Kadutko että hankit lapsia? Rehellisesti, jos voisit valita

vaikka miten yritän itselleni väittää, että lapset on ihania, niin kyllä se niin on, että ne ihanat hetket on tässä arjen massassa niin helevetin harvinaisia. Lisäksi kadun sitä, että hirveässä vauvakuumeessani (joka nyt tuntuu ihan käsittämättömältä) menin valkkaamaan mieheksi sen ensimmäisenä sillä hetkellä elämässä pyörivän nahjuksen, josta ei ole mihinkään, mutta jota lapset rakastaa yli kaiken. Elämästä on tullut lasten myötä pelkkää vastuun ja huolen kantamista, kaikki ilo on hävinnyt.

Mutta nyt kun he ovat olemassa, ovat tietysti rakkaimpia maan päällä. Olisi pitänyt saada harjoitella jonkun muun lapsilla ensin.

En kadu myöskään miesvalintaani, siinä onnistuin hyvin ja käytin myös järkeäni tunteiden lisäksi.



Lapsettomuus olisi ollut minulle painajainen. Lasten kanssa puuhailu on sitä mitä elämältä haluan. Hyvin vähästä olen joutunut luopumaan lasten takia, ja siksi olenkin mielestäni hyvä äiti. En yritä suorittaa mitään täydellisen äidin tutkintoa lasten kanssa, kunhan vietetään mukavaa aikaa yhdessä.

vaikka ei noita poiskaan antaisi. Se vastuu ja huolen määrä... ihan älytöntä.

olin 26v kun esikoinen syntyi ja kypsempi ikä olisi ollut 30v

Lapseni ovat ihania tyyppejä! Ikää heillä on 2v ja 4v. Alkaa arki jo helpottaa ja joka päivä heiltä saa kuulla oivalluksia elämästä ja maailmasta. Me ollaan hyvä tiimi (mies, minä ja kaksi tyttöä).

Suren etten enää ehdi saada kolmatta, mutta olen tyytyväinen, että sain nämä kaksi!

Toki myös kaaosta, meteliä, riitoja, pulmia ja päänsärkyä, mutta se on pientä niiden plussapuolien rinnalla :-) Ainakin tämä on täyttä ELÄMÄÄ!

valitettavasti. Eli VAIKKA rakastan lapsiani yli kaiken, en heitä tekisi jos nyt olisi lapseton ja tietäisin sen minkä nyt tiedän. Ja koska tilannetta ei voi muuttaa (ei ole sama asia antaa lapsia pois nyt kun he ovat olemassa) on vain tyydyttävä tilanteeseen ja tukahdutettava oma räytyminen. Tehtävä se mikä pitää ja minkä voi tehdä oman olonsa helpottamiseksi.



Eli se usein automaattinen ja luontainen äidin rakkaus lasta kohtaan ei automaattisesti tarkoita sitä, että nauttisi siitä äitiydysetä täysin siemauskin, eikä enää muuta tahtoisi.

olen onnellinen, että uskalsin tehdä lapset.



mies olisi pitänyt valita toinen.

en tiedä voiko raskautta katua? itse tein päätöksen (tai silloin vielä luulin että teimme päätöksen yhdessä) ja halusin raskaaksi ja lapsen. Nyt on pakka aivan sekaisin ja mies ei voisi tuntua vääremmältä. Tuntuu, että tämä oli sittenkin yksin minun unelma ja toinen vain jotenkin lipuu koko ajan vain kauemmas.

Onko ketään jo raskausaikana eronneita?

Pelottaa. Mutta katua en vielä osaa...

Eli oliko toiveet/odotukset/kuvitelmat yms. korkealla lasten suhteen, vai oliko paljon epäilyksiä jo silloin, ja oliko lapset toivottuja?

Ja silti lasten kanssa on välillä rankkaa, mutta olisi silti ihan kamalaa jos ei olisi lapsia.

Toisaalta, lapseni on muuttanut minua paljon ja olen häneltä paljon oppinut. En olisi tällainen nyt ilman lastani. Eli pidän itsestäni enemmän lapsi-kokemuksen jälkeen. Joten: jos voisi saada lapsettomuuden, mutta lapsen saaneen kokemukset, niin sen valitsisin. Mutta en sitä, että lapsettomuus, eikä kokemuksia lapsesta. Nyt vain paljon rauhaa ja tilaa vaativana ihmisenä elämä on ihan liian täyttä. Toisaalta, lapsi kasvaa ja joskus kenties muuttaa pois kotoa, niin tila ja rauha palaa? Rakastan häntä kuitenkin paljon ja haluan kantaa vastuuni päätöksistäni. Täällä kehtaan tunnustaa, että jos olisin tiennyt, en olisi lasta tehnyt.

Rikoillut ja itkenyt sitä!! Raskauden ilmettyä olin innoissani, mutta siitä jotenkin alkoi " alamäki" , eli ei se ollutkaan niin " kivaa" kuin olin luullut, hormonit meni jo raskauden aikana niin sekaisin ettei ollut mitään nautintoa. Synnytyksen jälkeenkin olo oli lähinnä tunteeton ja neutraali... Toki on suojeluvietti ja rakkaus lasta kohtaan, mutta ei mitään sydäntävaltaavaa ihastusta, ikävää tai ihanaa rakkaudentäyteistä äitiyttä.



-70

en todellakaan kadu! Haluaisin vielä yhden lapsen, mutta nyt nautitaan miehen kanssa ensin rauhassa toisistamme... ;-).



Lapset ovat ihania!!!

lapsia voisi olla neljä kolmen sijaan.

Joka soluni kaipaa rauhaa, hiljaisuutta, omaa aikaa, omaa uraa, omia harrastuksia. Kaikki tämä on menetetty.



Ja blaa-blaa totta kai rakastan lapsiani enkä antaisi heitä pois ym ym ym.... mutta silti: KADUN.

Pakko sanoa, että tämä " pallo jalassa" -elämäntapa ei sovi mulle!!!!!!



Ei ole koskaan kotona omaa rauhaa, ei voi ikinä tehdä spontaanisti mitään vaan kaikki tehtävä lapsen ehdoilla. Rahaa menee helvetisti enemmän kun pitää olla isompi asunto jne.



Lomia ei voi pitää silloin kun itseä huvittaa vaan nekin pidettävä päiväkodin ehdoilla.



Kavereiden kanssa olis kiva viettää aikaa VAIN aikuisten kesken, mutta perkele kun mekään ei ikinä päästä kahdestaan mihinkään...



Eli en kadu lapsemme hankintaa, tyttäremme on meille hyvin hyvin rakas ja kallein asia maailmassa.



MUTTA TÄÄ PALLO JALASSA ELÄMINEN ON MULLE YHTÄ TUSKAA!!!!!! Olen erakkoluonne ja mä tarvin " oman tilan ja reviirin" ja lapsiperheessä sellaista ei todellakaan ole.



*tunnustaa*

suuri, etten haluaisi olla äiti. Lasten ollessa alaikäisiä kaikki oli paljon helpompaa.