuotias esikoinen huutaa kaksivuotiaalle pikkusiskolleen, kun tämä sotkee leikit ja siskokin on jo oppinut karjumaan veljelleen, kun tämä kiusaa. Opasta siinä sitten, että pitää pysyä rauhallisena ja puhua nätisti, kun itse karjut monsterina melkein päivittäin...

Lioness:

Viisivuotias esikoinen huutaa kaksivuotiaalle pikkusiskolleen, kun tämä sotkee leikit ja siskokin on jo oppinut karjumaan veljelleen, kun tämä kiusaa. Opasta siinä sitten, että pitää pysyä rauhallisena ja puhua nätisti, kun itse karjut monsterina melkein päivittäin...

Hän huutaa nuoremmille sisarilleen joka leikissä ja komentelee. Ja olenkin alkanut miettimään että vika taitaa olla minussa! hän luulee etten kuuntele eikä kukaan muukaan kuuntele häntä :( Ja tuon ikkunat kiinni jutun otin meille nyt käyttöön, eli ikkunat saa pysyä kiinni. Sanoinkin miehelle jo että mistä saa ääneneristys ulkoovia :) ettei ääni mene käytävään. Tässä meidän talossa ei ole lapsiperheitä kuin me, joten muut lapset ei kuule karjumista. Mä kadun kauheasti mun päiviä jolloin pinnaa kiristää ja olen inhottava :(( yhteen aikaan sain itseni kuriin, ja huomasin lapsissakin eron, he eivät olleet toisilleen inhottavia kun äitikin on ok. Nyt olen miettinyt ja miettinyt ja yritän oppia puhumaan normaalilla äänensävyllä, mutta kun luonne on tempperamenttinen ei se noin helposti vain käy :( olen ollut voimaton aivot " sumussa" ehkä senkin kilpparin vajaatoiminnan takia, joten toivon että lääkkeet alkaa pian auttaa ja näkisin itsessäni muutoksia. Toinen asia mikä mua vaivaa on, että olen yrittänyt lapsistani tehdä " täydellisiä" käyttäytymällä ulkona, kotona ym.. ajattelin että pitääkö mun löysätä hihnaa ja antaa niiden välillä olla sellasia kuin ovat. Ihmisillä kun on sanottavaa ulkonakin jos lapset käyttäytyy miten sattuun, ja olen siihen liikaa kiinnnittänyt huomiota. Muistelen etten ennen ollut tällänen pinnakireällä oleva äiti.

Minusta lapsille karjuminen ja huutaminen on tyhmää, lapsellista ja aika moukkamaista. Vaikka itsellä olisi pinna kireällä, pitäisi silti hillitä itsensä eikä alentua samalle tasolle lapsen kanssa. Vaan kun se tuntuu joskus olevan mahdotonta... Ja huom, siis itsekin sorrun välillä tähän, eli pidän myös itseäni tyhmänä jne... Ja jälkeenpäin on hirveä morkkis ja anteeksi pyydetään monta kertaa. Mitenkähän sitä oppisi paremmaksi äidiksi?

Jos naapurilla ei ole itsellä pieniä lapsia, niin ei ehkä ymmärrä tätä...



Meillä on uusi asuntoalue jossa avoimia alueita vielä jonkun verran. Siellä on sitten vähän kauempana talo, jossa äiti karjuu välillä niin että naapurusto raikaa. Mies oli sitä kattellu yks päivä ja täti lähti vähän vikkelään sisälle... Sisälle tultuaan mies totes vaan, että " katos, täällä on muitakin samanlaisia kuin sä" - lohduttavaa huomata, että muut on ihan samanlaisia kuin itsekin, vaikka siitä välillä tuntiskin huonoa omaatuntoa... Meilläkin on 3 uhmaikäistä - siihen ei vaan kertakaikkiaan muu auta! Jos jollain on joku takuuvarma keino miten saada uhmaikäiset tottelemaan ILMAN huutamista, niin kertokaa toki minullekin! ;)



T: Piia x 3 muksua

No, joo, totta toinen puoli. Itse just huusin liiankin kovaa ja sain vasta sitten murkun ja uhmiksen aisoihin. Murkku kiusaa uhmista ja puuttuu asioihin joihin ei tarvitse, uhmis puolustautuu syystä tai syyttä ja kiljuu takaisin jne ja mamma komentaa molempia. Nyt maassa rauha, joten jotain hyötyä äskesestä oli. Meillä myös mies korottaa ääntään reilusti jos ei sana kuulu ja paljon helpommin kuin minä. Nyt on tullut ongelmaksi se, ettei uhmis tottele minua kun pyydän nätisti, vasta kun pinna palaa, ilmeisesti annan liian helposti periksi ja muksu tietää sen. Joskus onnistuu komentaminen jäähypallin avulla, joskun jokin muu ukaasi auttaa, mutta monta riitaa tänäänkin käyty ja useimmat ihan turhaan. Meillä kaytössä jonkin verran myös kuvakortit ja siitä johdettuna pojat tietävät, että kun sanon" oranssi väri" ja vedän raksin ilmaan, seuraavaksi tulee punainen väri ja erinäisiä sanktioita. Miksei muksut voi totella pientä kaunista vihjaavaa pyyntöä, kun tietävät, että asia pitää kuitenkin tehdä pyytämälläni tavalla (esim. siivota huone, laittaa pyykistä tulleet vaatteet paikoilleen (isompi), syödä ruoka kiltisti jne)?



Voimia ja taas vähän pitempää pinnaan kaikille huutaville äideille!

T:Temperamenttinen meme ja uhmaavat pojat



Ps. kaunis ajatus olla koskaan lapsille huutamatta, mutta te joilla asia toimii, kertokaa konsti minullekin.

Itse olen samaa miettinyt ja harjoitellut, eli huutamisen vähentämistä, ja kyllä tässä viimeisen vuoden aikana se on sujunut ihan hyvin ja harvoin enää " joudun" eli huomaan että huudan.



Ulkona tietty huudan tuollaisissa parkkipaikka / tienylitys tilanteissa, siinä tosiaan pysähtyy koko kortteli, mutta se onkin vähän eri asia. Tai jos on poika yksin taikka kavereineen pahanteossa, kyllä siinä ääni korottuu ja terävästi palautan pojat kuriin. mutta ei tietenkään karjumista, se tietty äänen paino riittää. Pojalla on monikielisiä kavereita, jotka eivät tietenkään suomea osaa, mutta kyllä vanhemmat ihmettelevät kun porukka rauhoittuu kun ojennan omaani, se on se äänen paino ....



Itse olen ruvennut miettimään omaa äitiäni, ja kuinka opin nopeasti sulkemaan korvat sille huudolle, ja ajattelemaan että " mullehan ei huudeta, minä en kuuntele" . ja jäi aikasta paljon oppimista ja kunnioittamista vaille meidän tytär-äiti suhde ihan tämän takia. Haluan että poikani oikeasti kuuntelee ja kunnioittaa minua ja muita ihmisiä.



Osaan siis sulkea korvat todella hyvin, ja lipua omiiin ajatuksiin, mutta näyttää siltä että kuuntelen ja viesti menee perille ... not good.



Viimeksi kaupassa pojan temppuillessa, otin käsivarresta kiinni, kyykistyin ja katsoin silmiin, ja sanoin rauhallisesti että nyt käytös on huonoa ja toivon että olisit rauhassa ja lopettaisit sen riekkumisen, että saadaan kauppareissu kivasti päätökseen, kun alkuajan osasit käyttäytyä niin hienosti. Auttoi :-) Kyllä taputin tyytyväisenä itseäni olalle!



Kotona olen antanut joskus asioiden " lipsua" , eli jos en jaksa ruveta asiasta huutamaan, olen antanut lapsen tehdä oman pään mukaan sen sijaan että rupean huutamaan. rentoutan hartiat, otan lasin vettä ja hengitän syvään, ja sitten katson tilanteen uudestaan, onko vielä sanomista vai ei.



syitä miettiessäni olen päätynyt samaan, että vaadin pojalta liian hyvää käytöstä ja säntillistä sääntöjen noudattamista. Ulkona, liikennevälineissä, ravintoloissa, ja kylässä ollessa hyviä käytöstapoja noudatetaan poikkeuksetta, ja asioista keskustellaan rauhalliseen sävyyn, mutta kotona sitä joskus lipsuu huutamaan sen kontrollin menettämisen pelossa, vaikka sitähän juuri huutaminen on, oman kontrollin menetystä ja varmasti lapsen silmissä tilanteen kontrollin menetystä.



On meillä oltu kaupassa ja ravintolassakin nurkassa, kun kerran nätisti sanominen ei mennyt perille. Nykyään ei tarvitse sanoa kuin että tässä paikassahan onkin monta oikein hyvää nurkkaa missä voi tuhmat pojat seisoa, niin heti rauhoittuu. En sitten tiedä onko julmaa henkistä kiristämistä tuollainen uhkailu, mutta se mielestäni voittaa huutamisen ja molempien hermostumisen siinä viimeisenä keinona.



Itselläni todettiin myös erittäin paha PMS:n muoto, joka raivosi koko kuukauden enemmän taikka vähemmän, päivästä riippuen, ja ennenkuin sitä ruvettiin hoitamaan, en usko että olisin pystynyt tälläiseen itsekontrolliin ja rauhallisuuden oppimiseen.

olen viikon opetellut omaa käytöstäni, eli opetellut puhumaan huutamisen sijasta. Ja hyvin on sujunut! oikeastaan olen iloinen siitä miten hyvin on viikko mennyt ilman omaa karjuntaa. Mieli on hyvä, eikä omatunto ala kolkuttaa illalla kun lapset menee nukkumaan. PMS oireista.. mulla kanssa vahvat PMS oireet 2 viikkoa ennen kuukautisia. Hermokohtaukset ovat kauheita :(( ja tunnen itseni niin sairaaksi silloin. Nyt kun olen raskaana niin noita PMS oireita ei tullut tässä kuussa. Väsymys kilpparin toiminnasta voi olla se toinen syy hermostumiseen. Näin yritetään siis mennä että huutaminen on vaihdettu puhumiseen. Välillä tarvii lapsilta kysyä että kuuntelisitko nyt normaali puhettani vaan pitääkö mun taas karjasta että naapurin täti kuulee.

Oma ongelmani on, etten siedä jatkuvaa itkua ollenkaan, vaikka lapseni on alle 2 vuotta! Silloin saatan, jos en kykene saamaan selville syytä eikä rauhoittelu auta, huutaa että hiljaa, hiljaa! Vaikka yleensähän siinä joku syy on. Pahinta on se, jos tyyliin kivahdan ja sitten asyynä on se, että varpaaseen sattuu, ja sitten yhtäkkiä vaihdan svyä puheessa. Mahtaa pikkuinen olla välillä hämmennyksissä!



Yritän olla siirtämättä käyttäytymismallejani lapseen. Huutamista meillä pahempaa on se, että olen täysin viileä. Se on minusta vielä kamalampaa. Lapseni kun ei ole vielä uhmaiässä.

Haukkuva koira ei pure eikä huutava äiti lyö!



Minulla on myös tuo paha tapa huutaa kun hermostun, mutta hauskinta tässä pinon lukemisessa oli kun joku sanoi huutamisen olevan lapsellista jne..että ei pitäisi alentua lapsen tasolle No oikeassahan hän tässä on , mutta mulla on ollut kyllä lapsesta asti " tapana" huutaa kun suutun taikka hermostun ja minä huudan ja räyhään kyllä miehelleni ihan yhtälailla kun lpsille kun olen vihainen, joten alennun kyllä lasten tasolle ;-) No, kyllä meillä pyydellään sitten anteeksikin ja en minäkään aina huuda!



T.kolmen lapsen huutava äiti

myönnän, että karjuminen lähti jo käsistä eikä huutamalla/raivoomalla/tasatahtiin pomppimallakaan saanut otetta lasten tekemisiin. Itseäni myös hirvitti se, että kaikki naapurit varmasti tiesivät mitä meillä oli meneillään kun huudettiin ikkunat helisten. Sitten kun huomasin kaiken kanssakäymiseni lasten kanssa olevan kiukkusta huutoa ja 2-vuotiaskin sanoi, että äiti on aina vihainen - päätin, että tapoihin tulee muutos. Niinhän se on, että jos lasten kanssa pitää ääntä korottaa - peli on jo menetetty.



Meille tuli sopivasti muutto entisestä kammotalosta uuteen ja huomattavasti parempaan ympäristöön - joten päätin muuttaa ainakin omaa käytöstäni, ettei naapureilta mene heti hermot. Nyt voin sanoa, että huudan t-o-d-e-l-l-a harvoin ja elo on paljon parempaa - lapsetkin tottelee ;D itseasiassa jos mulla menee hermot - lasken ääntä ja puhun ihan hiljaa ja hitaasti - tosin vihainen ilme naamalla - johan menee paremmin perille. Lisäksi nyt käytössä on 2 varoitusta ja sitten rangaistus - joku kiva asia kielletään sitä päivältä - yleensä ulos leikkimään pääseminen. Tämäkin on tehonnut hyvin - meidän aina taistelevat 2 ja 5 vuotiaat leikkii niin ihanasti yhdessä ;D Lisäksi sitä anteeksi pyytämisen jaloa taitoa on taas terästetty.



Huomasin, että huutamiseni herätti aika paljon levottomuutta ja turvattomuutta. Kummasti ollaan kaikki paremmalla tuulella kun en ota ihan joka asiasta pulttia. Maltti on valttia. Katsotaan nyt kun arjen kiireet taas koittaa ja pinna on kireempi työpäivän jälkeen - että alanko taas karjumaan. Nyt on kyllä sellainen pieni talonyhtiö jossa ei parane huutaa jos haluaa naapurisovun pysyvän. Aikaisemmassa talossa asui muitakin ei-niin-mallikkaita-vanhempia....



Kyllähän se niin on, että vanhemman pitäisi pysyä aina rauhallisena - me annetaan se käytösmalli lapsillemme. Ei tarvinnut ihmetellä miksi 5v. tyttäreni aina raivosi karmealla tavalla kun sillä meni hermot pienimmissäkin asioissa. Nyt hänkin opettelee sitä rauhallisempaa reagointia ja paremmalta näyttää - niin äidillä kuin tyttärelläkin.



Vielä on matkaa, mutta kyllä minusta vielä rauhallisen aikuisesti regoiva äiti tulee ;D

Kuuntelemme usein naapurin huutamista. Ei sillä, huudetaan meilläkin suututtaessa, mutta mutta... minusta on mopo karannut pahasti käsistä, jos pienet lapset pitää haukkua kaikilla mahdollisilla kirosanoilla ja sukupuolielimien kuvauksilla höystettynä. Tavallaan naapurit tunkeutuvat perhe-elämäämme joka ilta ja tuovat meillekin pahan mielen lastensa puolesta.



Enkä allekirjoita sitäkään, ettei huutava äiti lyö. Sekin on nähty.

Minä olen huomannut tuttavaperheiden huutamisessa sen, että se huutaminen on kyllä menettänyt merkityksensä oikein hyvin sen parin vuoden jälkeen. Lapset vaan nakkelee niskojaan, kun isi tai äiti huutaa vieressä naama punaisena.

Siis onneksi yksinhuoltajana ei tarvitse kuunnella kenenkään huutoa, muuta kuin lapsen itkua ja riemun kiljahduksia silloin tällöin. Aah..mikä rauha. Hulluksi tulisin, jos meillä huudettaisiin joka päivä. Kyllä olisi miehelle tullut lähtö jo aikoja sitten, jos sellainen kämpästä löytyisi. Siis huutava mies :) Minulle ei ole koskaan huudettu, enkä ollenkaan ymmärrä ettei asiat mene perille ilman huutamista. Mikä järki siinä on? On meidänkin poika aika vilkas ja tekee pahojaan, mutta asiat korjaantuvat esim. jäähyllä tai muilla keinoin.

Nyt taidankin tietää mistä ne tarhalla huutavat lapset tulevat. Välillä oikein suorastaan rasittaa hakea muksua tarhalta, kun kymmenen lasta HUUTAA yhtäaikaa korvaan. Ei omena kauas puusta putoa...

En haluaisi, että kukaan huutaa minulle, joten en salli itsenikään sitä tekevän. Minun mielestä huutaminen voi olla aika pelottavaa. Mulle ainakin tulee joskus tosi paha mieli esim. kaupassa, kun kuulen äitien/isien puhuvan lapsilleen varsin rumasti. Ehkä joissain perheissä näytetään " maireaa naamaa" julkisesti kuten joku kirjoitti ja huudetaan kotona. Mutta ei kaikissa kodeissa myöskään karjuta, ei ainakaan päivittäin.



Minusta tuntuu, että kun antaa itselleen luvan huutaa, niin siitä alkaa muodostumaan helpommin toistuva tapa. Seuraavalla kerralla huutaa taas helpommin. Itseasiassa olen keskustellut aiheesta ns. asiantuntijan kanssa liittyen aikuisten välisiin riitoihin.



Jostain syystä mulla on melkoisen pitkä pinna lasten kanssa ja en kyllä muista, milloin olisin heille huutanut. Aika tiukalla sävyllä täytyy yrittää sanoa, kun samoja asioita saa usein toistaa monenmonituista kertaa.



Oudolta kuulostaa tuo sanonta " ei huutava äiti lyö" ; ei-huutava äitikö sitten löisi?

Mun kaveripiirissä on äiti (ihan normaali äiti, työskentelee opettajana), joka jutteli joitakin vuosia sitten juuri tuosta " inflaatiosta" eli sai kiljua jatkuvasti kurkku suorana, siirtyi läpsäyttämiseen ja sitten sekään ei tehonnut, joten heräsi siihen, että lujempaa huutaminen, läpsiminen ja tukistaminen ei taida olla oikea reitti saada lapset uskomaan.



Mutta ei me äidit ja isät olla kukaan täydellisiä.

Toki käytöstänsä voi yrittää muuttaa, jos kerran huomaa epäkohtia eikä keksiä jotain outoja oikeutuksia pelottavalle käytökselleen.

viisaasti.



Lisäisin vielä sen verran, että minussa itsessäni huutaminen (joko itse tai jos minulle huudetaan) saa aikaan selvän aggressiivisuuden kasvun. Saman näen tytössämme. Jos joskus hänelle huudan, hän joko pahoittaa heti mielensä tai uhmaa minua entistä enemmän (useimmiten jälkimmäinen vaihtoehto toteutuu). Mielestäni huutamisella ei saa mitään hyvää aikaiseksi paitsi tilanteessa, jossa lasta uhkaa selkeä vaara kuten tietä ylittäessä tmv. Peli on kyllä menetetty, jos päivittäin joutuu huutamaan lapselle.



Itse olen ollut varsin tempperamenttinen aina, mutta olen tietoisesti opetellut hillitsemään itseäni. Tuloksia on selvästi havaittavissa, vaikka siihen on mennyt yli 30 -vuotta :) Itselläni on paljon parempi olo ja varmasti myös läheisillä. Ei kenenkään - varsinkaan lapsen - tarvitse olla toisen henkinen " kaatopaikka" , vaikka olisi kuinka väsynyt, nälkäinen, kiukkuinen ymv. Tottakai joskus pitää päästellä turhat höyryt ulos päästä jo ihan mielenterveydellisistä syistä. Jatkuva reuhkaaminen on kuitenkin täysin eri asia.



Väitteet siitä, että ei voi mitään, kun on lapsesta asti huutanut, on mielestäni huono selitys. Useinkin kyse on opitusta tavasta. Meillä kotona lapsena äidillä oli tapana huutaa meille varsin usein. Nyt myöhemmin huuto jatkuu edelleen sillä erotuksella, että nyt muillakin on tapana huutaa toisille jo pelkästään saadakseen omat asiansa kerrotuksi esimerkiksi ruokapöydässä. Ei kivaa ollenkaan!



Uskoakseni kaikki vanhemmat (tai ainakin suurin osa) painiskelevat huonon omatunnon kanssa - syyt vain vaihtelevat eri perheissä. Itselleen pitää kuitenkin olla armollinen eikä kukaan ole täydellinen. Käytöstään voi kuitenkin muuttaa, jos haluaa.